IRC-Galleria

Ties monesko yö pakkasessa.
Mutta minulla kävi uskomaton onnenkantamoinen tuossa viimeiltana :
Saavuimme Jukan ja Pertun kanssa minigolfradalle ja huomasimme sen keskellä olevan leikkimökin joka suorastaan huusi meitä asettumaan taloksi.
Vaikkei meistä kellään ole koskaan palanut se kirkkain lamppu tuolla päänupissa, saatoimme kaikki aavistaa että mökkiin mahtuisi maksimissaan yksi ihminen (tai sienitutkija) kerrallaan.
No, juoksukisaksihan se meni.
Minun ja Jukan onneksi joku oli jättänyt lumihankeen haravan johon jalkani pienellä avustuksella Perttu seivästyi.
Yksi maassa, yksi enää jäljellä!
Liikuimme gasellin askelin, eli ainakin puolimetriä kymmenessä sekunnissa, ja leikkimökin uhkaavasti lähestyessä, kuin ihmeen kaupalla löysin taskustani kourallisen rautanauloja jotka huolettomasti nakkasin minua ohittavan Jukan suuntaan.
Onneani oli vielä jäljellä sillä yksi nauloista lävisti ilkeän näköisesti Jukan otsalohkon ja painui jonnekin kallon perukoille, mutta ilmeisen suurta vahinkoa se ei sienien turruttamissa aivoissa saanut aikaan, sillä huomasin vain muutamia tahattomia nytkähtelyjä ja kouristuksia.
Jukka näytti olevan siis vielä pelissä mukana.
Jukka pääsi ohitseni, mutta naula aivoissa ilmeisesti vaikutti hänen tähtäyskykyynsä sillä hänen mahasyöksynsä leikkimökin oviaukon suuntaan oli hänelle enemmän tai vähemmän kohtalokas koska lumen alla piilossa ollut kynnys repäisi hänen alaleukansa mukaansa ja jätti Jukan hetkeksi hankeen vaikeroimaan.
Muutamaksi kohtalokkaaksi minuutiksi.
Minä voitin!
Herrasmiehenä kuitenkin sovin Jukan kanssa että vuoroteltaisiin öisin ja minä saisin olla mökissä tämän yön ja hän tukkisi oviaukon selällään jottei se vähäinen lämpö jonka onnistuisin ruumiillani tuottamaan, karkaisi.
Mikä idiootti!
Viime yö tosin taisi olla aika kylmä, sillä Jukka on umpijäässä eli ilmeisen hengetön, mutta minulla ei ole valittamista.
Ei siis muuta kuin että milläs helvetillä minä täältä ulos pääsen???

" - Oh Dominick, I can't be married to you anymore...please, let us go!"
" - Thank you, mister Becker..."
http://www.youtube.com/watch?v=gayqOfFGPFA

Tiedonjanoinen kun olen, kysyin viisaammalta notta mitä vittua?

Kuka on [zelda]?: Kaikkien nörttien kantaisä.
Kuka on KaunisMieli?: Mulla oli suhde siihen kerran... tiedän tapauksen hyvin läheisesti.
Kuka on HELLcoholic?: Teemu.
Kuka on tonz?: Pirkka Pekka Petelius 2000-luvulla.
Kuka on Dizam?: Minä olen Maija Poppanen ja sinä olet mehiläinen.
Kuka on Ojanen?: Yhteiskunnan vihaaja.
Kuka on Kimbe_prkl?: Naapurin Erkki.
Kuka on -pikkumusta-?: Se pyys etten sano mitään siitä kyselijöille. Siispä vaikenen kuin muuri.
Kuka on SirPsycho?: Mies joka on aina väärässä paikassa.
Kuka on rumarillumarei?: No sinä itse tietysti...
Kuka minä olen? : Etkö kenties itse tiedä?

Eipä tässä liiemmin uutta infoa tullut...paska jätkä.
http://www.lintukoto.net/viihde/oraakkeli/

http://www.youtube.com/watch?v=p_tWeFFPKGs

GAY

Here we are, dear old friend,
You and I, drunk again.
Laughs have been laught, and tears have been shed.
Maybe the whiskey's gone to my head?

But if I were gay,
I would give you my heart.
And if I were gay,
You'd be my work of art.
And if I were gay,
We would swim in romance.
But I'm not gay,
So get your hand out of my pants...

Its not that I dont care - I do!
I just dont see myself in you.
Another time, another scene.
I'd be right behind you, if you know what I mean?

Cause if I were gay,
I would give you my soul.
And if I were gay,
I would give you my whole being.
And if I were gay,
We would tear down the walls.
But I'm not gay,
So wont you stop cupping my hand...

We've never hugged,
We've never kissed.
I've never been intimate with your fist.
You have opened brand new doors,
Get over here and drop your drawers...

Tänään se nyt sitten vihdoinkin tapahtui.
Iso mies kävi naulaamassa laudat ikkunoihin ja kantoi jääkaapin pihalle.
Ei noilla ikkunoilla nyt niin väliä ollut kun asuntoni ei ole muutenkaan nähnyt auringonvaloa moneen vuoteen, mutta jääkaapissa oli ainakin kaksi pulloa olutta.
Sydämeni itkee verta kun edes ajattelen asiaa.
Kysyin kaappia ulos roudaavalta ukolta että eikö yleensä ole tapana ilmoittaa asukkaille häädöstä hyvissä ajoin ja antaa ainakin paripäivää aikaa valmistautua, ulkona kun on pakkasta ja kaikkea, ja sain tyrmistyttävän vastauksen.
Olivat kuulemma lähetelleen jo vuoden ajan ainakin sata ilmoitusta joihin en ollut vastannut ja kun aloin asiaa tarkemmin ajattelemaan, muistin että jotain liiankin viralliselta näyttäviä kirjekuoria oli lojunut eteisessäni jo tovin, suurin osa tosin oli käytetty sätkäpaperina ja polteltu ajat sitten.
Mikä nyt eteen?
Yhdelläkään hengissä olevalla kaverillani ei ollut asuntoa, joten kaikki asuivat luonani, siis tähän asti, ja nyt piti keksiä joku vaihtoehtoinen oleskelutila jossa lämpötila olisi yli -20 astetta ja jonne mahtuisi ainakin kolme henkilöä.
Otin sammuneen Jukan ja koomassa olevan Pertun olkapäilleni, paskansin eteisen matolle jäähyväisterveiset, ja suljin oven haikeana perässäni.
Takapihalla oleva lehtiroskis vaikutti lupaavalta vaihtoehdolta uutta kotia ajatellen, mutta sen oli varannut kenialaisperhe, joka vieraanvaraisuudestaan huolimatta ei voinut meitä nurkkiinsa ottaa koska 17 lasta vei jo aika paljon tilaa.
Vaikka olin jo tottunut ystäväpiirini mitä erikoisimpiin hajuihin, ei jätekatos kuitenkaan tullut kyseeseen koska oli vaarana joutua roskien mukana jätepuristimeen ja sehän ei kai olisi kovin mukavaa.
Kompostissa olisi ollut tarpeeksi lämmin, mutta ensimmäisen yön jälkeen jouduin kaivamaan kolmekymmentä kärpäsen toukkaa korvastani eikä toinen yö tuossa saunassa enää kuulostanut mielenkiintoisalta.
En tosin enää kuullut mitään muutakaan koska toukkien yöllinen vierailu oli verottanut suurimman osan pääni lahonneesta sisällöstä.
Ei auttanut muu kuin hankkiutua putkaan miettimään seuraavaa siirtoa.
Saimme poikien kanssa tovin rikkoa ostarimme ikkunoita, ja vaikka ohi ajoi ainakin neljä mustaamaijaa, vasta viides oli kiinnostunut tekemisistämme ja pysähtyi.
Kaksi lihavaa, laiskasti liikkuvaa kyylääjää lähestyi meitä käsimerkkejä viittoillen, ja kun iloisesti kohotimme kätemme raudoitusta varten, nuo pyylevät kansan pelastajat lyllersivät Mac Donaldsin ovista sisään ilman että edes katsoivat meihin.
Eli se siitä ideasta.
Oisko kämppää tarjolla kolmelle siistille herrasmiehelle?

Olin juopotellut tuttuun tyyliin jo ties kuinka monetta päivää putkeen, enkä ollut huomannut ajankulua.
Toisaalta miksi se minua olisi edes kiinnostanutkaan, eihän minulla lähiaikoina ole muuta ollutkaan kuin aikaa ja aina oli hyvä aika ottaa.
Mutta mahani huomasi että jotain oli pielessä.
Se ei ollut saanut ruokaa pitkään aikaan.
Kesken antoisan ja tapahtumarikkaan juoppohulluuskohtauksen joka sisälsi kuolaamista ja virtsankarkailua, muistin että jääkaapissani oli edellisenä juhannuksena hankittu maksalaatikko jota en jostain syystä ollut saanut syödyksi, varmaankin siksi että säilytin sitä pahanpäivän varalle tai jotain muuta niin turhaa kuin minulla on ollut tapana tehdä.
Oli miten oli, maksalaatikko jäi silti syömättä, koska avatessani kaapin tuo kyseinen laatikko oli juuri lopettanut kuivuneen juuston aterioinnin, tervehti minua happamalla röyhtäyksellä ja jatkoi paritteluaan kurkkusalaatin kanssa.
Pyysin anteeksi, katsoin parhaaksi olla kyselemättä typeriä ja suljin jääkaapinoven perässäni.
Eteisen laatikostossa muistin nähneeni toissajoulun aikoihin muutaman vihertävän juustonaksun, mutta avattuani laatikon muistin antaneeni ne pääsiäisenä virpojille.
Juuri silloin ulko-oveni aukesi ja kaverini Lasse lampsi sisään , olin siis unohtanut oven auki ja se oli ilmeisesti ollut auki ikuisuuden koska jossain vaiheessa stereoni ja muuta elektroniikka oli kadonnut enkä muista vieneeni niitä kaniin.
Anyway, Lasse kysyi heti ensimmäisenä onko ruokaa, se oli hänen tapansa sanoa “hei”, ja jouduin toteamaan että samaisia kysymyksiä minäkin päässäni pyörittelin.
Lasse lupasi auttaa etsimisessä ja sovimme että puolitetaan kaikki mitä löydämme ja kävimme tuumasta toimeen.
Etsittyäni mielestäni kaikki paikat sängynalusista kaappien päällisiin, palasin olohuoneeseen jossa näin Lassen mussuttavan jotain naamaansa sohvalla istuskellen.
Kysyin mitä hän söi, ja hän sanoi löytäneensä vain hiukan karvaisen meetvurstin palan josta riittäisi kyllä minullekin.
Minä en syö meetvurstia, joten totesin ettei minulla ehkä ollutkaan niin nälkä kuin olin kuvitellut.
Minulla oli nyt suurempiakin huolia, sillä lemmikkimarsuni oli kadonnut.

ILTALEHTI
Torstai 08.02.2007

VAIMOJEN PÄIVÄ
Japanissa vietettiin viime viikolla kansallista "rakkaan vaimon päivää". Sen tarkoituksena on kannustaa miehiä puhuttelemaan vaimojaan etunimeltä, osallistumaan silloin tällöin kotitöihin ja tunnustamaan joskus jopa rakkautensa. Päivän tapahtumiin osallistui 230 miestä.

Kuva riehakkaasta tapahtumasta:
http://static.flickr.com/94/248564884_18f3be73c7.jpg

Olimme kavereideni Simon, Pentin ja Eskon kanssa olleet neljän seinän sisällä jo kolme kuukautta putkeen poistumatta ulos muuten kuin lähikauppaan olutvarastoa täydentämään ja pitsoja syömään "suoraan hyllystä"-menetelmällä.
Simo ei ollut liikkunut moneen päivään ja oli alkanut haisemaan enemmän kuin tavallisesti, Pentti puolestaan oli järsinyt vasemman kätensä luuta myöten, Esko leikki silmät suurina viidakkoveitsellään ja oli ikäänkuin vitsinä leikannut Simolle hymyn korvasta korvaan, eikä minunkaan järjenjuoksussani ollut enää liiemmin kehumista.
Ulos oli päästävä, ja pian.
Ehdotin pojille talviretkeä suomenlinnaan, ja vaikka ideani aiheutti aluksi narinaa, sain kuin sainkin kaikki innostumaan vilautettuani heille kaikkien allekirjoituksilla varustettuja tökerösti väärennettyjä itsemurhaviestejä ja katkaistua pumppuhaulikkoani.
Simo oli ilmeisen väsynyt koska ei herännyt vaikka yhdessä tuumin katkoimme kaikki hänen vasemmankäden sormensa, joten jätimme hänet vahtimaan asuntoa reissumme ajaksi.
Aluksi haimme tietysti kolme koria kaljaa (ja laastaria Pentin kaluttuun käteen)jottei jano pääse yllättämään kesken riennon, ja matkustimme hämärissä olosuhteissa (olin jo aika sekaisin tässä vaiheessa Pentin tarjoamista sienistä)suomenlinnan lautalle.
Koska rahaa piti olla seuraavan aamun krapulakaljoihin, päätimme säästää roposemme ja uida suomenlinnaan lautan perässä.
Mutta jonkun piti raahata uidessaan olutkorimme (ne kaikki kolme), eikä kukaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi.
Jouduimme siis pelaamaan kivi-paperi-sakset-peliä.
Koska Pentin käsi oli paskana, päätimme Eskon kanssa että hän hävisi pelin automaattisesti, mutta koska emme voineet luottaa siihen ettei Pentti pakenisi kaljojemme kanssa heti kun olisimme vedessä, heitimme Pentin ja kaljat ensimmäisenä jorpakkoon.
Eihän ne perkeleet (Pentti ja oluet)pinnalla pysyneet pariasteisessa vedessä, joten jouduimme Eskon kanssa pitämään sekunnin hiljaisenhetken rakkaiden kaljojemme muistolle.
Kuin ihmeenkaupalla olimme epähuomiossa jättäneet yhden korin heittämättä ja aloimme ryystämään sitä lähimmällä laiturilla ylistäen Herraa tästä päivän pelastuksesta unohtaen kokonaan minne olimme alunperin matkalla.
Puolenkorin jälkeen iski armoton kusihätä ja tyhjensin huolettomasti rakkoni laiturin reunalta alas.
Yhtä huolettomia eivät olleet ruiskuni alle jääneet kaksi pilkkimiestä, mutta nokkelana poikana onnistuin tokaisemaan heille "Jag är hunden, jag heter Mopsi!", joten meni sekin sikailu ruotsalaisten piikkiin.
Valitettavasti pilkkijöiden kiroilu sai lähistön sata muutakin pilkkijää kiinnittämään huomionsa meihin, joten "jalat alle!" oli ainoa järkevä vaihtoehto tässä vaiheessa.
Valitettavasti jonkun oli uhrauduttava susille, joten potkaisin Eskon laiturilta jäälle, enkä jäänyt katsomaan kun pilkkijät repivät hänet kappaleiksi.
Koska en ole aivan tunteeton, "Kaveria ei jätetä"-fraasi pulpahti aivoihini kesken juoksun, mutta enpä voi sanoa koskaan pitäneeni Eskoa nyt niin kovin kaverina.
Puolituttu pikemminkin.
Kotini oli vallannut lauma poliiseja ja sairaanhoitajia, mitä lie Simo oli poissaolessani toilaillut, joten katsoin viisaimmaksi asustaa alakerran mummon luona muutaman päivän, tai niin kauan kuin on tarvis, kuten mummolle sanoin esitellessäni viidakkoveistäni.
Mummo oli jopa niin ystävällinen että lukitsi itsensä vessaan jottei milläänmuotoa häiritsisi olemistani.
Ihan kiva päivä kokonaisuudessaan.

Oli tuiki tavallinen tiistaiaamupäivä ja olimme poikien kanssa kokoontuneet kotiini viikonlopun viettoon perinteisesti olutta ja tiskivettä nautiskellen.
Tomb Raiderin puhkikaluttu vhs pyöri jo ties kuinka monetta kertaa videonauhurissa kun yllättäen ovikello soi.
Kukaan ei ollut tilannut pitsaa eikä melutasommekaan mielestäni ollut ylittänyt sallittuja rajoja vielä tässä vaiheessa, joten olin aika ymmälläni.
Koska muiden sohvallani makoilevien henkilöiden seuraava vaihe olisi vähintääkin kooma, eikä kukaan näyttänyt edes kuulevan ovikelloa, jouduin tavoista poiketen itse mennä avaamaan.
Kurkistin ovisilmästä, mutta en nähnyt muutakuin pimeän rapun.
Viimeistään tässä vaiheessa olisi hälytyskellojen pitänyt soida, mutta koska myrkkymarjaseitikki oli jo alkanut vaikuttamaan vasempaan aivolohkooni, avasin oven ilman että suihkutin tavalliseen tapaan purkin offia postiluukusta.
Oven takana seisoi kaksi vaatekaappia mustiin pukeutuneena ja käskivät minua mukaansa.
Koska minulla ei ole tapana sanoa stun-gunille ja jätesäkille ei, suunnistin taas kohti uusia seikkailuja.
Heräsin hämärästä huoneesta tuoliin sidottuna.
Oli mahdoton sanoa olinko ollut tajukankaalla tunnin, päivän vai viikon, mutta orastavasta kusihädästä ja siitä faktasta etten ollut ilmeisesti kussut housuuni, päättelin että olin ollut tajuttomuudenpilvitarhassa maksimissaan puolituntia.
Luulin olevani yksin kunnes aloin kuulemaan tutun kuulosta muminaa jota piti jossain läheisyydessäni oleva tumma möykky.
Siristin silmiäni ja katseeni kohtasi tutun kierosilmän: Juhan, vanha tähtitieteilijä ystäväni!
Hän ei vastannut tervehdykseeni koska mitä ilmeisemmin suunnitteli spektaakkelimaista pakoesitystä johon liittyi maahisia ja silinterihattupäisiä hevosia, mutta koska minulla oli kiire, en voinut jättää pakoa tuon 2000-luvun Mac Gyverin harteille vaan kokeilin josko Houdinit onnistuisivat minultakin.
Onnekseni tuoli oli muovia, sitä vanhempaa Ikea-06 mallistoa, eikä minua ollut kovin tiukasti sidottu kreppipaperilla tuoliin kiinni.
Jo tunnin riuhtomisen jälkeen tuoli petti vahvan kreppipaperin edessä.
Pikaisella tunnustelulla havaitsin huoneen seinien olevan jonkin sortin tiilimurskaa ja Juhanin otsaa alustana käyttäen laskin hypotenuusat ja pentagrammit ja kerroin tuloksen kengän numerollani saaden selville että Juhanin paino olisi juuri passeli tekemään seinään Juhanin mentävän aukon.
Tartuin perinteisellä niskaperse-otteella ystävästäni, mutta jo kolmannen yrityksen jälkeen en enää osunutkaan seinään vaan Juhan lensi avonaisesta ikkunasta pihalle.
En voinut muuta kuin ihailla ystäväni rohkeutta reitin valinnassa, 17 kerros on jo aika korkea.
Itse käytin paloportaita.
Säilytyspaikkani oli lähellä vakkari-Alepaani, joten pelkotilassani (siis pelko siitä että pojat olisivat juoneet olueni poissaollessani) kirmasin olut-laarin kautta poistamassa mäyräkoiran ennen kotiin menoani.
Olohuoneessani ei ollut tapahtunut minkäänlaista muutosta, mutta ennenkuin uskalsin korkata ensimmäisen oluen, kävin kirjoittamassa ulko-oveeni kissankokoisin kirjaimin "Olen muuttanut poijes"...

Yksi virstanpylväs saavutettu, kuukausi ilman syöpäkääryleitä.
Voih, on jo melkein ikävä krapula-aamujen kröhimistä ja limaisien tervaklimppien lillumista pesualtaassa.
Ei.
Vaikka suussa maistuu edelleenkin krapula-aamuisin paska, loistaa tuo tuhkakupin täyteläinen aromi ja vettyneen tumpin sivumaku poissaolollaan.
Tosin kuukausi ilman ei ole vielä mitään.
Katsotaan tilannetta uudestaan puolenvuoden päästä.
Mutta jo tässä vaiheessa: Kiitos tupakka, siitä että lähdit.
Voin taas hengittää.
Pysy poissa.







Mutta alkoholista en kyllä luovu...