IRC-Galleria

Näin unta että olin jonkun miehen kanssa treffeillä tms... Ja ei saatu oikein kumpikaan sanottua mitään, kun vaan oltiin hymyileviä. Kun toinen hymyili se aina tarttui toiseen ja se taas tarttui enenevästi taas lisää minuun ja taas siitä tarttui toiseen niin että posket jo punnoitti ja naama kiilsi, ja taas se vaan lisääntyi niin, että se oli jo revetä kummallakin liitokset. Ja mitään ei tullut puhumisesta, kun yrittikin vaan, niin se meni hymyilyksi. Sanat juuttui vaan jonnekin matkan varrelle. (pidän sitä unta vain vertauskavallisena)

Hieman myöhemmin vision sellaisen kuvan, että olisi vanhempi ja vauva, niin vauva voisi varmaan hymyillä yläpuolella oleville kasvoille, ja vanhempi hymyilee takas samalla, ja vauva hymyilee ja nauraa entistä enemmän ja toinen saa jo hepulia, silmät vuotaa tms... semmonen vertailukohde kävi mielessä. Ja että Taivaallinen isäkin varmaan soisi, että Hänen lapsensa alkaisi säteillä jotakin sellaista Hänestä. Ei siis itsestä, vaan että se tulisi Hänestä, Hänen kasvoistaan katsomisesta, että Hän olisi aloitteentekijä.

Miten vaikeaa se onkaan? Olen joskus ollut kokouksissa, missä olen saanut nauraa Pyhän Hengen vaikutuksessa, aivan kippurassa jopa. Joskus esirukouspalvelussa olen saanut niin kippurassa, että rukoilijatkin ovat saaneet tartunnan ja tehneet ihan samat taivutukset kuin minäkin jne... Sitä se on se Jumalan kasvojen tartuttama riemu. Kun vain sen voisi pantata sisälle, mutta kun ei vaan voi. Se on kuin vesisade, kaatokuuro, joka valloittaa hetken ajan ja sitten se kaikkoaa.

Miten sen voisi kutsua päälle? Ehkä niin että vuodattaa ensimmäiset kyyneleen siemenet, Isän eteen ja sanoo että minä tarvitsen Sinua. Silloin Isä, ehkä jos tahtoo lähettää sateensa päälleni. En ole sitä itse kutsumalla koskaan saanut, en koskaan keinotekoisesti. Se kyllä aina lähtee Jumalasta liikkeelle. En tiedä miten voisin auttaa Häntä, niin että saisin sen vaikka tässä ja nyt kokea ja tuntea.

Mutta kuitenkin ihmisellä on liikaa surun ja huolen päiviä, liian vähän riemua ja vapautta. Niin soisi että Jumalan sadekuuro tulisi - niin se vain on. Tarvitaan mielikuvitusta. Joillakin on lapsia, ja siksi voivat vertailla sitä suhdetta Taivaan isään, lapset puhuttelevat paljon monella tavalla. Mutta kun ei ole lapsia, on vaara kyynistyä. Silloin tarvitaan erittäin runsas mielikuvitus, muuten voi kadottaa lapsenmielensä ja ominaisuutensa.

Mutta kuinka sitä yksin on vaikea herättää? Tarvitaan kasvot joista loistaa Isän rakkaus ja riemu. Isän ihailu, ylistys ja palvonta. Kun yksin on, puuttuu Isän kasvot, ne kasvot jotka säteilee Isältä saamaa heijastusta, jota katsomalla voi saada tartunnan. Mutta miksi olemme näin vajavaisia? Miksi se ei ole sisäsyntyisesti meissä? Tietenkin olen joskus saanut kokea ilon vuodatusta yksin ollessakin, Pyhässä Hengessä, mutta en ole voinut sitä tartuttaa toisiin kasvoihin ja siksi se lienee on valunnut äkkiä pois minultakin.

Ilo voi olla reaktio, se lähtee Isän tyköä, Jumalan Hengen toimeksi laittamana, ja se voi jatkua ja jatkua, mitä enemmän on janoisia sieluja ja kasvoja. Mutta kun on yksin reaktio ei jatku, se ei siirry, se ei jää silloin keskelle, se lakkaa. Ihmiset voi kuljettaa iloa eteenpäin, olla sitä täynnä, vuotaa sitä, tartuttaa sitä. Ja aina ammentaa lisää, mutta se edellyttää ketjureaktion, muuten se lakkaa.

Kun Mooses tuli vuorelta alas, niin hänen kasvonsa loistivat kirkkauden säteilyä. Mutta kansa ei voinut katsoa Häntä sillä niissä oli Jumalallista Pyhää kirkkautta. Toimiko Mooses väärin, kun peitti kasvonsa säteilyn vuoksi? Mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi peittänyt niitä? Oliko kansa kaiken kaikkinensa niin lihallinen mieleltään, että ne eivät saattaneet kärsiä sitä? Ei siis ollutkaan niin että Mooseksella oli peite päällänsä, vaan kansalla se oli. Heiltä puuttui Jumalan Hengen voitelu.

On sellaisiakin uskovia, jotka kieltävät tänä päivänä Jumalan Voiman ja Hengen vapauden ja ilmenemismuodot, johon kuuluu mm. ilo ja riemu. Se tuntuu ja näyttää lihallisesta näkökulmasta naurettavan typerältä. Mutta ne joissa on Jumalan elämää, ja Jumalan Henkeä sisällä, heihin se tarttuu ja he tartuttavat sitä eteenpäin. Olen aina unelmoinut että elämäni heijastaisi Jumalan läsnäoloa, koko aika kun elän ja olen missä tahansa. Mutta mitä tarvitaan, että Jumalan läsnäolo jää pysyvästi ylle?

Sitä kaipaan ja tarvitsen enemmän ja enemmän. On todella riisuttua ja vaikeaa elää omasta olevaisuudesta käsin, havaita aina se että minä olen tässä, minä tunnen, minä näen ja aistin. Vaan olisi ihanaa, että minä olisin vähäpätöinen ja olisin täysin ykseydessä Jumalan kanssa. Vaan että kaikki mitä tee, ajattelen, ja tunnen, se kaikki olisi täynnä Jumalan näkökulmaa. Niin etten enää olisi alaston, vaan Hänessä kokonaan, niin ettei enää olisi minua, vaan Jumala minussa, Hänen elämänsä minussa kokonaan.

Uneni ilmiö ilmiö ei muodostunut kasvoista, vaan sydämen pohjasta. Mutta kasvot ovat sielun ja samalla sydämen peili. Erikoista siinä on se että siinä ei enää välitä miten hassun tai hölmön näköinen on, vaan mitä hassumman näköinen on sen hauskempaa on. Unessa osa minusta ajatteli että minä olen finninen kasvoiltani, ja että en voi näin käyttäytyä, en ole sen arvoinen että kukaan aidosti rakastaisi kasvojani. Mutta sekin asenne suli siinä vain. Ei siinä enää välittänyt pikku kosmeettisista yksityiskohdista.