IRC-Galleria

Olimme kavereideni Simon, Pentin ja Eskon kanssa olleet neljän seinän sisällä jo kolme kuukautta putkeen poistumatta ulos muuten kuin lähikauppaan olutvarastoa täydentämään ja pitsoja syömään "suoraan hyllystä"-menetelmällä.
Simo ei ollut liikkunut moneen päivään ja oli alkanut haisemaan enemmän kuin tavallisesti, Pentti puolestaan oli järsinyt vasemman kätensä luuta myöten, Esko leikki silmät suurina viidakkoveitsellään ja oli ikäänkuin vitsinä leikannut Simolle hymyn korvasta korvaan, eikä minunkaan järjenjuoksussani ollut enää liiemmin kehumista.
Ulos oli päästävä, ja pian.
Ehdotin pojille talviretkeä suomenlinnaan, ja vaikka ideani aiheutti aluksi narinaa, sain kuin sainkin kaikki innostumaan vilautettuani heille kaikkien allekirjoituksilla varustettuja tökerösti väärennettyjä itsemurhaviestejä ja katkaistua pumppuhaulikkoani.
Simo oli ilmeisen väsynyt koska ei herännyt vaikka yhdessä tuumin katkoimme kaikki hänen vasemmankäden sormensa, joten jätimme hänet vahtimaan asuntoa reissumme ajaksi.
Aluksi haimme tietysti kolme koria kaljaa (ja laastaria Pentin kaluttuun käteen)jottei jano pääse yllättämään kesken riennon, ja matkustimme hämärissä olosuhteissa (olin jo aika sekaisin tässä vaiheessa Pentin tarjoamista sienistä)suomenlinnan lautalle.
Koska rahaa piti olla seuraavan aamun krapulakaljoihin, päätimme säästää roposemme ja uida suomenlinnaan lautan perässä.
Mutta jonkun piti raahata uidessaan olutkorimme (ne kaikki kolme), eikä kukaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi.
Jouduimme siis pelaamaan kivi-paperi-sakset-peliä.
Koska Pentin käsi oli paskana, päätimme Eskon kanssa että hän hävisi pelin automaattisesti, mutta koska emme voineet luottaa siihen ettei Pentti pakenisi kaljojemme kanssa heti kun olisimme vedessä, heitimme Pentin ja kaljat ensimmäisenä jorpakkoon.
Eihän ne perkeleet (Pentti ja oluet)pinnalla pysyneet pariasteisessa vedessä, joten jouduimme Eskon kanssa pitämään sekunnin hiljaisenhetken rakkaiden kaljojemme muistolle.
Kuin ihmeenkaupalla olimme epähuomiossa jättäneet yhden korin heittämättä ja aloimme ryystämään sitä lähimmällä laiturilla ylistäen Herraa tästä päivän pelastuksesta unohtaen kokonaan minne olimme alunperin matkalla.
Puolenkorin jälkeen iski armoton kusihätä ja tyhjensin huolettomasti rakkoni laiturin reunalta alas.
Yhtä huolettomia eivät olleet ruiskuni alle jääneet kaksi pilkkimiestä, mutta nokkelana poikana onnistuin tokaisemaan heille "Jag är hunden, jag heter Mopsi!", joten meni sekin sikailu ruotsalaisten piikkiin.
Valitettavasti pilkkijöiden kiroilu sai lähistön sata muutakin pilkkijää kiinnittämään huomionsa meihin, joten "jalat alle!" oli ainoa järkevä vaihtoehto tässä vaiheessa.
Valitettavasti jonkun oli uhrauduttava susille, joten potkaisin Eskon laiturilta jäälle, enkä jäänyt katsomaan kun pilkkijät repivät hänet kappaleiksi.
Koska en ole aivan tunteeton, "Kaveria ei jätetä"-fraasi pulpahti aivoihini kesken juoksun, mutta enpä voi sanoa koskaan pitäneeni Eskoa nyt niin kovin kaverina.
Puolituttu pikemminkin.
Kotini oli vallannut lauma poliiseja ja sairaanhoitajia, mitä lie Simo oli poissaolessani toilaillut, joten katsoin viisaimmaksi asustaa alakerran mummon luona muutaman päivän, tai niin kauan kuin on tarvis, kuten mummolle sanoin esitellessäni viidakkoveistäni.
Mummo oli jopa niin ystävällinen että lukitsi itsensä vessaan jottei milläänmuotoa häiritsisi olemistani.
Ihan kiva päivä kokonaisuudessaan.