IRC-Galleria

Rakastan kirjoittamista. En siksi, että haluaisin puhua sen kautta muille vaan siksi, että haluan puhua tekstini kautta itselleni. Olen niin ujo ihminen, että en uskalla ottaa kontaktia toisiin ihmisiin, ainakaan tuosta vain. Ja olen katkera siitä.
Katkeruuteni tähden loin itselleni oman ystäväni, kirjoituksen. Pääsen puhumaan kaiken, kaikille, tekstin kautta. Minun ei tarvitse valehdella tai selventää mitään, kenellekkään. Kirjoitan itselleni, tämä on paljon... järkemmältä tuntuvampaa kuin itsestään puhuminen.
Pidän tänne kirjoittamista yksinpuheluna, sillä ketä helvettiä kiinnostaisi jonkun tuntemattoman sanalliset sävellykset jonnekkin kuvagalleria-sivustoon.

Olin eilen baarissa. Kaverit kokeilivat, jos saisivat minun pääni takaisin raiteilleen niin monen epäonnistuneen suhteenyrityksen jälkeen. Sanon yrityksen, koska en ole kuin kerran päässyt ihan suhteeseen saakka.
Jokatapauksessa, siellä minä sitten olin, espoon keskuksen baarissa. Istuin siellä tiskin äärellä, nauroin ja hymyilin vain koska kaikki muutkin hymyilivät ja nauroivat. Luulempa, että he hymyilivät ja nauroivat vain koska minä hymyilin ja nauroin. Kirottu olkoon hän, joka ensiksi hymyili ja nauroi.
Noh, pidin naamaria kasvoillani vaikka mieleni halusi lähteä pois sieltä jo heti alkuunsa. Se kauhea, monotoninen jytke ja mytke että se perkeleen strobovaloshow, mikä ikinä onkaan oikea nimityksensä, saivat mieleni jo epätoivoiseksi.
Joten ostimpa viinaa. Viina ja minä emme ole kovin hyvät ystävät. Pienen paukun voin ottaa viinaksia, mutta jos mennään enempään niin... No tulette lukemaan, jos edes tätä luette.
Noh, ehkäpä kahden "salmarin" jälkeen, että yhden lonkeron ja oluen olin jo paremmalla tuulella. Ottakaa huomioon, että ennen tätä oli alla jo kymmenen olutta. Uskaltauduin tanssimaan - kunnes yksi tyttö katsoi minuun.
Ei sillä "katseella" vaan sillä hyisellä, jäätävällä "painu vittuun" katseella. Hyvä mieleni, että rohkeuteni, katosi kuin puluparvi espanjalaisten verkkoihin.
Lisää viinaa. No, kun olin tarpeeksi ottanut viinaa ja pääsin hetkeksi omiin oloihini, tuli viereeni toinen tyttö. Hän kosketti sormenpäillänsä selkääni, joten käännyin tietenkin katsomaan mikä oli.

"Eihän mulla mitään."
"Tarjoampas sulle paukut!"
"Emmä mitää tartte, oikeesti."
"Eikun nyt mä tarjoan!"

Suutelin häntä. Hän nauroi. Joimme paukut. Hän virnisti ja suuteli minua uudelleen. Menimme hetkeksi tanssilattialle, jolloin hän inahti että hän haluaa vessaan. Minä virnistin ja iskin silmää kavereilleni, jotka tuijottivat eteensä kuin zombit konsanaan. Liikaa viinaa, nauroin, vaikka tunsin humalan hylläävän.
Mietin, siinä viiden minuutin päästä, että missä se tyttö on? Sittempähän näin sen, tanssimassa toisen miehen kanssa. En uskaltanut mennä sanomaan mitään, se mies oli minun tuurillani juuri se kapakan isoin mörssäri, joka vääntäisi minut pakaralihaksillansa myttyyn.
Odotin, kunnes tuo äijä vaappui, anteeksi, jyräsi tiensä vessoihin jolloin minä syöksyin juttelemaan tytölle. "Se on kaveri vaan!", tyttö nauroi minulle.
En uskonut, tosin en sanonut siihenkään yhtään mitään. Tyttö katosi taas, minä syljin kuppiin ja menin takaisin tiskille. Hänen ystävänsä tulee viereeni ja kysyy, että mitä helvettiä minä teen.

"Mitenniin?"
"Hei, Femi seurustelee!"
"Mitä?"
"nii!"

Kuvitelkaa, kuinka hyvä tuuli nousee kuin komeetta ilmoihin, mutta räjähtää juuri nousukohteessa ja tippuu kaksikertaa nopeammin alas, kuin lähti ylös. Joskus minua vielä naurattaa tämä, en vain todellakaan tiedä KOSKA.
Noh, seuraavaksi minä menen tämän "Femin" viereen. "Sulla on poikaystävä?"
"Joo, sori hirveesti!"
Miksi helvetissä hän valehteli minulle kaksi kertaa tuosta asiasta? Miksi? Miksi hän ylipäätänsä kävi "kiinni"? No, hauskaahan saa pitää, harmi vain että minä taisin olla ainoa ketä ei naurattanut.
"Aha.", luulin vastaavani kylmänä kuin jäävuori verotarkastajan sydämessä, mutta ääni taisi tulla enemmän sammalluksena.
Tyttö tarjoutui maksamaan paukut takaisin, minä taas naurahdin että:
"Spartalaisittain minä kyllä ymmärrän tekosi - onhan se pakko höynäyttää tyhmää. Pidä rahasi ja pidä drinkkisi, jallitit apinaa. Hyvin teit - jatka samaa rataa niin saat ilmaiset kännit."
Ajattelin että tuo sananparsi saisi hänet edes <hieman> katumaan, mutta hän lähti iskemään viereeni istunutta kaveriani. Kesken minun lausettani. Jouduin rankkasateeseen kaikissa kuumimmassa ( en puhu tunnelmasta ) ja meluisimmassa räkälässä mitä tiedän. Kylmää suihkua.

"Vittu sä olet tyhmä!"
En vastannut mitään kaverini viisaseen virkkeeseen.
"Noi ne kaikki muijat tekee, haistaa heikkoo verta ja heti tulee käyttää hyväkseen!"
En vieläkään viittinyt vastata. Tai, en olisi vastannut ellei kaveri olisi hiljentynyt. "Joo.", mutisin vastaukseksi ja tarjosin meille molemmille sitten paukut.
Frendi vei minut sitten tanssimaan, työnsi mua kokoajan muihin kiinni, hyvää hyvyyttään. Minä? Minä panikoin! Tuntemattomia ihmisiä jokapuolella, kaikki umpijurrissa, katsoen minua kuin kerjäläistä linnanjuhlissa.
Tanssin hetken, sitten pakenin hyvin nopeasti takaisin tiskille. Ajattelin tässä vaiheessa nostaa kytkintä ja lähteä pois. "Kaverit" nauroivat omille jutuilleen ( minulle ) ja kaverit olivat niin jurrissa jo, etteivät edes huomanneet minun hitaasti loittonevan.
Vetäsin uuden paukun.
Uusi tyttö tulee viereeni. En edes ehtinyt sanoa mitään, kun painoi pusun huulilleni. Samassa tuon tytön mies tulee ja iskee suoraan leukaani. Kyllä. Totta on.
En tosin tippunut, mutta tuntui kuin koko pää olisi räjähtänyt. Sarjakuvissa olisi voinut ajatella "räjähtävä pusu!", mutta tämä oli oikeaa elämää, että tuo toinen uros oli ilmiselvästi kovin, kovin, kovin vihainen ja kovin, kovin, kovin selvä.
Pakenin ja nopeaan. Ulos, ulos, ulos, ulos!

Haukoin henkeäni, menin taksiin ja kotiin. Maksoin 8 euroa tippiä taksikuskille. "Kylläpäs sä oot jurrissa!", kuski nauroi ja vilkutti morjenkset. Menin nukkumaan... tai niin minä luulin aamulla.
Avasin aamukahvin ja pienten askereiden jälkeen tietokoneeni, hörpin jaffaa ja kiroilin eilistä iltaa joka jyskytti jokaisessa suonessa ja otsassa. "Vittu mitä paskaa.", murahdin kun minulta kysyttiin että miten siellä meni.
Sitten näin jotain käsittämätöntä: mitä olin kirjoittanut illalla IRC:hen. Olin kirjoittanut niin kauhean kasan vihaa niin epäselvin kirjaimin, että en itsekkään saanut osasta selvää.
Olin todella vihainen ollut, kenties huonoon iltaan. Olin haukkunut kaikki, kaikki noilla monella kanavalla maahan saakka. Vaikka hereillä olevat olivat yrittäneet iskeä takaisin, oli sälpä iskenyt aika kovaa settiä.
Ja vielä pahempaa! Olin puhunut suuni puhtaaksi yhdelle tytölle. En ollut haukkunut häntä, vaan olin ylistänyt häntä, kehunut häntä ja kertonut kaikki ne ajatukset hänestä suoraan. Hakkasin päätä pöytään. Päässäni kääpiöt hakkasivat otsaani vielä päälle.

Minun oli pakko lähteä ulos. Menin siis Leppävaaraan, R-kioskille. Olen tuttu kasvo siellä, käyn siellä melkein päivittäin suorittamaan pakollisen Kenon, loton kahvin ja muutaman sanan myyjien kanssa. Rakastan sitä paikkaa, miten nyt voit rakastaa kioskia. Olen heidän oma pieni viihdyttäjänsä ja he ovat minulle korvina.
"Mietin, että pysytköhän sä hengissä lomas loppuu saakka."
"Mitenniin?"
"Koska joka kerta kun oon sut nähny, oot surkeemmassa kunnossa kuin viimekerralla.", myyjätär hymyili minulle leveästi. "Luulis että sun ruumis ei kestä kauaa."

Menin takaisin kotiin. Join lisää jaffaa, bussimatkalla luulin nähneeni tutun. Tuijotin tuota kaunista naishenkilöä kovinkin kauan, mutta hän ei tuntenut tuntevan minua: käänsi tuhahtaen päätänsä pois.
Niimpä niin. Istuin koko kotimatkan kyyryssä, siemaillen tuota pelastavaa jaffapulloa aina välillä. Hitto että minua kyrsi. Syljin taas mielessäni kuppiin. Miksi minulla menee aina näin?
Tulin tyhjään kotiin, jossa jaksoin istua vain jonkinaikaa. Menin syömään, join kahvit ja lähdin takaisin kotiin.
Tuijotin aurinkoa, laskevaa kultaista kaasupalloa, kunnes silmieni keskellä oli valkoinen täplä. Sitten liikuttelin valkoista täplää vastaantulevien ihmisten kasvojen päälle. En tiedä miksi, se oli vain jotenkin... Hauskaa.
Bussissa mietin, että kauankohan pystyn pitämään täplää silmissäni? Menin istumaan penkille, sattumalta viereisessä penkissä oli hiuspinni. Jäin katsomaan sitä, mietin että kenellekköhän se kuului? Varmasti jollekkin ihanalle ihmiselle, joka huokaili nyt että häneltä puuttui hiuspinni.
Ajattelin koko matkan, että minkäköhänlainen sen omistajatar/omistaja voisi olla.
Ja kun matkaa kotiin enää oli lyhyt kävelymatka, laitoin soittimen takaisin päälle. Ihailin Lasse Mårtensonin sävellystaitoja, viheltelin ja huomasin hymyileväni. Joku taas katsoi minuun, minähän vain hymyilin - ei normaalit ihmiset hymyile tässä surullisessa maassa!
Viulut vinkuivat, minä soin viimeisen katseen punaiseen viivaan horisontissa. Toivoin, että Mårtensonin "Myrskyluodon Maija" ei loppuisi koskaan, sillä se kappale oli upeaa hierontaa haavoittuneelle ja loukatulle sielulleni.
Viulut vinkuivat voimakkaasti, hetken näin silmissäni valkeat tyrskyt ja laivat, kuinka ne nousivat korkeuksiin, romahtaen takaisin tummansiniseen, kylmään mereen veden kuohutessa. Melkein maistoin suolaveden, tunsin sen tuoksun. Minä rakastin sitä tunnetta. Ainakin sen hetken.

Sitten olin kotonani, lauloin hiljaa itsekseni Leningrad Cowboyssin "Happy Being miserablen", hymyilin uudelleen, leveästi ja paremmin kuin muutamaan päivään.
Ja aloin kirjoittamaan. Nyt minä tuijotan pöydälle, katson kappalelistaa ja hieron hiuspinniä sormieni välissä.

Ja tulen ihmettelemään sitä ihmistä, joka tämän kaiken tulee lukemaan. Sillä joskus minusta tuntuu, että minä olen ainoa jolla on tälläisiä hetkiä.
Auringossakin tuntuu että olen rankkasateessa, rankkasateessa vain vituttaa kaksi kertaa enemmän. Mutta mikä minut sai iloiseksi? Hiuspinni ja musiikki, että hetken hiljaisuus.

Ah.

Hitto tämä on perseestä.

Varsinkin kun tunnen sellaisia ihmisiä, jotka nauraisivat tämän lukiessaan. Ei siksi, että kieli olisi hauskaa tai huono tuurini lähes hullunkurista, vaan siksi että "miten minä kehtaan".
Minä "kehtaan", koska kukaan sellainen ihminen, joka pitää ajatuksensa sisällään vain siksi että pelkää niiden esittämistä, ei voi antaa minulle mitään.