IRC-Galleria

[ 1Ms 22: 6. Ja Aabraham otti polttouhripuut ja sälytti ne poikansa Iisakin selkään — itse hän otti käteensä tulen ja veitsen, ja niin he astuivat molemmat yhdessä.
7. Iisak puhui isällensä Aabrahamille sanoen: ”Isäni!” Tämä vastasi: ”Tässä olen, poikani.” Ja hän sanoi: ”Katso, tässä on tuli ja halot, mutta missä on lammas polttouhriksi?”
8. Aabraham vastasi: ”Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani.” Ja he astuivat molemmat yhdessä.
9. Ja kun he olivat tulleet siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut, rakensi Aabraham siihen alttarin, latoi sille halot, sitoi poikansa Iisakin ja asetti hänet alttarille halkojen päälle.
10. Ja Aabraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa.
11. Silloin Luojan enkeli huusi hänelle taivaasta sanoen: ”Aabraham, Aabraham!” Hän vastasi: ”Tässä olen.”
12. Niin hän sanoi: ”Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi.”
13. Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Ja Aabraham meni, otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta. ]

Voimme myös uhrata oman Isakkimme Jumalalle. Näin koen, että pitää tehdä. Mutta mikä on se oma Uhri - se Isak? Sen uhrin osoittaa Herra itselle. Mikä on se Isak, ja tuleeko Herra väliin? Kun Herra puhuu siitä, niin parempi totella Häntä.

Herra oli Abrahamin, pää. Hän oli kuuliainen Herralle, ei itselleen. Ja Herra tuli väliin, ei epäusko tms... vaan näin todellakin tapahtui. Abraham, oli kuuliainen. Noudatti Herran tahtoa ja sanoja. Ei päättänyt , vaan Herra päätti.

Ei suinkaan kaikki Herralle uhraaminen ole, iloa- kuten Raamattu puhuu eräässä kohdassa, että iloista antajaa Jumala Rakastaa, tämä uhri tarkoittaa esim. palvelusuhreja (aikaa, kuuntelua, auttamista, anteliaista jakamista & tukemista ym..). Ei kaikki uhri ole ainoastaan vain pinnallista.

Voi kun rakastan Herraa. Ja haluan miellyttää Häntä tottelemalla Häntä. Tiedän mitä on uhraaminen. Tiedän mitä on kun uhraa, niinkuin Abraham uhrasi Isakin. Olen ikäänkuin matkalla uhrikukkulalle. Tiedättekö, ei se ole riemua. Ei ole Happingia. Ei se ole karkeloa.

Ei, se sattuu... se sattuu. Se on jotain ainoaa... se on jotakin, mihin on paljon satsannut ja asettanut toiveita. Se on sen luovuttamista, mikä on koko elämän tärkein asia. Se johon on tähdännyt kaiken ja syvästi kiintynyt.

Ei se ole helppoa, ei se ole nopeaa käyntiä. Se on erittäinkin hidas prosessi. Sen matkan aika, pitenee ja pitenee ja pitenee.... Sen matkan aikana ehtii ajatella niin paljon, sitä mitä oli, ja mitä olisi voinut olla. Siihen ei kiirehditä ja syöksytä - että voi kun se olisi jo ohi. Vaan se matka on jo prosessi.

Mutta uskoiko Abraham ihmisiä? Luottiko Hän ihmisiin? Keneen hän luotti? Se keneen hän luotti, Häneen hän myös sitoutui. Tämä tarkoitti, että hän ei uskoutunut tässä muiden varaan. Yksistään Herran varaan ja Hänen kuuliaisuuteen.

Kun menemme uhraamaan jotakin elävää itseämme koskettavaa, jotakin konkreettista johon on kiintynyt, ei asennetta, ei syntiä, vaan jotain kouriin tuntuvaa ja näkyvää, se on Jumalan ja ihmisen sopimus. Hyvä esimerkki on lupuminen jostakin (kuolema & jäähyväiset yms..) Se matka on surutyötä.

Joku voi joutua tosin vasten tahtoa siihen prosessiin, joku päättää haluta uhrata, enemmän kuin elää itselleen ja omistaa. Joku kokee kutsun Herran kehoittamana, ja näin uskollisesti tottelee. Se on todella Jumalaan syvästi vaikuttavaa, kun ihminen vapaa ehtoisesti, antaa jotakin elämäänsä tärkeämpää Hänelle.

Herra on pää. Ja teet sen Hänelle, uhraat (luovutat, päästät irti) sen uskon määrän mukaan, mikä on sinulle uskottu lahjana. Silloin olet Hänen varassa, et tukeudu muihin. Vaan kuljet ihan itse uhria kantaen, tai sen rinnalla, kuten Isak oli Abrahamin rinnalla. Vieläpä Isak, kantoi selässään...

Mikäli itse väsyisin kesken matkaa, niin silti on sillä tavalla, että noudatan suunnitelmaa, en käänny. Vaan olen uskollinen. Herra on minun pääni. Ei ihminen. Kenelläkään ei tosin sanoen ole oikeutta asettua tielleni poikkiteloin. Kenelläkään ihmisellä ei ole valtaa minun ylitseni, ei mitään oikeutta olla päättäjäni. Mutta mikäli nainen olisi aviossa, aviovaimon pää ja päättäjä olisi tietysti hänen aviomiehensä. Ja näin ei vaimo olisi itsensä oma.

Mutta yksin eläjänä, orpona tässä maailmassa, päättäjäni on Herra Jeesus. Miellytän Häntä, elän Hänelle, uskoudun Hänelle, luotan Häneen. Ja noudatan Hänen tahtoa ja teen Hänelle omat palvelustyöni ja uhraan Hänelle. En ole ihmisten orja, ihmisten alainen. Ihmisten varassa. Vaan Herran varassa. Ja näin kenelläkään ei ole oikeutta astua siihen väliin, koskaan - missään tapauksessa!

En ole tämän maailman kansalainen, vaan taivaassa on yhdyskuntani. En ole tämän maailman orja. Sen hihnoissa. En ole ihmisten orja ja vedettävissä. En ole sellainen että tarvitsen tuekseni, pillereitä, kontrolleja tms... vaan pelkkä usko riittää. En suostu muuhun asettamaan itseäni, kuin Herran varaan. Näin on Raamatun ajan pyhät tehneet. Ja näin toimin minä myös. Mutta joudun kuitenkin minimissä määrin, toimeentulon tähden olemaan joihinkin tahoihin nähden velvollinen.

Tämä tarkoittaa myöskin sitä, että koskaan, ei minun elämäni perusasioista (terveys & elämä) päätä mikään, sillä päättäjäni on Herra. Olen Hänen käsissään. Kaikki minä voin Hänessä. Hän on taivaallinen ylilääkäri, hän on kaikkeni. Hänen Sanansa on leipäni ja ravintoni, ja Pyhä henki on minut eläväksi tekevä virta. Kukaan ei saa minua ottaa pois Herran kädestä. Vain ja ainoastaan Herralla on lupa luovuttaa nainen aviomiehelleen.

RAAMATTU 2005 ~ Käännös: http://www.nettiseurakunta.net/2005