IRC-Galleria

Vanhan valokuvakansion
mä löysin yllättäin
sen jo luulin hukanneeni hyllyistäin
hiukan hämmentyneenä sitä
selailemaan jäin
kun nuo vanhat kuvat näin
edessäin

paljon tuttuja kasvoja
menneisyydestäin
nimiä vain koitin kaivaa mielestäin
ja valokuvia sinusta ja minusta
ne mieleen toivat paljon muistoja

ja jonkun kauan sitten unohtuneen
tunsin liikuttavan minua
kun olohuoneen sohvaan juutuin
katselemaan noita kuvia
mietin kuinka tosissani
silloin rakastinkaan sinua
mahdatko sä koskaan
ajatella minua

kansiota selailin ja syvemmälle
muistoihin
kuvat veivät päiviin yhteisiin
muistatkohan vielä tuota
viikonloppua
silloin viimein taisin sinuun
rakastua

jonkun kauan sitten...

löysin yhden otoksen
jossa sua mä suutelen
muistaisinpa kuka otti sen
ja yhden kuvan jossa
sä istut autossa
hymysi on vastustamaton

jonkun kauan sitten...

kuvat kaikki katsoin näin
niiden valtaan jäin
elin uudelleen ne hetket sisälläin
kunnes tyhjän sivun vain
eteeni sain
suljin kansion ja istuin hiljaa vain

jonkun kauan sitten...

Pastahan se aurinko risukasaan vai miten sitä sanotaan..? Palahan se valo pimeälläkin kujalla. Tosin palaako se ikuisesti? Palaako se tarpeeksi voimakkaasti? Tartunko siihen valoon oikeista syistä? Vain onko se tekosyy paeta pimeyttä?

Kaikki alkoi eilen kun katsoin jotain kokopitkä piirrettyä kolmoselta, siell oli keijut ja pahat ihmiset tuhoamassa sademetsää ja mä tietty oli pillittämässä. Sitten Tuulille ja sit Terolle katsomaan VIHDOIN sen "Mullan alla" vikan jakson. Vihdoin saan tietä miten kaikki loppuu. JOOH! Ja saan TAAS pillittä, tunteja! Bussissa ihmiset katto pitkään, et mitä hlv?! Se loppu oli sit niin koskettavan melankolinen. Se musa, se vauhdilla menevä auto ja elämä siin samalla. Se vaan oli vaikuttavaa!!!!
Aamulla lähdin tanssiharkoihiin ja päädyinkin katsomaan Apassionata! Ihan odottamatta. VAIKUTTAVA SHOW! Upea! Varsin ne hevoset ilman ohjaksia, se olivat mahtavia! Pillitin sieläkin! Että jos joku oi väittää etten oo turhan herkkä, niin heheh! Kaksi asiaa pist taas miettimään mua kun katselin esitystä. Ensinäkin se oli kun mun elämästä. Välillä musa pauhaa täysillä ja hevoset laukkaa, välillä hidas valssi ja välillä leikitään tulella. Välillä on pimeetä ja vain heijastimet näkyy ja välillä liiankin kirkasta. Kaikkea on, mut kaikki on yli vaikuttavaa, yli tunteellista.
Myös näin eläinten kanssa työtä tehneenä ihmisenä, nostan hattua kyllä varsin tolle Tanskalaiselle naiselle jonka hevoset oli "vapaana" (piru ku en muista sen nimeä eikä häntä jostain syystä ole mainittu nettisivuilla, vaikka mielestäni oli PARAS kaikista)
Toinen juttu oli se, että mulla oli koko ajan tarve päästä lavalle, muiden joukkoon. Keskelle sitä. Olen niin tottunut olemaan pelle tässä elämässä, olen niin tottunut isoihin näytöksiin realissa, etten näköjään osaa olla vaan sivustakatsoja edes Hartwall Arenalla. Onko tuo diagnoosi, tuomio vai siunaus?

Malataakohan viell yli viikon venailla?!!?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Homopommi

http://news.bbc.co.uk/2/hi/americas/4174519.stm

onkohan mieki kenties jonkun ilkeän tiedemiehen salainen koekani?!

Mä haluan rakkautta! Ei sitä mikä mun rinnassa muistuttelee olemassa olostaan joka päivä, josta aurinkoinen päivä näyttää toivottoman tyhjältä ja merkitsemättömältä. Vaan sellaista että voin vaan nukahtaa toisen viereen ja tuntea oloni turvalliseksi, jotta voin lähteä töihin miettimättä oliko se viimeinen aamu kun heräsin hänen vieressä, sellaista että kun suutelen niin tunne olevani maailman onnellisin... Oli, oli se kaikki mullakin, ehkä jonain päivänä, kun jumala lopettaa nämä ilkeät leikit kanssani saan rakkautta taas... Ehkä yllättävänkin pian?!

ETTÄ KU JÄNNITTÄÄ! Tää on niin tätä! Niin paljon kaikkea pitäis ratkaista ja tehdä.. PRKL ku aikaa ei tahdo riittää ja rahat ja äähh... Taidan vissiin alkaa myymän itteni kadulla ku menot on budjettiä 1000 krt suuremmat! Hitto, päässä niin paljon kaikkea etten edes pysty keskittyy mihinkään kunnolla. JÄNNITTÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ ja stressaaaaaa. Mut onpa hyvä juttu kuitenin, saan jotain muutaki ajateltava.... 12.02 sit tiedän tarkan päivän, maltankohan odottaa?!

Sisälläni asuu suru.
Se on pieni tumma olento,
joka katselee vääristynyttä maailmaa
silmieni särkyneiden peilien kautta.

Sydämessäni se hautoo kahta lastaan,
katkeruutta ja kaihomieltä.
Se ruokkii niitä pahoilla sanoilla,
yksinäisyydellä ja ivalla.
Toinen lapsista on ruma ja ilkeä.
Toinen on kaunis mutta kalpea.

Sisälläni asuu suru.
Peloissaan se on lukinnut ovensa,
sillä se pelkää vieraita.
Joskus ne nostaa salvan ja ottaa
ilon vieraakseen.
Mutta kuten kaikkien vieraiden,
ilonkin on joskus aika lähteä.
Silloin suru siivoaa vierailusta kaikki jäljet,
salpaa oven
ja katselee taas maailmaa
särkyneiden peilien kautta.

Sisälläni asuu suru.
Lemmikkinä sillä on rakkaus.
Katkeruus on sen vanginnut
kuin häkkilinnun.
Kaihomieli ruokkii sitä,
ja kuuntelee sen lauluja
joita katkeruus pilkkaa.
Joskus lintu karkaa häkistään
ja laulaa riemulaulaan.
Siloin suru uskaltaa avata ovensa
ja päästää lempeät tuulet
puhaltamaan pölyt pesästään.
Silloin suru lepää ja kaihomieli tanssii onneliisena.

Mutta katkeruus piiloutuu pimeimpään nurkkaan
ja odottaa hetkeä vangita vapautettu uudelleen.
Sillä katkeruus haluaa sulkea oven
ja katsella maailmaa
vain särkyneiden peilien kautta.

Sisälläni asuu suru.

Olipa mukava ilta minulla tänään. Pari kerta oli tullut kiusallinen olo kun selvästi piti vältellä tiettyä aihetta. Mutta kuitenkin olin vaan oma itte ja mua otettiin vastaan sellaisenaan. Join pari lasia punkkua ja lähdin kotiin. Kiitos teille illasta. Sanoisin että kyllä oli vuoden paras päivä!

Jos joku on käynyt maailman oudointa keskustelua exästä ja exän exän ja nykyisen ja tulevan kaa yhtä aikaa, niin ainakin minä! Jestas! Vielä joku aika sitten nauraisin räkäisesti jos mulle joku sanoisi että tuollainen keskustelu on edes mahdollinen! HUHUH!

Mä oon tänään ollut aika ylikierroksilla. Eilen tehty päätös pyörii päässä. Mietin sen seuraamuksia. Nooh, elämä on ja välillä se vie ihan outoon... OHHOH!