IRC-Galleria

En oo nukkunu silmällistäkään. Pyöriskelin 3½ tuntia sängyssä, eikä väsyttäny ei sitte yhtään. Oksetti vain, välillä oli kuuma, välillä kylmä, sitten taas oksetti ja oli paha olo. Kummallista.
Aloin sitte tuossa vähän ennen kuutta käymään laatikoita läpi ja kävin juomassa äiskän kans aamukaffet,kuuntelemassa vinkuvonkukätinää siitä ku en nuku nykysin koskaan, ja jatkoin taas inventaariota. Nakkelin ylimääräsiä julisteita roskiin, säästin Amille muutaman Axl Rosen ja Michael Monroen, jos kiinnostaa?

Ja löysinpä sitten vanhan päiväkirjan, eli toisin sanoen masennuskauden kirjotuksia. En koskaan halua samaan jamaan enää, ku luki sen läpi, niin pukkasi suoranaista paniikkia päälle,ei herranjumala, olis pitäny hakea apua, eikä takertua niinko hukkuva oljenkorteen niihin harvoihin ihmisiin jotka näytti mulle sen, että ne välittää edes pikkuisen. Sinällään pelottavaa, että on pikkutarkasti suunnitellu omat hautajaiset, eikä joukossa ole häivääkään teiniangstia...Ei mitään HIM soimaan ja muovilusikalla ranteet auki -meisinkiä. Muttei kyllä mitään ruusunpunaisia unelmia rakkaudesta ja sen kestävyydestä, prinsessahäistä, kakaroista ja punasesta tuvasta ja mansikkamaasta... Pelottaa vain että vajoan sinne samaan ahdistuksen,pelon ja paniikin suohon mitä sillon oli... Mutta olen mie perkele ollu ovela. Oon pystyny esittämään että kaikki on vallan mainiosti, ja ottamaan semmosen "Julkisten tilanteiden" -naamarin, etten huolestuttais muita. Kai se olis pitäny näyttelijäksi alkaa. Toisaalta, se sitten varmaan omalta osalta pahensi sitä oloa, kun se paha olo purkautu sitten esimerkiksi öisiin painajaisiin->yöt meni valvomisiksi->koulussa väsytti->arvosanat laski ku lehmän häntä,ei mitään kiinnostusta/energiaa lukea kokeisiin tai tehdä läksyjä, saati sitten kuunnella tunneilla. Kaduttaa muuten melko perkeleesti ku ei tullu panostettua,en osaa vieläkään keskittyä ja ottaa itteä niskasta kiinni ja tehä tehtävät ajallaan yms.

Ehkä sitä oloa piti piilotella senki takia,ku aina jos jollekki sen näytin, niin kohta se ihminen katosi mun elämästä tavalla tai toisella. Ehkä sitä vieläkin pelkää? Ja onhan siinä toki sekin uhka, että jos se uskottu ihminen käyttääkin jotain mun kertomaa mua vastaan? Se on jännä homma, että ei sitä ikinä toivu semmosesta jos joku loukkaa oikein pahasti tai tekee jotain pahaa. Sekin kun sitä on ollu niin pössi, että kirjottaa kaiken ylös,mukamas käsitelläkseen asioita, ja erehtyy lukemaan niitä myöhemmin ja kaikki tukahdutetut muistot rupeaa virtaamaan mieleen entistä kirkkaampina. Ala-aste -ajan päiväkirjoja en edes onneksi omista enää, en halua enää törmätä yksityiskohtaisiin kertomuksiin siitä, miten eräät tietyt ihmiset teki miltei joka ikisestä päivästä helvetin, onnistuivat sisällyttämään joka ikiseen kouluaamuun pelkoa ja oksentelua, itkua ja hammastenkiristystä. Eniten teki pahaa se, ku ei tuntunu luokanopettajaa kiinnostavan, "koska niillä nyt on niin hankala tilanne ku päläpälä.niin ja niitten isi on sen ja sen mun kaverin kaveri.Nih.että meneppä nyt rumalaps siitä itkemästä." Selvisinpä perkele kuitenkin, mahtaa vituttaa? Että odottakaapa vaan jos joskus erehytte jotain luokkakokousta rääpimään kasaan, ja erehytte jopa niitä luokan hylkiöitä sinne kutsumaan. Sanon kyllä suorat sanat yhdelle jos toisellekkin MULKULLE. Kyllä, niitä te olette, olkaatten hyvät. Ja en saatana anna anteeksi, en ikinä. Yks on jo pyytäny, mutta kostinpas sillekkin. >:) Ja jos tilaisuus tulee niin kostan muillekkin. Mitenniin ihmisten tunteilla ei saa leikkiä?

Tulipa helvetinmoinen vuodatus, mutta onneks näitä ei lue kukkaan. Ja kyllä kiitos, helepotti. Enkä halua mittään lässynlässyn-kommentteja, ei ole säälinkerjäämistä.