IRC-Galleria

Musta se on surkeaa, kun joudun luopumaan puolisonsaamis unelmista, kaikista
läheisyysunelmista. Se on tosi rankkaa luopua niistä asioista. Oikein hirvittävän kamalaa.
Mutta Jumala on ykkönen. Vaikken saa maan päällä kokea sitä mitä uneksin, korvatkoon
Jumala mun yksinäisyyteni. On se yhtä tuskaa inhimillisen ihmisen osalta, joutuu laittamaan
pois omat unelmat ja toiveet. Sitten on vielä niin että kunnioitan Jumalaa ja itseäni sen verran
että kriteerini on erittäin korkealla, koska en voi kuvitella vähempää kuin se mitä koen
tarpeekseni.


Minun Herra on Jeesus, Hän on tavallaan mun puoliso, vaikka ei olekaan sitä näkyvällä
tavalla. Mutta Hän on minun pääni. Ennemmin valitsen Hänen tahtonsa ja Hänelle
sitoutumisen, kuin tekisin kompromissia ja tulisin asettaneeksi itseni ansaan, joka voisi olla
houkuttava. Mutta pysäyttää uskon näkyni vierinnän ja ahdistaisi minua tavalla tai toisella.


Kristuksessa olen vapaa. Näin se vaan on. Minä joudun kaikesta luopumaan. Kaikista
unelmista, kaikista toiveista, omista haluista, omista tunteista ja emotiaalisesta nälästäkin.
Se on hirveää. Mutta onneksi on Jeesus. Ja onneksi tunnen Pyhän Hengen todellisena -
energisesti koko kehossani, en ainakaan ole sillä tasolla yksin. Mulle koko elämä on Kristus.
Hän on mun rakas.


En vaihda häntä mihinkään ikinä! Ja en koskaan tee itse puolisovalintaa omasta aloitteesta.
Se pitää tapahtua Herran aloitteesta. Mutta koen että minun pitää luopua siitä kokonaan.
Minusta ei kaiken lisäksi ole vaimoksi, mulla on syömishäiriö ollut koko elämän ajan,
unirytmit ollut myös elinikäni ihan sekaisin, oon laiska ja sisäänpäinkääntynyt. Mie en halua
pilata ja rasittaa ainakaan kenenkään elämää. Olen ihmisenä tosi - tosi kurja, niin kurja kuin
olla voin.


Mutta Jeesus on täydellinen ja seison Hänen Sanassaan, ja varustaudun Hänen Hengessään,
en halua edustaa itseäni, vaan Jeesusta - joka on täydellinen. Muuta hyvää en tiedä ja
tunne. Mulla on vain yksi agape rakas, johon on kaksi suuntainen rakkausside - minun ja
Hänen tahoinen - ja Hän on Jeesus mun Herrani.


Saanko kertoa että koko elämäni on ollut todella todella pohjaa. Olen luonteeltani erittäin
pursuava ja unelmoiva optimisti. Mutta aina kaikki elämässäni ympärillä on ollut todella
kylmää ja kyynistä. Niin tukahduttavaa. Olen joutunut elämässäni todella paljon hautaamaan
unelmiani alas. Minusta ei tullut koskaan äitiä. Minä en kokenut pysyvää onnea maallisessa
merkityksessä koskaan. Minä en ole elänyt maallisessa merkityksessä yltäkylläisyydessä
koskaan.


Mutta se mitä olen menettänyt maallisessa merkityksessä, jopa vasten tahtoani, niin että
siitä on tullut tottumus ja asennoidun nykyään kaikkeen, jo niin että en ole onnellinen, jos
tuon valinnan teen, niimpä en tee mitään. Minulla ei ole maanpäällistä kunnian ja tavoittelun
himoa olemassa, miksi olisi? Kun ei ole perusteita? Kaikkihan on turhuutta, pelkkää elämystä
- fantasiaa. Kartan ihmisiä, jotka tulevat heti kysymään mitä teet työksesi, mitä toivot
tekeväsi. Kartan pinnallisia ihmisiä.


Minua ei voi määritellä maailma, vaan Jumala yksin. Minä haluan pysyä niissä Raameissa
tai kehyksissä, mitkä on Jumalan asettamat. Minä en ole maailman oma, vaan Jumalan oma.
Olen ylhäältä syntynyt uudesti - Jumala lapsi ja taivaan valtakunnnan kansalainen. Mikäli joku
määrittää minut maailman mukaan, hän on köyhä ja sokea hengelliseltä ymmärryksen
näkemykseltään.


Mikäli joku ei voi hyväksyä minua tälläisenä kuin olen, Hän ei tunne Jumalan sydäntä, kuten
tuntea pitäisi. Jumala hyväksyy minut - sen vuoksi kun rakastan Häntä ja haluan olla
kuuliainen Hänelle ajasta iäisyyteen siirtymiseeni asti. Tälläinen määritelmä uskovalla pitäisi,
joka on aito Jeesuksen seuraaja.


Toki joku voi sanoa että se joka ei työtä tee, sen ei pidä leipää syödä. No, siihen voin vastata
hänen kauhistuksekseen jotakin, mikäli lihassani tahtoisin räväyttää, ja se aikaan saisi sen
että kyseinen ihminen ei koskaan uusisi enää sitä kysymystä. Tai sitten voisin voisin sanoa
että Jeesuksen tavoin julistaja, on leipänsä ansainnut, sillä se on Jumalan Valtakunnan työtä.
Mutta jätänpä tekemättä tämän asian puolesta mitään suuntaan ta toiseen.


Joka tapauksessa uskoni on todella heikko. Kun vain voisin koko talouteni jättää uskossa
Herran varaan, en vain sieluani, aikaani, kehoani, suutani ja tahtoani. Jumala tekee ihmeitä.
Mutta en halua olla ihmisistä riippuvainen edes välillisestikään, niin että Jumala laittaa jonkun
sydämelle jotakin, ja niin asia menee eteenpäin.


En ole maallisesti yhtään merkittävä ja tärkeä ihminen - ihan mitätön olen vaan. Eikä minua
kiinnosta ollankaan olla muuta. Olen kaikki tai ei mitään henkilö. Tämä on rehellistä
kirjoitusta, näin koen, enkä todellakaan ala uskottelemaan muuta itselleni. Mutta kurkottelen
uskossa, ja kilvoittelen. Heitän pantin eteenpäin, ja katson siihen, ja menen ja otan sen
käteeni ja heitän sen jälleen uskossa eteenpäin ja taas etenen, ja jälleen heitän ja etenen.


28.03.2006


Oikeesti mulla ei ole tipan tippaakaan huvia elää maan päällä. Vain jos mulla olisi rakastettu
mies, niin tahtoisin elää. Mutta koska ei ole ja ei koskaan tulekaan olemaan, muuta kuin
Jeesus, ja Hän on taivaassa. ja mun ruumis kituu ja mun tunteet hiukuu puutteesta, ja uni ei
tule, ja ikävä kalvaa sisuksissa kaiken aikaan, ja koko aika mä joudun kurittamaan mun
tunteita, pakottamaan ne olemaan kuin niitä e olisiskaan.


Ja mä joudun ottamaan Jeesuksen korvikkeeksi, arvatkaa on ko se helppoa? Sisimmälle on,
mutta näkyvät aistit on elin voimaiset ja nääntyvät ja haluavat. Joten joudun, siis mun on
pakko paastota, että saan ne masennettua ja hillittyä, koska paastossa myös hormoonit
vähenee. Ja oieesti mulle käy vaikka pääsisin koska vaan taivaaseen. Koska uskon että en
ole täällä maailmassa onnellinen koskaan. En usko että ikinä saan puolisoa jota paljon.


Olen liian ruma, liian laiska, liian vanha, liian ruma ihosta, liian sitä ja tätä... kaikkea liikaa
tai liian vähän. Mutta hengellisesti on toisin, ja se on tärkeintä. Ja sen tähden puolison pitää
olla hengellisesti sellanen jota katson ylöspäin, sekä olemukselta olla tosi karismaattinen ja
komea. Eikä missään tapauksessa ruoka-ahamatti. Miehen pitää elää itsekurisesti! Koska
minä paastoan paljon, tai haluan elää niukalla ruualla, ja se ei yksin onnistu.


Ja mulle on ulkonäkö hirmu tärkeä asia. On sisinkin. Mutta kieltämättä ulkonäkö on
puoliruokaa. Olemus ja itsevarmuus, ja rohkea ja luotettava, aloitteentekijä se olla pittää.
Mutta mulle ei koskaaan käy hyvin. Kaikki sellaset jotka on väärän tyyppisiä kokee vetoa.
Kaikki jotka haluaa vahvaa naista tuntee vetoa. Mutta en minä halua todellakaan olla se
vahvempi, siitä olen totta tosiaan saanut tarpeekseni. En halua toistaa virhettäni.


Mutta ei mua kiinnosta elämä, yritän vaan tulla päivä toisnsa jälkeen jotenkin toimeen. Mutta
koko aika mulla on hirvittävän tyhjä ole sisällä. Ihan koko aika. Mun on koko aika tehtävä
jotakin, että unohdan kalvavan tunteen. Mutta aina se tulee ajoittaan hirveen pakottavana ja
vatsan nurinkääntävänä tunteena, niin että alan vaan itkeä.. ei halua elää... on niin vaikea
jaksaa... mutta ruumis on niin himoineen niin vahva. En halua niin.... kumpa keho antaisi
vaan periksi ja pysähtyisi.


Ei mulla ole mitään. Kukaan ei foorumille mua kaipaa. Kukaan ei ihmettele, jos tulen sinne
alkaa välittömästi kivitykset ja haukut. Ja täällä kun kirjoitan, niin ei juurikaan tule palautetta,
tuntuu että ihan kaikki on yhtä haileeta. Haluan elämäni loppuun asti julistaa. Mutta
surkuttelen sitä että näin on. Ajattelen että kun lähden pois kokonaan, niin jotain huomataan
puuttuvan, ja että osataan arvostaa ja haluta sitä takaisin, vaikkakin liian myöhään.


Kun olisi edes hivenen rohkaisua.. mutta kun ei ole ketään..ei ketään.. mä vaan yksin..mutta
en mie haluakaan ihmiseltä mitään. Vaan ihmiseltä jonka katta Jumala puhuu ja toimii. Joka
puhuu Jumalan Sanoja. En minä halua tehdä tätä Jumalan työtä yksin. Minä haluan
kumppanin sitä varten, joka nostaisi ja rohkaisi. Mutta näin on valitettavasti.. on vaan niin
kurja olo, niin tukahtunut olo.


On aivan selvä että mun koko elämä on murhetta, aina on oleva niin, aina on ollut niin. En
voi uskoa että mitään hyvää minulle voisi tapahtua. Mutta kuitenkin haluan että muilla on
hyvin. Ja haluan tehdä hyvää. Vaikka minä tyhjenen aina, aina on luopumista, aina on
tukehtumista. Puhun maallisesta näkökulmasta, en hengellisestä. Mutta koska ihmisenä olen
tottunut suruun ja pettymyksiin ja piinoihin, on niin selvä, että on vain Jumala ainoa joka on
turvapaikkani. Vaikka minun ihmisolemukseni ei siitäkään onnea saa, mutta voin sen heittää
pois, ja unohtaa sen joksikin aikaa.


Mä en saa rakastua, luottaa ja uskoa mihinkään. Mä en saa uskoa hyvää, mäen saa
unelmoida, mä en saa laittaa toiveita tähän maailmaan. Koska aina käy niin että minä petyn.
Joka ketan käy niin. Aina on käynyt niin. Rakastan unelmia, mulla on tosi luova mieli. Ja
mulla on erittäin tunteellinen elävöityvä sielu. Mutta mä en saa enää unelmoida mitään. Mun
pitää kieltää kaikki mitä ihmisyyteeni kuuluu, koska kaikki on petosta. Mitään ei tapahdu
minulle, ei mitään hyvää ikinä maallisessa merkityksessä.


En ole niin typerän pinnallinen, että harrastus, toisiin ihmisiin sitoutuminen tai tavara tai
ruoka tai media antaisi minulle elämäntarkoituksen. Se on vain rakkaus. Minä en tunne
muuta rakkautta kuin Jumalan rakkauden. Minun koti on siellä. Ei täällä. Minun kotini on
rakkaani sydämessä. Kyllä haen lauluista tunnekokemusta. Täytyy mun hieman kokea hyvää
oloa jotenkin. Vaikka laulut saa mut kyllä itkemään, oikeastaan kaikki saa mut surulliseksi.


Eikä mulla ole jäljellä enää ketään jolle voin puhua, johon voin luottaa. Ei mulla ole
emotionaalista miesystävää lähellä. Ei mitään isähahmoa, vaan kylkiluista miestä, jolla on
sydän. En käy missään kylässä. Minua ei kiinnosta näytellä iloista. Minua ei kiinnosta
kuunnella hölynpölyä. Mä en halua sisimpäni menevän sekaisin. Mä en halua ihmisohjattava,
mä en halua antaa juoruille aihetta. Mä olen mieluiten ihan yksin, koska silloin ei tapahdu
mitään mikä rikkoo ja hämmentää.


En halua että kukaan saa minua langetettua maailmaan riippuvaiseksi. Rakkauteen haluan
tulla riippuvaiseksi, ja ihanan komeaan mieheen, jolla on piirteet sellasen ihanat ja koko
olemus ja persoonakin.. mutta koko unelma saa mennä roskakoriin. Koko tulevaisuuteni
maalliselta näkökannalta saa kuolla. En näe tulevaisuutta, en näe toivoa. Mutta usko on
kaikki, mitä muuta tarvitsen, kunhan vaan liha, ja ihmisolemukseni pysyy neutraalina.


En kerää säälilä tässä missään tapauksessa, puran vaan pahaa oloa. Mitä sekin hyödyttää?
Minä en halua keneltäkään ihmisneuvoja ja ihmisaloitteita. Minä en tarvitse sitä. Minä tarvitse
sitä että minua rohkaistaan uskossa, olemaan vahva ja voittamaan itseni heikkouteni.
Vaikkakin se merkitsee minun vähenemistä radikaalisesti. Minun ei pitäisi tiedostaa itseäni,
vaan ainoastaan Jumalan vaikutuksen minussa. Itseni tiedostaminen tekee minut surkeaksi.
Haluan pukeutua Jeesukseen, en itseeni. Mitä se hyödyttää, elää turhaan itselleen ja itsessään ?


30.03.2006


Minä menin naimisiin 23 vuotiaana. Ja olin 10 vuotta naimisissa. Nyt olen ollut yksinäinen
lähes kolme vuotta. En ole rakastunut viimeiseen 12 vuoteen kuin kerran nyt tuoreesti.
Avioliitossa olin uskollinen, en katsonut muita miehiä, enkä suostunut mihinkään rakastus
tunteisiin. Suljin kaikki pois, vaikka avioliitossa en saanutkaan mitään rakkautta, en fyysistä
enkä emotionaalista, vaan pelkkää kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Puoliso oli niin sairas
elimellisesti, että oli mahdotonta olla fyysisesti olla yhtä, ja lääkkeet muutti hänen
persoonallisuutensa.


Nyt tiedän mitä on rakkaus, ja nyt mitä on sen kuolema. Nyt tiedän mitä on, kun on kovaa ja
kylmää kaikki, pelkkää jäätä, sitä jäätäkin rakastaa, mutta se ei halua sulata. Nyt tiedän mitä
on se rakkaus joka ei voi kuolla koskaan. Nyt tiedän että rakkaus on kipua, se on elämää
suurempaa kipua, se voi tuhota ihmisen. Kissa synnyttäessä kehrää ja rakastaa. Mutta siihen
voi jopa kuollakin. Siihen voi paatua, jos ei halua sitä, hajoaa joka tapauksessa. Pitääkö minun paatua, ja kovettaa itseni muka, voiko rakkautta käskeä loppumaan, voiko sitä
pakottaa mukamas lakata olemasta ?! EI !

Rakkaus on tuskaa ja kipua, se on kyyneliä. Se ei ole onnea, se ei ole iloa. Vaan se on syvää
kipua ja reagointia. Se on väkevää, se on sydämen maaperä, se on sydämen punainen lanka.
Se on sydämen liekki. Rakkaus ei ole piilossa, vaan se on polttovoima, se on energia, joka
sysää elämänhalua ulospäin. Minä haluan rakastaa, mutta minä en saa. Minä en tiedä, en
osaa erottaa tunteita rakkaudesta.


Tällä hetkellä mut on rikottu. Mut on niin nujerrettu. Kaikki pelkoni toteutui. Kaikki
hyväuskoisuuteni oli puppua. Kaikki mitä uskoin sinisilmäisesti ja hyvin, se olikin vain minun
kuvittelua. Rakastin kiveä, joka antoi minun olla pelkkä narri itselleni. Olin vilpitön, ja kivi
antoi minun vain jatkaa sydämellistä linjaa. Kunnes hän selkeästi kuin jää, ilmoitti sen typerän
kommentin, ikäänkuin siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanomista ja ajateltavaa. Voiko sitä
pahemmin ja kurjemmin enää ystävä toista kohdella ja haavoittaa ?!


Eikä ystävät jotka ole uskovia joissa on Hengen yhteys voikin ikävöidä ja kaivata toisia,
toisten tukea ja rohkaisua. Ainakin minä kaipaan. Ellei sitten toinen ole osaton Pyhästä
Hengestä. Toki minä kaipaan enemmänkin. Ja minusta on hirveän kurjaa olla yksinäinen,
kun ei minulla ole lohdutttajaa ja kannustajaa. Ainakin minä olen halunnut tukea ja rohkaista,
mutta voin myöskin sanoa suoratkin sanat tarvittaessa.


Minä teen niin kuin haluan että muut tekevät minulle. Minä puhun sellaisia, joita haluan
muiden puhuvan minulle. Mutta ne jotka puhuu omassa paisuneisuudessa, niitä en kuuntele.
Jos tuo kivi-tapaus, ei ole kivi, vaan pelkkä näyttelijä tai pelkuri, nyt olisi aika tulla esille,
ja olla oma itsensä, eikä mikään mikäkin kivi. Jäävuoret pitää särkeä. Mä en jaksa vaan
tällästä, miksi mulle kävi näin, miksi mun pitkin rakastua, ja miksi mun pitääkin tuntea vetoa.
Miksen minä voinut olla olematon ja tunteeton. Elämä on niin epäoikeudenmukaista ja niin
väärää kaikki on, pelkkää onnettomuutta ja surua.


Ei auta lihan kurittaminen, ei paastot - ei mikään. Ei mikään - ei mikään. Se kiduttaa ja
tekee minusta lopun. Minun syy tämä on. Ei se ole jäävuoren syy. Se on minun syy. Ja siksi
koska se on minun syy, minun pitää kärsiä tästä vaan, ja olla surullinen. Ei ollut minun
tahdonalainen valinta, vaan mitä enempi sitä pakotin pois, sitä ilmeisempi se oli ja on.


Nyt tajuan Jeesuksen agape-rakkautta. Hän voi samalla tavalla murskaantua, ja tulla
surulliseksi, kun häntä jotenkin loukkaa tai haavoittaa. Mutta Hän ei paadu ja katkeroidu.
Vaan Hän heti rakastaa, kun ihminen katuu ja taipuu, ja on yhtä sinisilmäinen kuin ennen
surua olikin. Mäkin olen samanlainen typerys. En mä jaksa olla surullinen, vaan aina mut toivo
herättää, ja aina mä jatkan agapen perustalta. Muuta perustaa mullahan ei ole, kuin
Jumalan agape- Sana. Vaikkei se toinen ole koskaan pyytänyt anteeksi, olen aina silti
rakastanut.


Olen uskonut rakkauden sulattavaan voimaan, ja että se muuntaa ja sulattaa jään. Mutta ei
ilmeisesti, niin se tehoa, on ilmeisesti niin paatunut kivi, että siihen ei tehoa mikään. Mä olen
vaan niin surullinen, kuuntelen kaunista classista melodiaa, mitä olen internet-radiosta
nauhoittanut. Muttei mikään nyt paranna oloani toistaiseksi.