IRC-Galleria

Kaksoseni tuli vieraille viime yönä. Se löyhytteli punamustilla siivillään kasvojeni edessä minun nukkuessani ja vetäisi synkkiin seikkailuihinsa. Taistelimme kaikkia niitä mielenhirviöitä vastaan, jotka ohuella seitillä sitovat ihmisen tehden tästä voimattoman ja saamattoman raadon.

Maantietyöntekijäin tämän vuotisessa kokouksessa käsiteltiin kovasti työolosuhdeasioita. Puheenvuoron aloitti Maantiekarhu kertoen omasta arjestaan ja työpäivien rankkuudesta
"Kyllä tämä miestä syö tämä minunkin duuni, hampaat irvessä saa jäätä raastaa ja kausityöttömyys,se se on valtavaa, kun eihän tätä tehdä kuin talvisin.."
"Pahemmassa kunnossa on purukalusto kuin eräälläkin jääkiekkoilijalla ja aina se sama haiseva duunari selässä, kun tuolla suorilla mennään"
Värisevällä äänellä, melkein itkua puskien jatkoi Reissupitsa
"vaan ei toista tämmöistä väliinputoajien ryhmää olekaan kuin meidän pitsojen jaosto, villejä ja vapaita eläimiä me olemme ennen uudelleen kouluttamista ja minkä vuoksi.. tai ehkei tässä pitäisi väliinputoamisesta puhua laisinkaan, sillä yleensä me kohtaamme nuo liikenteen hirviöt kasvotusten"
"Itse te sinne autojen alle ittenne tungette, saakutin liikenteen kettutytöt" älähdettiin jostain.
Maantiekarhu palautti keskustelun taas asialinjalle huomauttamalla, ettei tämän kokouksen puitteissa kyllä mentäisi henkilökohtaisuuksiin.
"Niin, mutta on se kovin epäoikeudenmukaista joutua tietämättään joku päivä reissupitsaksi, muistutukseksi autoilevalle kansalle, että villiä luontoa ei voida valjastaa, että eläimetkin on muistettava liikenteessä"
"Taitaa olla tämän päivän pitsassa varista täytteenä, kun noin kovasti raakkuu kohtaloaan" Lohkaisi joku valtavan naurunremakan säestämänä. Maantiekarhu muistutti, että vaikkei kaikki palvelleetkaan Liikennelaitoksen sinikeltaisissa väreissä, ei heidän työtään pitäisi silti vähätellä.
Puheenvuoron otti Betoniporsas
"Minulla nyt ei ole omakohtaista kokemusta villistä ja vapaasta luonnosta sillä olen urbaanipossu, lähiöiden kasvatti, mutta ei ne tuolla asfalttiviidakossakaan ne lait sen hellempiä ole. Työvuorot tuntuvat vuosien mittaisilta ja päivät seuraavat toisiaan toistensa kopioina... aina se sama haiseva mummo istahtaa selkääni kaivelemaan kiveä kengästään tai varsinkin viikonloppuisin päälleeni kustaan surutta ja lukuisia kertoja. Mikä muu työntekijäryhmä saa osakseen tämänlaista kohtelua töissään?" Betoniporsaan sanat saivat osallistujajoukon hiljaiseksi.
"Ei se ole helppoa duunarin arki" mutistiin monesta suusta.

Musta imaisee muka kaiken sisälleen ja piilottaa käyttäjänsä. Musta on paha väri, joka ei anna tai tuo mitään.
Miksi kaikkien pitäisi antaa tai tuoda jotain itsestään muiden tietoisuuteen?
Varoisin ennemminkin korostamasta itseäni liikaa, tyrkyttämästä omia mielipiteitäni, tunnetilojani, omaa kurjuuttani. Heijastan takaisin sitä, mitä minuun projisoidaan.
Liian usein puhumme, emme kuuntele.

Pupun peräreiästä tuli taikurin hattu ja hatusta taikuri. Taikurilla oli ruskeat korvat ja pitkä häntä. Hännästä roikkui lepakkoheijastin, jonka annoin ystävälleni viime lauantaina. Ystäväni suussa oli uusi amalgaamipaikka ja paikkaan oli paskantanut bakteeri. Kiille paikan vieressä kului onnettomaksi ja ystäväni joutui uudelleen hammaslääkäriin ja oksensi hammasta paikattaessa hattuun, jonka taikuri oli jättänyt tunti sitten lääkärin tuolin viereen. Hatussa oli vieläkin onneton pupu, joka kärsi suunnattomista vatsakivuista.

Mäkisen kusipää taltutti talkkaria lapiolla. Jonkun täysin käsittämättömän riidan takia
talkkari sai ilkeitä vammoja kasvoihinsa ja polvitaipeisiin. Niillä oli ollu joku pokeri- illan tynkä jossa sitten äijjät nautti runsaammin viinaksia. Ne oli sitten kait porukalla ruvenneet säveltään jotain talkkarin kiusaksi, vaan se oli ottanu ihan tosissaan. Talkkari oli sitten pistäny takasin ja kettuillu minkä keksi. Jotenkin oli käyny ilmi, että talkkari oli kähminy Mäkisen muijjaa asukastoimikunnan pikkujouluissa. Mäkinen tietty hieman tulistu tästä uutisesta ja tempasi talkkaria lapiolla.
Nyt se sitten on ollu sairaslomalla koko alkuvuoden. Pihat on siivoomatta ja hiekottamatta ja talkkarilla on putki päällä. Mäkinen on taas hakannu muijjansa silmän mustaksi ja näytti se eilen nilkuttavanki kun tapasin sen salen maitohyllyllä.
Risoo tommoset keskinkertasuudet.

Pienen pihapiirimme laitamilla eleli vanha, harmaa, jalostunut valioyksilö; kaikkien mielikuvituksiemme summa, rähjäinen kujakissa.
Otimme vanhuksen hellään huostaamme ja pidimme pienen elämämme keskipisteenä, hetken. Saimme osaksemme omalaatuista välittämistä ja ajoittain jakamatonta huomiota.
Arvokas vieraamme kantoi jalkoihimme varteen otettavia lahjoja; hiiriä ja päästäisiä.
Kuinka meitä pieniä palkittiinkaan antamastamme huomiosta!

Aamuinen loskahanki vetää jalkojani kummasti takaisin kotia kohti. Kohti lämpöistä ihanaa vuodettani. Maapallomme vetovoima tuntuu konkreettisemmin juurikin nyt. Kurjalta tämä tuntuu, tällaisen matkan raahustaminen. Realismin tunkkainen haju jättää keuhkoni nopeasti... Tellus pitää minusta kiinni etten lentäisi avaruuteen. Lumilonkeroilla minut sidotaan tähän maailmaan ja todellisuuteen.
On se niin mukavaa, että edes joku ajattelee minuakin. Lisää vain uuvuttavan raskasta lunta ja märkiä housun lahkeita.

Kaikki tarvitsevat sisäisen keskipisteensä. Jokainen haluaisi olla jonkun elämän keskipisteenä. Täytyy olla jokin minkä ympärillä pyöriä, heittää kierrosta oman akselinsa ympärillä ja hiukan muidenkin. Jokseenkin ainaisella törmäyskurssilla muiden persoonien kanssa, päätin keskittyä omaan napaani.

Mua ottaa päähän ylikiehunut makaronivesi, sit mua ottaa päähän jonottelu kassoilla ja se, että just se mun jono ei kulje. Sit mua ottaa päähän hampaisiin ja kitalakeen liimautuvat karkit ja ehtoollisleivät. Sit mua ottaa päähän hiukset lavuaarissa, lattiakaivossa, vessan pöntössä, ruuassa, pöydillä, lattioilla, sukkien pohjissa ja persvaossa. Mua ottaa päähän vääntyneet henkarit ja katkenneet takin rinksut. Sit erityisesti ottaa päähän, kun kukaan ei huomaa, että mua ottaa päähän.

Siinä puolilta päivin, pohjoisen kaamoksen masentamalla paikkakunnalla tulin miettineeksi päivän polttavia puheenaiheita. Nyt on varmaankin joulu ja kaikilla rauha maassa. Missäs on minun sisäinen rauhani? Katselin ulos lumiseen talvimaisemaan. Havahduin ajatuksistani kun suuri lapinpöllö istahti pihakoivun oksalle. siinä se tiiraili kaikessa rauhassa maahan päin odotellen saalistaan.