IRC-Galleria

Ei pitäisi tulla kovin onnelliseksi siitä, että on saanut aiheutettua toiselle fyysisesti pahan olonpuhumalla. Silti, onhan se nyt hienoa huomata se, miten voimakas on sanan mahti ja se, että osaan käyttää sitä. Sana itsessään taisi tosin olla toissijainen osa tässä keskustelussa. Ällöttävämpi oli aihe, sanat olivat hyvinkin hienovaraisia ja korrekteja.

Keskustelu lähti siitä, kun olin päivällä kuullut, miten työkaveri vakavin ilmein totesi homoseksuaalisten ihmiseten olevan sairaita. Anteeksi: heillä on sairaus. En kommentoinut mitenkään, koska oman tulistumisherkkyyteni näissä asioissa tietäen, pelkäsin ilmiriitaa. Sen sijaan aloin purnata myöhemmin päivällä puolisolleni autossa. Mitä hän ymmärtää sairaudella? Sairaus on jotain, mistä ihminen kärsii, joka johtuu jostain, joka pyritään selvittämään. Sairastunut ihminen parannetaan, homoseksuaalinen ihminen hyväksytään, ehkä jopa joku arvostaa häntä. Tästä keskustelu löysi uuden uoman: miksi samasta sukupuolesta kiinnostunut henkilö on nykyään täysin yhteiskuntakelpoinen kansalainen, mutta lapsista tai eläimistä liikaa pitävä tuomitaan vankilaan tai raijataan hoitoon? Raja oli helppo löytää. Homoseksuaalisen ihmisen on mahdollista löytää tasa-arvoinen kumppani, joka vastaa hänen tunteisiinsa ja tekoihinsa omaehtoisesti. Pedofiili ei tällaista kumppania löydä. Lapsen kehitys ei ole sillä tasolla, että hän voisi esimerkiksi rakastua aikuiseen niin kuin seksuaalisesti ei-yhteiskuntakelpoinen aikuinen saattaa rakastua lapseen. Tämä tuntuu melko selvältä eikä vaadi sen enempää tutkimustyötä.

Mutta entäs ne eläimet? Koirat ainakin kiintyvät ihmisiin, mutta missä menee raja? Kun ihminen on eläimen kanssa seksisuhteessa, tunteeko eläin itsensä hyväksikäytetyksi vai lujittuuko ihmisen ja eläimen välinen kiintymyssuhde?

Tähän asti sain vietyä keskustelua (ehkä kuitenkin enemmän monologia), ennen kuin kuski pyysi minua lopettamaan, hänellä on paha olo. Aihe on kuitenkin epäsovinnaisuudessaan varsin kiinnostava, eikö? Taidanpa ihan oikeasti ottaa selvää, onko joku tutkinut tätä joskus.

Onnistuin matkalla joutilaisuuksissani kirjoittamaan noin neljäkymmentä sivua matkapäiväkirjaa. Kaima saattoi kirjoittaa ehkä noin tsiljoona kertaa enemmän, joten tämä ei ollut kehu. Tämä oli perustelu sille, miksi en anna galleriaan seikkaperäistä raporttia siitä, mitä viikon aikana tapahtui. Sen sijaan kerron teille kohokohdat joka päivältä. Riittäiskö?

Maanantai: Joimme lentokentällä alkoholipitoiset juomat loman kunniaksi samalla kun siirsin kellon Azoreiden aikaan. Se oli silloin neljä minuuttia yli kuusi. Aamulla.

Tiistai: Kävimme tutkimassa Atlanttia piskuisella kumiveneellä. Meri oli suuri, mutta kippari onnistui silti löytämään flippereitä, kahta muuta delfiiniä ja ihan oikean kaskelotin! Tai ainakin palasen rusehtavaa selkää, josta tuli vettä ylöspäin.

Keskiviikko: Ylenkatsoin seuramatkoja tilausbussissa, kunnes kävimme likööritehtaanmyymälässä ja maistelimme kahdeksaa eri likööriä ja yhtä pontikkaa. En tiedä kumpi surisi suonissa enemmän, sokeri vai alkoholi.

Torstai: Elämäni ensimmäistä kertaa valitin ravintolassa. Lähetin viinipullon takaisin. Sen jälkeen selitin hovimestarisedälle vuolaasti, että suomalaiselta tällanen temppu vaatii yletöntä rohkeutta.

Perjantai: Jouduimme poistumaan illan viimeisestä bussista huonovointisuuteni takia keskellä jotain hyvin randomia pikkukylää. Hengailimme hetken piskuisessa baarissa, joka oli täynnä ruskeita, vanhoja ukkoja, jotka pelasivat dominoa. Lähes ummikko taksi tuli hakemaan meidät ja määränpään kuultuaan haki pienen mutkan takaa samaan autoon myös kaksi naista - oletettavasti sukulaisiaan.

Lauantai: Kävin Atlantissa, silitin vierasta koiraa ja keksimme yhdessä onomatopoeettisia ulostekuvauksia.

Sunnuntai: Sain toistasataa pulua nousemaan yhtä aikaa ilmaan ja bondailin pienen, tumman tytön kanssa.

Loma oli pop. Pitäisi lomailla enemmän. Ja nyt puupinolle.

Mikä lie alikersantti Kiili se nyt oli, joka tuonkin kappaleen on joskus väsännyt? Laulatti töissä perjantaina. Sinänsä typerää, että olen ollut töissä yhteensä ~ seitsemän päivää, joten sieltä nyt vielä tarvitse niin pois päästä.

PAITSI ULKOMAILLE!!! Kone pyörittää pyykkiä vielä muutaman tunnin, eväsleipiä tehty jääkaappiin siltä varalta, että Finnairin sapuskat eivät riitä 12 tunniksi, pikkuveikalta nyysäisty laukku on melko täynnä ja melko pinkeä, ulkona on kettumainen tuuli... Väittäisin, että puitteet etelänmatkailuun alkaa olla kunnossa.

Stay tuned for pictures and matkaraportit.

Eilen oli hilpeän hulpakka ilta. Kävin pissittämässä lainakoira Sirun puoli yhdentoista maissa. Se tössötti ympäriinsä kuono maassa ja häntä viuhuen, kuten aina. Minä tyttö se ihailin täysikuuta ajatuksissani, joten en sen enempää lueskellut koiran kehonkieltä. Vasta kun päästin koiran irti kolme metriä ennen kotirappusia (ihan vain säästääkseni tilaa eteistouhuissa), ymmärsin, että se kaikkien metsästyskoirien irvikuva on saanut vainun. Kimeästi haukkuen se ampaisi salaman nopeudella syvälle sysipimeään metsään. Minä jäin rappusille seisomaan, flexi kädessä, Jannen liian suuret saappaat jaloissa.

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI!

Luonnollisesti kävelin koiran oletettuun menosuuntaan, huhuilin siinä puolisen tuntia, viheltelin, maanittelin ja haukuin Sirua pullamössölemmikiksi, joka haaskaa vain aikaansa rusakoihin, jotka ovat pakenemaan rakennettuja villieläimiä. Sitten Halmesmäentieltä sammuivat katuvalot ja palasin kotiin. Ilmoitin miehelle tilanteen ja nappasin auton avaimet sen enempää kyselemättä. Otin Corollan alle, laitoin pitkät päälle ja aloin madella pitkin metsäteitä. Siru saattoi juosta jonnekin Halmesmäen "laskettelurinteen" (muahahhahahaaaa) suuntaan, joten tietenkin minä ajan auton sinne, mistä voin ajovaloilla valaista mahdollisimman paljon, enkös tunnu loogiselta? Ja kuinkas sitten kävikään, että rinteen viereen kyhätty parkkipaikka onkin paikalle ajettua joutomaata, jossa ei ole sen enempää soraa kuin missä tahansa metsänpohjassa. Toisin sanoen varsin viattoman näköinen ajoluiska olikin pikkukivistä mutavelliä. Huomasin tämän ajeltuani viitisen metriä. Peruttaa en uskaltanut, koska liuska ei ollut paljoa leveämpi kuin auto ja ohjattavuus pyörät kymmenen senttiä uppeluksissa liukkaassa mudassa ei ole paras mahdollinen. Sitä paitsi liuska kaartuu heti alussa hieman vasemmalle, enkä minä - hämäräsokea nainen - nyt sellaista. Siis tulta päin, lievää mäkeä ylös, renkaat sutien, rapa lentäen, sormet ristissä. Ja sinne ylöshän se sitten jäi. Eturenkaat löivät tyhjää ja rapaklimpit kopisivat sekä pohjaan että sieluun.

Hengitin syvään. En ole kaukana kotoa, mutta tänne ei saa traktoria nyt. Mies on jo riittävän kiukkuinen, kun päästin koiran karkuun, nyt olen lisäksi tappanut hänen autonsa. Tästä on selvittävä itse. Mitäs se Vilho opettikaan, kun ensimmäisillä ajometreilläni kossautin Ransun lumihankeen? Heijataan, pakki silmään, sinne päin se varmaankin helpommin menee. Kytkintä ylös, vähän kaasua. Ees taas, ees taas... Ja näin me irtosimme.

Alas on helppo ajaa, kun muistaa, että ojat ovat rajat. Päätin, ettei koira ole rinteessä.

Palasin kotiin pää kumarassa, valmiina ottamaan vastaan iskuja ja viikon mykkäkoulun. Mies tutki autoaan vaitonaisena eikä antanut kumpaakaan. Sen sijaan hän sanoi, että heitämme vielä yhden kierroksen PAKETTIAUTOLLA.

Se, mikä tässä illassa oli kenties ikävintä oli se, että siitä huolimatta, että olin talsinut pimeässä metsässä liian suurissa saappaissa ja testaillut uuden auton maasto-ominaisuuksia katastroofisin seurauksin, koira juosta jolkotti vastaan siististi kyläraittia pitkin ja hyppäsi tottelevaisesti autoonkin, kun ensin hieman arasteltuaan ymmärsi, kuka sitä ajaa.

Mitä tästä opimme? Kymmenkiloinen, melko nopea pikkurakki hukkuu jopa Kiikoisten kokoiseen kärpäsenkakkaan sukkelaan. Metsistä sitä ei löydä, teiltä ehkä, mutta kyllä se kotiin tulee, kun ymmärtää taas, ettei siitä ole metsästämään omaa ruokaansa. Toinen asia on todennäköisesti se, että meidän perheeseen ostetaan paimen- tai seurakoira. Ei mitään, millä on minkäänlaista metsästysviettiä kiitos. Ei näihin metsiin.

Muhkeat on huoran muodot
puheet sillä rumat, oudot
ja pullea on tätönen
mut silti parempi kuin kätönen

Kirjoittaneet Janne ja Pauliina yhdessä

Johannan päiväkirjasta (yllärikyyläri) löysin tällaisen, missä SAA selittää, miksi kuuluu mihinkin. En edes muista, mitä yhteisöjä minulla on, joten uteliaisuudesta menox.


Elämä on opasmatka, ei löytöretki
-Kuunneltuani YUP:tä ansiokkaasti melkein kokonaisen päivän, tämä sitaatti kappaleesta Tänään kotona jäi päähän hakkaamaan. Ajattelin perustaa yhteisön, mutta sellainenpa olikin jo!

InSane
- Kirjoitin yhden jutun ja perustin yhteisön. En ole saanut kenellekään nakattua tähteä ja lähdettyä.

pushABIT 2004
- Mouhijärven lukion abiturientit ottivat hieeenot abipaidat, joissa rinnuksilla vaakasuorassa, kahdeksikkomaisessa kuviossa luki PUSH 2004 ABIT. Matikkafysiikan opettajahan siitä vähän innostuikin.

Sane Ry
- Ainoa asia, mitä olen koskaan Sanen eteen tehnyt, on yhteisön perustaminen.

Ylittäjät
- Ylittäjä on Markus Kajon suurelle yleisölle tuoma termi. Sillä tarkoitetaan ihmistä, jolle on sattunut aina jotain hirveämpää kuin sinulle. Hän on voittanut lotossa enemmän tai vähemmän (riippuu, millä leuhkitaan), hänen lapsensa menestyvät paremmin ja hänenkin tädillään oli joskus peräpukamia, mutta ne olivat vielä isompia ja vielä kipeämpiä.

Standard Issue Death
- Paskoja jätkiä, paskaa musiikkia, mutta tuetaan nyt paikallisia.

259
- Tämänkin perustin itse ja näyttää pahasti siltä, ettei kukaan muu yhdy. 259 on siis sen tien numero, joka vie Laviasta Mouhijärvelle ja takaisin. Joskus kesäaikaan vahdin isän eläimiä Laviassa, jolloin sahaan tuota tietä kokonaisuudessaan päästä päähän kymmenen kertaa viikossa. Lavia taas on mieluinen paikka, koska pidän siellä näitä sielullisesti tärkeitä miniretriittejä. Siitä tien fanitus.

Aromaerotiikka
- Kaksi sanaa: Viron reissu. No need to selittää enempää?

Sukulakut <3 MoMe
- Olipa kerran partioaktiivi ja sitten syntyi kannattajajäsen.

Säästömarket Oy
- Säästömarketista ei vain pääse eroon. Se on kuin syöpä (mutta oikein mieluinen syöpä, kiitos vain)

Johanna muistutti minua siitä, että kohta lehtien mielipidepalstoja alkavat täyttää kansalaiset, jotka ovat nousseet barrikaideille jokakeväisen oivalluksensa töytäiseminä: kakka haisee ja on rumaa. Alkaa siis boikotointi koirankikkareita vastaan. Kadulla haisee ja asfaltti kiiltää!

Miksi aiheesta jaksetaan keskustella vuodesta toiseen? Lehtiin kirjoittajat tuntuvat olevan samanlaisia antikakkiaisia kaikki. Mistä siis väännetään kättä? Moniko muistaa nähneensä kirjoituksen, jossa puolustetaan suoltaan tyhjentäviä luontokappaleita ja heidän välinpitämättömiä taluttajiaan? Miksi huudetaan, kun kakan kuvottavuus on jo enemmän fakta kuin mielipide?

Ulkoiluttajat! Pitäkää kiinni oikeudestanne olla kantamatta hau haun tuoksuisia guanopusseja taskuissanne! Herätellään tänä keväänä kunnon keskustelu eikä jäädä vain nöyränä neuroottisten, herkkänokkaisten, manolo blahnik -homostelijoiden suomittaviksi!

Koirien vapauden puolesta

Minun mielestäni koirien tulisi saada sontia siihen, mihin asti heidän sulkijalihaksensa suuremmitta ponnistuksitta pitää. Koiran uloste teiden varsilla lannoittaa kunnan kukkaistutuksia, asfaltin päällä se sitoo pölyä, joka irtoaa hiekoitushiekasta. Ruskea, hangesta pilkistävä kikkare on myös pomminvarma kevään merkki, joka nostalgisuudellaan herättelee kaikki aistit ja vie ajatukset kesään. Seuraavaksi kai väitetään, että leskenlehti on vastenmielinen rikkaruoho, jonka taimet on myrkytettävä jo maaliskuussa?

Nyt on tilattu Jannen ja Pauliinan ensimmäinen yhteinen seuramatka. Kohteena on Azorit ja pisteenä iin päälle ilmoittauduimme samalla rykäyksellä vielä kahdella matkatoimiston järkkäämälle retkelle! Nyt pitää enää etsiä samanlaiset bermudashortsit, iso kamera kaulaan ja helakanpunaisia "rusketusraitoja".

Miksi Azorit? Voi pojat, tämä on hyvä tarina! Tämän te haluatte kuulla! Viime syksynä OPEA510 opintokokonaisuudessa sain iltojeni iloksi kymmenen tekstitaidon vastausta. Niiden pohjana oli mainosteksti, joka kuvasi Azoreiden satumaisen kaunista luontoa, ystävällisiä ihmisiä, hyvää ruokaa ja sykähdyttäviä valaskokemuksia. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli siis erittäin korni ja siirappinen teksti. Tehtävänannossa piti miettiä, millaiselle henkilölle mainos on suunnattu. Luin kymmenen paperia, joissa oli enemmän tai vähemmän hyvin perusteltu, että mainoksen tavoittelema matkaaja on vanha, kiinnostunut ruoasta ja luonnosta, tylsä ja rikas, ehkä hänellä on lapsia. Mitä enemmän teinien kirjoittamia analyysejä luin, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että heidän kuvailemansa henkilö olen minä. He voivat ivalliseen sävyyn kuvailla, miten varttunut herrasnainen seisoo laivan kannella kameran kanssa, seikkailemassa turvallisen tylsästi Atlantilla ja miten illalla hän siemailee viiniä cozidon painikkeeksi. Illalla hän käy nukkumaan ajoissa, että jaksaa aamulla lähteä taas ihailemaan valtaisaa trooppista puutarhaa. Minä haluan sille matkalle. Minä haluan nähdä sen ryhävalaan ja minä haluan herätä aamulla syömään!

Niin että kaikki Norssin lukion kakkoset. Kaikella kunnioituksella, te olitte väärässä. Mainoksen kohderyhmään kuuluu myös 23-vuotiaat opiskelijat, joilla ei todellakaan ole ylimääräistä rahaa eikä lapsia.

Itsehän en ole vähäänkään superhystinen verenhyytymisongelmieni takia, krhm. Viimeksi eilen makasin sängyssä ja mietin, onko polvitaipeessani tuntuva paine suonenveto, johtuuko se huonosta istuma-asennosta päivällä vai mahtaako kyseessä olla valtaisa, kiinteä veritulppa, joka hetkenä minä hyvänsä irtoaa ja syöksyy pikajunan lailla sydämeeni pysäyttäen sen ikuisiksi ajoiksi.

Jos se nyt on veritulppa, on parempi, etten liiku mihinkään (sairaalaan), ettei tärähdys irrottaisi sitä. Eivät lääkäritkään todennäköisesti saisi sitä liuotettua ajoissa ja kuolisin kuitenkin. Jään siis tähän. Janne todennäköisesti yrittää soittaa minulle johonkin iltapäivään ja huolestuu sitten. Kolmeen mennessä hän hakee jo Astan numeron enirosta. Kämppikseni on juuri lähdössä luennolle, mutta vastaa silti. Huoneeni ovi ei ole lukossa, joten hän pääsee sisään.

Hän löytää minun jäähtyneen ruumiini sängyltä (olen tosin kovin siveästi pukeissa ja levollisen näköinen) ja järkyttyy kovasti. Janne lamaantuu puhelimen toisessa päässä eikä oikein osaa lohduttaa. Asta katkaisee puhelun ja soittaa poliisille. Poliisilla menee ikuisuus ja Asta myöhästyy luennolta. Onneksi naapurin Jukka tulee paikalle lohduttamaan.

Janne ja äiti ajavat Jyväskylään tunnistamaan ruumista (pitääkö niin tehdä Suomessa?). Perillä poliisi näyttää heille viestin, jonka kopioi kännykkäni ruudulta. Kirjoitin sen siihen illalla valmiiksi:

"Jos olen kuollut, se oli veritulpan syy (oikealla, säästyy patologilta vaiva). Sanokaa Jannelle, että rakastan sitä, te muut nyt tiedätte sen sanomattakin. Toivottavasti tilillä olevat rahat riittää kuoppaamiseen. Elimet kiertoo, jos voi, ei tuhkausta, kiitos!"

Tämä oli muuten tositarina, paitsi etten kuollut. Se paine polvitaipeessa oli totta ja tuollaisen viestinkin kirjoitin.

Meni jo hieman pitkälle. Omien hautajaisten pohtiminen voisi silti olla ihan hauskaakin. Tällä hetkellä haluaisin avoimen kutsun. Ketä tulisi paikalle? Ei tarvitse olla mitään hienoja pöperöitä, soppa riittää. Mutta jos yhtään välititte musta, niin kakkua teette!

Syksystä lähtien olen ylittänyt itseäni, harjoitellut, mokaillut, oppinut, mokailllut, ottanut takapakkia, edennyt, mokaillut... Tämän riepotuksen keskellä en saanut edes kesätöitä sieltä, mistä halusin. Tyrvään Sanomat rekrytoivat jonkun muun. Ehkä jonkun, jolla oli kokemusta, osaamista, motivaatiota.

Tänään kirjoitin ehkä elämäni ensimmäistä kertaa työhakemusta suoraan sydämestä. Pystyin rehellisesti perustelemaan firmalle, miksi minut pitäisi palkata. Pystyin väittämään kirkkain silmin, että osaan jo melkein kaiken. Pystyin jopa sanomaan, että haluan tämän työpaikan. Koko pienellä sielullani minä haluan teille töihin. Minä haluan olla hyvä teidän palveluksessanne. Minä haluan myydä vapaa-aikani juuri teille. Sydämeni särkyy, jos te ette halua minua, koska en enää näe muita vaihtoehtoja.

Sormet siis ristiin ja hakemus menemään.