IRC-Galleria

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Liian on lyhyt tällainen neljän päivän komennus. Noh, huomenna on onneksi vielä kokonainen päivä ja taidan juhlistaa sitä tuikkaamalla tulen kirnun alle. Jos ei muusta syystä, niin jäätymisen estämiseksi.

Olen huomannut itsessäni kehitystä. En kovin suurella tai tärkeällä osa-alueella, mutta kehitystä kuitenkin. En nimittäin enää pelkää häkää tai tulta kuten joskus pienenä. Vielä muutama vuosi siten saatoin herätä siihen, että leivinuunisai kohisi tuli, jolloin piti nousta lämpöisestä sängystä varmistamaan, että luukku on kiinni eikä keittiö pala. Yksin kotona annoin pesien palaa mustiksi, ennen kuin laitoin pellit kiinni. Harakoillehan siinä meni lämpöä niin että hurisi.

Kun pohdin isälle ääneen, että noinkohan sitä uskaltaisi laittaa makkarin takkaan valkean illalla, hän totesi, että siellä on kyllä häkähälytin. No mikäs siinä sitten puita poltellessa! Virittelin tulen pesään. Sen siellä iloisesti loimahdellessa etsin seinältä tämän hälytyslaitteen. Jouduin soittamaan taas isälle vaikka kello oli jo hurjan paljon. Kysyin, onko sille joku tietty syy, että kojeesta on irrotettu yksi patteri. "No kun se joku yö taas alkoi soimaan. On niin herkkä vehje, ettei sen pitäisi olla samassa huoneessa tulisijan kanssa ollenkaan." Epäilin heräänkö aamlla ollenkaan. Isä kysyi, osaako töissä kukaan kaivata minua. Sanoin, että osaa kyllä. Siellä pitäisi olla henkilö, joka tietää että olen Laviassa ja toinen henkilö, joka tietää missä päin Laviaa tarkalleen. Eivät he minua hakemaan lähde, mutta osaavatpahan ehkä soittaa jollekin. Ehkä.

Laitoin kokeeksi patterin kiinni. Kolmen sekunnin päästä selkäydinnesteeseen tunkeva vikinä ja punainen valo kehoittivat hankkiutumaan raikkaaseen ilmaan. En mene. En varmasti mene. Täällä on lämmintä ja mukavaa! Hyvä tähän on päivänsä päättää, jos niikseen tulee!

(Ja nyt ihan piruuttani en kirjoita viikkoon.)

Pihalle on satanut juuri sen verran lunta, etten jaksa mennä kolaamaan, mutta pystyn päättelemään omat kulkemiseni pihalla parin päivän ajalta. Eipä niitä paljoa ole: polut autolle, koiratarhalle ja sisälle. Etupihalla on siisti kolmio, jossa on pieni kulma pytyn kohdalla. Kävin varmistamassa, ettei kuutio vettä ole ehtinyt jäätyä kahden päivä pikkupakkasissa. Ei ollut. Pikkuveli olisi voinut laskea tämän minulle, niin olisin säästänyt jalkojani. Itseasiassa olisin voinut laskea sen itsekin, ei saa omia fyysikon taitojaan väheksyä. Olihan se sentään minulla lukiossa pitkä, niin kuin oli matematiikkakin. Silti kun asiakas ilmoittaa, että siinä on kaksi niitä seitsemän purkin satseja, joudun pysäyttämään kaiken liikeen, ajattelmaan ja vielä varmistamaan, että eikös se sitten tee seitsemäntoista? Eiku...

Niin se kirvesmurhaaja!

En ole intiaani, mutta tunnistan kyllä aikuisen miehen jalanjäljet kun sellaiset pihatiellä näen. Koon 45 saappaanjäljet tulivat minua vastaan postinhakureissulla. Takaisin tullessa seurasin niitä ja katsoin onko se perverssi käynyt kurkkimassa ikkunoista vai millä asialla on mahtanut liikkua. Etsin myös veripisaroita, jos se on vaikka kanniskellut edellisen uhrinsa päätä kainalossaan. En löytänyt verta, mutta reitin sain selville. Tämä kummajainen on käynyt roskiksella! Mitä helkattia se tekee roskiksella? Dyykkauksenkin ymmärtäisin, mutta kun isän roskalaatikko oli typö tyhjä!

Omintuinen hiihtäjä, kerta kaikkiaan... Täytyypäs muistaa pitää ovi lukossa.

Kaksitoista tuntia samassa pirtissä katin kanssa enkä ole vielä saanut ainuttakaan verinaarmua. Tosin olen kartanut sitä petoa kuin ruttoa. Se on puolessa vuodessa oppinut hieman ihmisten tavoille. Jouduin heittämään sen lattialle aamiaispöydästä vain kerran ja suihkuttamaan pois kukkapurkista kahdesti.

Aamulla satoi lunta. Taivaalta hipsutteli kevyitä pakkashiutaleita lintulaudalla puuhaavien oravien päälle. Sinänsä kaunista kyllä, mutta herättää vääränlaisia ajatuksia. Paljonko tuota ehtii sataa ennen kuin menen töihin? En viitsi lähteä kolaamaan kahden sentin takia. Mitä jos työvuoron aikana tuota kamaa onkin tullut puoli metriä, enkä pääse takaisin? Näin ajattelee maalaiselämästä vieraantunut ex-partiolainen, jolla kestää luvattoman kauan tajuta, ettei sitä AUTOA ole välttämättä pakko saada pihaan. Tieltä on matkaa vajaa 50 metriä, ja jos tilanne vaatii, niin minähän kahlaan siinä lumessa kuoleman pataljoonat takana. Mitäköhän kuolemaa täälläkin on? Joitain laukauksia kuului metsästä syksyllä, mutta tokko ne meikäläiseen osuu.

Jarkko Martikainen on kirjoittanut sen kappaleen. Kun joku kritisoi, ettei tuo kuulosta Jarkolta, hän sanoi kirjoittaneensa sen Timolle. Ammatti-ihminen osaa vaihtaa tyyliä. Olen kateellinen.

Autossa matkalla tänne pohdimme kuskin kanssa angstimusiikkia. Taustalla soi Tallulah. Jou. Niinhän se kai on, että musiikin on tunnuttava jossain, jotta sitä jaksaisi kuunnella, mutta miksi aikuinen ihminen kuuntelee niin vähän mitään hilpeää? Asuuko meissä kaikissa pieni emo-nuori, joka katsoo maailmaa otsatukkansa läpi ja kärsii? Kulkuvälinettä vaihdettuani aloin miettiä hilpeän cd:n polttamista ja listaamaan päässäni niitä kappaleita, joista tulee poikkeuksetta hyvä mieli. Sain aikaiseksi tämän:

YUP - Saba saba
YUP - Wrappaa
CMX - Ainomieli
Blur - Song 2
Bachman-Turner Overdrive - You aint seen nothing yet
Flogging Molly - Within a mile of home

Ja siinä se, minkä ehdin keksiä viidessätoista minuutissa. APUA!! Ihan oikeasti ihmiset! Auttakaa!

Pummin tänään työkaverilta kyydin hieman pidemmälle. Vai onko se pummimista, jos oikein soittaa muutamaa päivää ennen ja kysyy sopiiko? No onhan se. Törkeä hyväksikäyttäjäkakkiainen olen. Ja vieläpä turhan pedantti, minkä tänään sai tuntea nahoissaan toverini kassalta. En millään taipunut siihen, että maltesers ei olisi karkki, koska siinä on yksinkertaisesti liikaa suklaata keksiksi. Nih.

Itsemollauksesta vanhalle ästeeyköselle. Isi oli jättänyt minulle sinne auton hollille, tosin vaihtaminen lämpimän porvaritoyotan matkustajanpenkiltä kylmän pikkuvariksen kuskinpukille ei ollut mitenkään hyvä vaihtokauppa minusta. Noh, raja se on oltava pummimisella. Tai siis pummimistahan sillä variksellakin ajo on, tosin isää on parempi riistää kuin randomeita kollegoita, joilla on täysi oikeus lakata pitämästä minusta. Isille tällaisia oikeuksia ei katsokaas jaeta.

Ja nyt pinnistän ja yritän kirjoittaa kappaleen, joka alkaa ja loppuu suurinpiirtein samaan asiaan.

Ajelin siis isälle ja hankin muuttokuormani (johon kuului kilon verran ex-tempore suklaata) sisälle. Ei jehna kun oli kiva tulla tänne. Pöydällä oli lappu, jossa oli hyvin tarkat pytyn lämmitysohjeet ja niiden alla kehoitus syödä kaikkea mitä löydän. Erikseen oli mainittu mummin karjalanpiirakat. Hymyilin pakostakin - kirjallinen lupa vetää universumin toisiksi parhaita karjalanpiirakoita! Eikä ketään laskemassa! Ruokin eläimet ja teetin itseni (taas yksi pöhkö uudisverbi suomen kieleen). Heti tärkeimpien jälkeen roudasin tietokoneen alakertaan ja parkkeerasin sen kanssa uudelle, äärimmäisen komealle sohvalle keittiön nurkkaan. Ihan luvatonta luksusta tällaiset sohvat keittiössä muuten (EI POIKETA SIITÄ AIHEESTA)! ...niin ja mitäs vielä? Nukkumaan pitäisi hankkiutua. Siinä se oli illan ohjelma. Huomenna voisin tehdä taktisen ratkaisun ja herätä ajoissa. Ehtisi siinä syödä aamupalan ja lounaan ennen töitä.

Tuntuupas elämä kevyeltä. Katsotaan montako kertaa herään yöllä murtovarkaisiin ja susiin.

Mitä enemmän teen sitä, sitä huonommaksi tulen. Tänään paras kierros käsitti 84 pistettä. Täytyy lopettaa ne hommat kokonaan piste.

Bussiin nousi keski-ikäinen nainen:
Nainen: "Maksaisin tuon tytön opiskelijalipun Tampereelle."
Kuski: "Niin.. Mun pitäis nähdä se kortti"
Nainen: "No tuo tyttö tuolla! Hänellä on iso laukku, mikä pitää saada alakertaan. Ja ehtiihän hän siihen Hesan bussiin?"
Kuski: "En voi luvata, kun tuo liikenne..."
Nainen: "Niin mutta hänen on katsokaas ehdittävä lentokoneeseen." (erityispaino sanalla 'lentokone')

Kyllä hän siihen bussien puolesta ehtikin, mutta miten ihmeessä hän saa matkatavaransa säilöön, tsekattua itsensä sisään, löytää portin ja ymmärtää kävellä sitä putkea pitkin koneeseen, kun jo Hallin linja-autoasemalla äiti sai ottaa ohjat käteensä? Sieluparka.

Tähän mennessä äidin väitöskirjassa on ollut jotain järkeä. Nyt vuosien saatossa kehittynyt tutkijankammiohöperyys alkaa nostaa nykivää päätään. Pitäisikö huolestua?

"Tämän kirjoitusprosessin aikana koin myös fundamentalistisen eksistenssiä koettelevan prosessin, joka laantui työn loppupuolella. Tähän kiperässä olemassaoloni oikeutuksen etsimisessä apuun tulivat pyhät kuvat. Metropoliitta Johannes liittää ikonin käsitteen ihmiskuvaan. Pyhissä kuvissa on yhteys kuvan ja alkukuvan välillä. Jos ihminen on luotu Pyhän Jumalan kuvaksi, hänessä on jotakin jumalallista. Vaikka ihminen olisi miten heikko tai vaatimaton kuva, niin hän on silti jumalankuva ja sellaisena kunnioittamisen arvoinen. Bysantin taiteen rauha veti puoleensa, jopa sellaisella voimalla, että olin vaihtaa kirkkokuntaa. Kuvat alkoivat resitoida. ”Hyvyyden voiman ihmeellinen suoja” piti koossa. Asetuin vain elämän puolelle. Ja se riittää nyt. Luterilaisuus saa riittää (vaikka Luther olikin häpeällinen antisemitisti)." (Hautala, 2008)

Kysyin äiteeltä saisiko hän ehkä tungettua tuohon sanaparin "eideettinen toiseus". Hän ei ole ainakaan vielä luvannut sitä tehdä.

(Tuolla tavalla voisi alkaa erään nimeltämainitsemattoman firman tiimipalaveritkin KRHM!)

Päivän nillityksen aiheena on kevyenliikenteenväylät. Sääntöhän on sellainen, että kevyenliikenteen väylällä sekä polkupyörät että jalankulkijat käyttävän oikeanpuoleista reunaa. Poikkeus sallitaan koiranulkoiluttajille, joiden on luonnollisesti viisainta pysyä penkan puolella suunnasta riippumatta. Isommilla väylillä autojen kanssa liikuttaessa polkupyörät käyttävät oikeaa reunaa, mutta kävelijät saavat siirtää habituksensa vasemmalle, jotta pystyvät reagoimaan vastaantulevaan raskaampaan liikenteeseen paremmin.

Yksinkertaista, eikö?

Tänään tarkastelin polkua, joka oli muodostunut keskelle kevyenliikenteen väylää. Kuka senkin aloitti? Kuka vastuuton idiootti tästä käveli ensimmäisenä? Polun viereen oli muodostunut "ohituskaista", eli vähemmän käytetty lumisempi ja kaikin puolin epämukavampi väylä. Se oli vasemmalla puolellani, joten minun ei olisi pitänyt joutua käyttämään sitä. Painot sanoilla olisi ja pitänyt.

Tästä lähtien alan tervehtiä jokaista väylän vasenta puolta tallaavaa, koiratonta ihmistä iloisesti englanniksi. Jos vielä keksisi jonkun liioitellun brittiläisen heippauksen, niin aina parempi. Tokko sitä monikaan osaisi kettuiluksi ottaa, mutta yrittänyttä ei laiteta.

"Jolly good day to you, sir/milady!"

Toiset ne eivät vain halua kantaa tekeleistään vastuuta, joten kunnioitetaan anonymiteettiä ja pidetään kirjoittaja nimettömänä. Alustukseksi toteampa vain, että jokainen kaksilahkeinen saa ottaa tästä oppia. Juuri näin puhutaan murroskauttaan elävälle naiselle, joka on epävarma viehättävyydestään, älykkyydestään ja kaikesta siltä väliltä. Ainakin minuun tämä upposi aikoinaan kuin juustoon!

"Oletko koittanut värjätä hiuksesi punaiseksi? Jos se vaikka auttaisi ÄÖ:n nostamisessa kohti stratotostoforfori...no fäärejä. Älykkyys on keilapallojen reikien (myös Suomen Kuvalehden tilaaminen saattaa aiheuttaa tilapäisiä älykkyysinfarkteja) kautta tarttuva tauti joka muistuttaa erehdyttävästi Altzheimerin (kirjoitetaankohan se noin?) tautia. Ihminen ei vuorovaikuta ympäristönsä kanssa, näyttää pystyynkuivaneelta hongalta ja tuppaa unohtelemaan asioita. Älykkyys tarttuu hyvin herkästi mutta se tarvii otollisen maaperän, jota ei blondien pääkopasta löydä. Meikkivoidetietous vie liikaa tilaa nääääs. Kenties arsenikkipitoinen hiusväri polttaisi Cosmon kauneusvinkit tuhkaksi."

En yleensä käytä tällaisia galtsupäiviksessä, mutta nyt pitää laittaa pari absurdia merkkiä jonoksi. On vain pakko.

<3

Selailin vanhoja maileja ja löysin sen luokan kielellisen helmen, että oksat pois. Enää tarvitaan lupa julkaisuun, niin saatte nähdä millaisen verbaaliakrobaatin kanssa vietin aikaa lukiossa!

(Liika hypettäminen on pahasta. Bääääääd... Hyi sitä minua.)