IRC-Galleria

BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTV
BURNOUTBURNOUTV
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUT
BURNOUT
BURNOUT
BURNOUT
BURNOUT

Voiko tältä edes tuntua, vaikka ei ole tehnyt mitään? Voitko lähes kuolla kurjuuteen, vaikka olet tuskin avannut silmiäsi?
Huomasin jo sulkevani ohjelmia, poistavani ihmisiä pois. Huomasin jo poistavani kännykästäni numeroita, joita en kuitenkaan käytä. Loppujen lopuksi huomasin osoitekirjassani enää olevan 112.
IRC:ssä kanavia oli enää neljä, eikä niissäkään mitään enää tapahdu. Siellä minä olen, viiden bouncerin kanssa ja laitan topikkiin aina jotain, mitä kukaan ei lue. Toki ulkonakin voisi olla, mutta mitä siellä?
Ei täällä ole ketään. Tyhjä kaupunki, tai sitten minä olen vain sokea. En enää jaksa arvellakkaan, että kumpi tässä on syynä. Jokatapauksessa, se on jotain mihin minä en voi vaikuttaa.
Tuntuu kuin oikeasti olisinkin siellä yhdellä kanavalla, ainoa (+@). Oikeastaan, ainoa siellä. Toki voin tehdä siellä kaikkea, voin vaihtaa tekstejä, muotoja, kaikkea sellaista. Mutta kuka niitä on enää kommentoimassa, kun olen jo poistanut kaikki käyttäjät sieltä?
Kuinka monta minä olen oikeastaan jo poistanut? Kuinka monta minä olen banaanittanut pois elämästäni, tajuamatta oikeastaan ennenkuin siellä lukee jo (+b) osoitteen edessä.
Ja ne jotkut, tyhjät varjot kanavalla, pienet mainosbotit heittelee herjojaan. Toki poistelen heitä sitä mukaa, mitä heitä tulee, mutta erotankohan enää mainosbottia oikeasta käyttäjästä?

Tässä ohjelmassa on vain se ero, että minulla ei ole keinoja ottaa (+b):tä pois. Enkä voi enää oikeastaan liittyä muillekkaan kanaville - tässä sitä sitten ollaan. Luotu oma pieni vankila.
Onneksi tässä vankilassa on sentään kirjoitustilaa. Muutenhan se olisi vielä pahempi, eikö vain? Kirjoittaa tekstiä, vailla että kukaan sitä koskaan lukee?
Sehän olisi epätoivon huippu.

Onko tämä epätoivoa? Se, että poistan nyt elämäni logeja? Onhan siinä paljon tekstiä, paljon tapahtumia ja ihmisiä, mutta heidän poistaminen.. Kuin heitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Mutta miksi ei?
Miksi minun pitäisi muistella tahi kunnioittaa ihmisiä, jotka eivät ole muutenkaan olleet minulle mitään muuta, kuin taakkaa? Miksen voi vain poistaa heitä kokonaan, miksi minä jään murehtimaan heitä?
Ehkäpä siksi, että jokainen ihminen ja jokainen sana jää rekisteriin, eikä sitä saa pois, vaikka sen piilottaa. Jokainen kosketus, hipaisu, huuto, kuiskaus, sana jää loppujen lopuksi rekisteriin.
Sitten niitä joko muistaa flashbackeinä ja huokailee, että olipa se aikaa kun se heppu silloin ja silloin huusi minulle kuin palosireeni.
Olipa se silloin upeaa aikaa, kun hän kosketti minua. Vaikka se oli avokämmenellä poskelle kohtalaisella nopeudella.
Ehkäpä minun pitäisi unohtaa +b:t ja mennä tapamaaan heitä - onhan nuo olleet niin ihania kokemuksia. Selkäänpuukotuksia, yksinjättämisiä, sylkemisiä ja sen sellaisia juttuja.
Ei. Nyt ne lähti.

Nyt ne logit lähti.
Ja takaisin en enää tästä katso.

Sinne ne lähtivät! Jok'ikinen!
Numeroita ei enää ole, yhteystiedot on muutenkin unohdettu. Ne kauniit kasvot, että kaikkien niiden silmät jäävät tietenkin kummittelemaan mielessäni, mutta nehän voin aina sulkea pois.
Ja kaikkein vähiten, ketkä kuitenkin poistosta ovat harmissaan, ovat poistetut.
Niinhän se aina on. Loppujenlopuksi.
Suurin osa poistetuista...
Ei edes välitä.

Toinen kulmani väpätti, kuin elohiiren takia. Minulla oli kuuma, jano, päähäni sattui, jokaista lihastani kolotti ja muutama valitus tähän vielä perään, mutta silti sain seistyä siinä perhanan jonossa siihen perhanan paikkaan jonne minun ei koskaan pitänyt mennä.

Oli saanut perjantain ja lauantain vastaisena yönä sätkyherätyksen. Olin siinä maagisessa pisteessä, jolloin unen ja valveillaolon rajat hämärtyvät ja hitaasti katoavat pois. Ymmärrät vielä, että makaat siinä, mutta mielesi ikäänkuin seilaa päästäsi ulos.
Kuitenkin, olin siinä pisteessä, kunnes se rikkoontui. Olin puolessa sekunnissa täysin hereillä, pystyssä ja käteni pitelivät pientä, puista koristepamppua.
Kesti jopa sekunnin, ennenkuin viesti juoksi hermoratasta pitkin tuoden syyn, että miksi minä heräsin: tuntui kuin joku olisi puhaltanut minua niskaan, ennenkuin kuulin pitkän ja valittavan kauhunhuudon, jota seurasi vielä vaikuttavampi vihainen huuto.
Se yö jäi sitten nukkumatta.

Niin, Dipolissa minä sitten purin huultani, katselin ihmisiä ympärilläni. En voisi sanoa, että ne näyttäisivät yhtään sen tyhmemmiltä kuin kukaan muukaan. Joku muu voisi kyllä sanoa tuon. Eihän se ulkonäkö mitään merkkaa, mutta.. niin. Kyllähän se aina jotain merkkaa. Varsinkin, jos olet peittänyt kasvosi mustalla huivilla, pidät otsassai metallilaattaa ja heilutat katanaa pääsi päällä.
Tai jos pukeudut joksikin satuhahmoksi, jota sattumoisin ihailet, eikä hahmo ole sinun itse keksimäsi. Joku voisi ajatella siitä jotain, minä en ehkä yhtään mitään.
"Kukas sinä olet?", minulta kysyttiin, säpsäytettiin mietinnän keskeltä.
"Joko Duke Nukemin suomalainen vastaava, tai sitten vain Wallu.", mumisin takaisin. Näköjään luotaantyöntävä puoleni onnistui ja maaginen, nahkatakkinen velho kohautti olkapäitänsä ja marssi pois. Olin taas hetken tyytyväinen ja keskityin Warhammer-pelaajiin.
Mahtoi sekin olla hauskaa, liikuttaa tuumamittarin kanssa armeijoita omalla, pienellä taistelukentällä. Olla sadun Napoleon, murskaava kenraali ja omata vastustajasi kunnioitus että pelko.
Dipoli sen viikonlopun ajan oli ainoa paikka, jossa kukaan voi oikeastaan olla juuri se, kuka kuvitelmissaan voisi olla. Eikä kukaan edes naura! Tai jos nauraa, niin ei paikkaan kuulu.
Minä en todellakaan kuulunut sinne. Olen miettijä, ehkäpä hieman erakkokin. Olen kyllä miettinyt, raapustanut ja keksinyt paljon asioita mutta en koskaan pukeudu miksikään sellaiseksi, mitä olisin keksinyt.
Taisin olla ainoa "oma itseni" koko paikassa. Tokihan kaikki siellä ovat, loppujen itse itsejään. Mutta mikä saa ihmisen muuntumaan omasta elämästänsä jonkun toisen elämään, jonkun fantasiahahmon elämään?
Puhumaan, kuinka voitti Sephinrothin Cloudina, samalla heiluttaa pitkää miekkaa päänsä päällä, vaikka oikeassa elämässä on hyvä, että voitti edes takapihallansa mourunneen katin? Tietenkin siinä on ero - voit, kun olet joku toinen, kehua mitä olet tehnyt. Vaikka et ole tehnyt. Aika ovelaa.
Voit sanoa, että olet maailmansankari, vaikka tuskin edes olet koskaan ajatellut tekeväsi jotain. Mutta se paikka oli heidän pyhättönsä, enkä siksi sanonut mitään. Oli siellä sentään mielenkiintoisiakin ihmisiä. Mutta niistä minä kerron myöhemmin.

Katselin myös miekkamiehiä. Pehmustetuilla aseillansa, hakkaamassa toisiltansa aivot pihalle. Vaikka lähes kaikki tuntemani ihmiset pitävät hommaa äärinmäisen naurettavana ja tyhmänä, minä en viitsinyt sanoa mitään. Siis edes mielessäni, sillä se näytti, loppujenlopuksi haastavalta ja hauskalta.
Joten tartuin haasteeseen, pyysin lainaksi pehmustettua asetta, jolla minäkin voisin mätkiä ihmisiä.
Jo viiden "tapon" tai "kuoleman" jälkeen olin köhimässä keuhkojani pihalle, se oli aika rasittavaa puuhaa. Ei se kovin helppoakaan ollut, eikä sitä pehmustettua keppiä voinut heiluttaa miten tahtoi. Se oli yllättävän raskas. Jos sillä iskit ohitse, todella sinä menit koko aseen mukana ohitse. Piti olla varovainen.
Homma loppui siihen, kun minun vasen käteni sai kahdenkäden iskun, joka oli tähdätty minun sievään päähäni. Lensin sen hyppyloikan voimasta maahan. Käteni, joka pelasti minun tajuni tälläkertaa, oli aika... Pahasti kipeä. Naureskelin tosin. Se oli viihdyttävää, ainakin koska siinä piti vain hakata toisesta paskat pihalle.

"Omituisinta asiassa on, että sinä et ole vain haltia, vaan neekerihaltia.", rapsutin leukaani. "Siis kuka oikeasti haluaa olla neekerihaltia? Ei siinä tummaihoisuudessa mitään, mutta koska käsivarressasi on vielä hakaristi niin se ei vaan toimi. Tietenkin, luulen että tässä on tälläinen.. mikä se oli... Viha himosta periaate päällä.", hymyilen herttaisesti sille ääliölle, joka oli sonnustaunut hakaristiin ja haltian tavaroihin, värjännyt naamansa vielä mustaksi. Hän oli kiroillut kovaan ääneen tummaihoisia kioskinpitäjiä kaverilleen, joten minä näin sopivaksi tilaisuudeksi mennä rääpimään päätäni.
Siis mitä se voisi tehdä, korkeintaan? Läväyttää minua pehmustetulla miekalla kasvoihin?
"Olet värjännyt kasvosi mustaksi, mutta..", heilautin kättäni, kun se alkoi puhumaan siitä että "tää on eri juttu"-paskaa. Tämä.. Mies.. tai "Drow" oli minun riistaa nyt. ".. luulen että sinä haluat vain olla sellainen. Kuin Michael Jackson, mutta valkoisesta mustaksi! On vaikea olla arjalaiskannalla, jos sinä olet tummaihoinen.", katsoin häntä kulmieni alitse.
"No mitä mun pitäs sit tehdä?"
"Painua vaikka vittuun mun puolesta."
Ystävähyvä noudatti kaverinsa kanssa minun neuvoani ja katosi näköpiiristäni. Sylkäisin vielä perään. En tosin ole kovin ylpeä siitä, että minä syljen toisten perään, vaan siitä että tuo runkkari ei tiennyt enää mitä sanoa. Hän oli jo naulattu mies. Toki minähän sille menin päätäni rääpimään, mutta vain hänen olemassaolonsa raivostutti minua. Sellainen.. asenne.. mitä ei saisi olla. Mutta on.
En vihaa mitään muuta niin syvästi, kuin rasistista aatetta. En minäkään nyt hyppää ulkomaalaisen syliin ja kilju innosta että hän on suomessa, mutta en minä myöskään sylje heitä kavereitteni kanssa. Joko he ovat hyviä heppuja tai molopäitä, ihan niinkuin kaikki muutkin ihmiset minun silmissäni.
Harmi vain, että suurin osa lukeutuu tuohon jälkinmäiseen kastiin.

"Sinulla on näytteliänlahjoja.", sanoi mies, joka oli tatuoinut "Magic"-tekstin käteensä ja söi makkaraperunoita sisällä, toisena päivänä.
Se ei ole ainoa kerta, kun minulle on sitä sanottu. Olen kuulemma myös erittäin "viihdyttävä livenä" tai kun selitän jotain. Suurin osa, tosin, pyörittelee silmiään tai naureskelee. Sehän on, tosin, näyttelemisen idea. Luoda tunteita. Niin ainakin sanoi yksi nainen sukujuhlissa minulle. "Sinun on pakko mennä teatterikorkeeseen.", hän sanoi minulle ja hymyili aurinkolasiensa takia. "Olet loistava, aivan mahtava. Harva ihminen vetää mitään noin pitkää vain päästänsä, kolmentoista sekunnin varoitusajalla."
Olin vetänyt koko hääpuheen, ilmeineen, eleineen, taputteluineen ja vitseineen hatusta. Tosin, vaikutti siltä että se en ollut minä, joka siinä puhui. En osannut vastata sille naiselle mitään.
Minä luon ihmisille tunteita, sitä mukaa mitä haluan heidän ajattelevan. Tiedän, mikä ylipäätänsä ärsyttää ihmisiä. Saan heidät vihaisiksi.
Tälle miehelle minä en osannut vastata oikein mitään myöskään. Kohautin vain olkapäitäni.

Onko se, että kaksi ihmistä voivat olla väärässä, tai sitten he ovat asiantuntijoita? Kumpi on enemmän... realistista? Toki päätös on minun, mutta ajatus on kiehtova.
Kaikki ajatukset ovat, loppujenlopuksi.

Toinen osa.

Takkini rapisi - se oli jo jäykistynyt kylmyydestä vaikka olin tarponut tässä vastatuulessa vasta viisi minuuttia. Jokainen hengenveto kaulaliinani lävitse tuntui jäädyttävän keuhkoni, mutta yhä painoin jalkaa toisen eteen. Vilkaisin jo jähmettynyttä kännykän näyttöäni ja nopeutin tahtia entisestään.
Näin pimeän ja lumisateen lävitse punaiset valot bussipysäkillä, joten juoksin viimeiset sata metriä. Matka tuntui ainakin kilometriltä, kiitos kylmyyden. Ja varsinkin sen takin, joka ei antanut enää yhtään periksi. Pelkäsin että se hajoaa sirpaleiksi jos taivutan sitä liikaa.
Nappasin autonoven auki ja suorastaan romahdin sisään ihanan lämpimään volvoon. "Hyvää huomenta!", minä ulvaisin.
"Poika!", närkästynyt ääni vastasi. "Kun mää sanon että olet tässä tasan kuusi, niin olet tässä tasan kuusi etkä minuuttia yli!"
Vilkaisin kelloa. Se oli minuuttia yli. "Minuutti sinne tai tänne.", huokaisin ja laitoin turvavyön kiinni.
"Ei, vaan sun pitää olla tässä jo viittä minuuttia ennen, ettet vaa joudu pakottaa mua venaamaan tällä dösärillä!"
Olimme jo liikkeessä. Vilkaisin nokkamiestäni sivusilmällä, vaikka hän oli äsken puhunut kovalla äänellä, hänellä oli jo iänikuinen hymy kasvoillaan. Hän oli vanha mies, Gun nimeltänsä, mutta ehdottomasti virkein mitä olen nähnyt. Ja hän jauhoi sitä iänikuista mustaherukkapurkkaansa, kokoajan ja taukomatta. Aloin jo epäillä, että se oli sama purkka, mitä hän oli syönyt nämä kaksi viikkoa mitä olin hänen luonansa ollut.
Liu'uimme lähes äänettä Kauniaisten lävitse, Länsiväylälle ja siitä eteenpäin kohti työmaata Hanasaaressa. Gunilla oli taas se sama lippiskin päässä, punainen, kaikennähnyt Lätsä. Arvelin villeimmilläni, että tuo Lätsä oli nähnyt jo ensimmäisenkin maailmansodan ja Suuren Vihan, eikä ne noin aamulla tuntuneet niin kovin fiktiivisiltäkään ollakseen totta.
Ainoastaan hänen leukansa liikkui, jauhoi taas sitä samaa purkkaansa mitä hän aina jauhoi, koko muu ruumis oli täysin liikkeettä.
Gusti oli omituinen mies. Ei sillä, että hän olisi mielenvikainen tai tyhmä, päinvastoin. Hän oli äärimmäisen järjestäytynyt, suorastaan konemainen. Ja täysin täsmällinen, sekunnilleen. Hänen ainoa paheensa oli, että hän odotti sitä samaa jokaiselta muulta.
Hieroin silmiäni ja mumisin jotain aikaisesta herätyksestä, joka sai Gustin naurahtamaan. "Voi poika kuule!", hän aloitti.
"Ehditkö syömään aamupalaa, juomaan kaffet ja lukemaan nyhetterit?"
"En, oikeastaan vain nousin, puin ja juoksin."
"Voi poika poika, tiiäkkös että mää heräsin jo neljältä, kaikessa rauhassa join kaffet ja luin nyhetterit efterdagesplaagenista. Mutta miten matsi meni?"
"Voitettiin, mutta naapurit taisivat herätä.", hymyilin kevyesti. Niinkuin en aamuisin yleensä edes saa hymyä kasvoille, eikä pojittelu auttanut sitä yhtään, mutta Gusti sai jotenkin sen pienen hymyn aina vääntymään kasvoilleni.
"Ai, mites silleen?"
"Innoistuin hieman, kun sain panssarivaunun tuhottua."
"Joojoo, I see, I see." Toki minä tiesin ettei hän ymmärtänyt, mutta sentään hän yritti. Mietin pitkään, että oliko se vain kohteliaisuutta vai oliko hän oikeasti kiinnostunut siitä, että miten minulla ja tiimillä menee.
Automatka oli liian lyhyt, olisin halunnut sen jatkuvan vielä pitkään, siinä oli niin mukava istua. Lämmin ja niin pehmeä. Haukottelin viimeisen kerran, ennenkuin nousin autosta ulos kirpeään pakkaseen.
Ketään muuta ei ollut vielä työmaalla, minä ja Gusti vain, noin puolituntia liian aikaisessa. En viitsinyt valittaa siitä. Ajattelin vain sitä jääkylmää koppia, joka minua odotti. Sähköt olivat olleet taas yön poissa päältä, joten se koppi oli todellakin jääkylmä.
Gusti huokaisi kovaan ääneen, kun kahvinkeittimelle varattu vesisäiliö oli jäätynyt. "Himskatti."
Hän ei edes kiroillut.
"Meen hakemaan kaffevettä, pue sä päälles ja valmistaudu pirteään päivään.", Gusti virnisti minulle liiankin leveästi ja painui ulos. Minä puin firman sinisen talviunivormun päälle. Huokailin kovaan ääneen pehmustetussa penkissäni, nojasin syvälle ja torkahdin hetkeksi.
Heräsin voimakkaaseen yskähdykseen.
Minua tuijotti tälläkertaa pöllönnaamainen mies, vähintäänkin yhtä muinainen kuin ikipirteä suomenruotsalainen Gusti, syvältä puolikuunmuotoisten lasiensa takaata. Hän putsasi lasit likaisella peukalollaan ja väläytti hymynsä paksun partansa takaa. "Älä poika perrrrkele nuku!", hän nauroi ja siirtyi omalle paikalleen Gustin viereen.
Ukko hymyili velmusti samalla, kun kuori appelsiinia. "Voisit saada vaikka potkutkin."
"Enhän mä saa ees palkkaa, joten eipä paljoa letkauta.", virnistin takaisin ja siirryin ottamaan kupin kahvia.
"Äläs nyt ota mallia niistä LVI-miehistä!", Gusti ärähti ja hörppäsi teestään. Hän joi aina kopissa teetä, ei koskaan kahvia. "Niillä on ihan omat kuviot, niillä pääsääjillä." Kuulin hymyn hänen äänestänsä, joten virnistin vain ja istahdin takaisin penkille. Ei ollut maitoa, joten täällä minä aloitin totuttelemaan mustaan kahviin. Ainoa ongelma oli, että se oli niin hirveän kuumaa, etten saanut sitä koskaan alas. Aina piti ottaa mukaan, kunnes se oli jäähtynyttä ja pahimmassa tapauksessa jäätynyttä, juoda vasta sitten.
"Eikun poika alkaa oppia!", Ukko väläytti ja heilautti likaista sormeaan ilmassa. "Tuntihommia täällä paiskitaan, eikä mitään urakkaa."
"Silti, silti, silti!", Gusti vastasi Ukolle, painoittaen jokaista "Siltiään" edellistä voimakkaammin.
Ukko katsoi minuun taas niin, ettei hänen suutansa näkynyt parran takaata. Se oli todella koominen näky, mutten uskaltanut nauraa. Oikeastaan, minä pidin siitä ilmeestä. Se oli niin piirettymäinen. Epätodellinen. Tosin hänen jäänsiniset silmänsä porasivat minuun mietteiliäinä.
"Poika pääsee tänään vähän hommiin.", sanottuaan hän poisti piiretyn päästäni ja väläytti leveän suunsa näkyviin parran takaata.
"Anna palaa vain!", vastasin haastavasti ja yritin hörppäistä kahvista niin, että kieleni ei palaisi. No paloihan se.
Sitten Ukko luetteli tehtävät ja Gusti vain nyökkäili perässä, tuijotti haaveilevasti ulos ikkunasta ja jatkoi teensä nauttimista. Aamun parhaimmat hetket, ainakin minun mielestäni.

Sitten seuraavalla kahvitauolla, Ukko kysyi minulta että miten matsi oli mennyt. En ehtinyt edes avata suutani, kun Gusti sanoi että "Poika näytti vastustajalle että mistäs kanat pissii!"
"Ai perrrrrrkele!", Ukko nauroi ja katsoi minuun, silmät välkkyen.
Hänkin oli kiinnostunut, tosin hän vain kohteliaisuudesta. Hän piti kalastuksesta ja oluenjuomisesta paljon enemmän kuin interneturheilusta. "Hulluja nuo nuoret.", hän niiskautti nenäänsä kun ryhmän LVI-mies kysyi minulta, tiimini paidan nähtyäni, että mitäs peliä pelaan.
"Sehän on helelelevetin hyvä.", hän jatkoi ja korkkasi päivän ensimmäisen. Katsoin hieman paheksuen, mutta en viitsinyt sanoa mitään. Eihän se minun asiani ollut, olin vain "poika". Tiimin virallinen kloppi.
Kolmas vanhempi sähkömies kohoitti vasta nyt kasvojaan ristikkolehdestä. "Istan kaimat?"
"Teat.", minä vastasin. Satasen ristikot olivat niin helppoja, viiden minuutin keikkoja.
"Joo, joo se se on.", Kari nyökkäsi ja painui taas mietteliäänä, hiljaisena miettimään ristikkonsa ratkaisun jippoja. Ukko ja Gusti juttelivat kalastuksesta. Gusti nauroi ja Ukko selitti. Minäkin nauroin. Jopa Karikin nauroi.
Oli minun viimeinen päivä täällä, olin jo tottunut tähän rytmiin ja heppuihin. Aluksi olin ajatellut, että minut tungettiin kaikista leipiintyneimpien vanhusten luokse, mutta jo ensimmäisenä päivänä oli mielipiteeni muuttunut. Olin arvioinut liian aikaisin ja erehtynyt pahastikkin.
Totta, Kari oli leipiintynyt, mutta muut olivat aika paljon virkeitä.
"Insinööripaskat!", hän tykkäsi murahdellella kun hakkasi parkettiin laitettavia pistorasioita paikoilleen. "Miks vitussa ne ei joudu itte asentaa yhtä tällästä, nii säästyttäis me vaivalta!", hänen kasvonsa jo punoittivat. "Tuus poika röökille.", hän mumisi ja lähti marssimaan, jättäen kaikki asennustarvikkeet levälleen, kuin Jokisen eväät. Poltimme Coltit ja hän kertoi minulle jostain ystävästään, joka oli rauhanturvaana jossain afrikassa. Keskustelimme hetken Afrikan vaarallisuudesta tänäpäivänä ja siirryimme sitten hoitamaan rasiat loppuun. Hetken taistelun jälkeen ne olivat mallikkaasti paikoillaan; onneksi.

Gusti nauroi. "Joo-o, niin se poika menee. Hyvin sä teit.", hän hymyili minulle leveästi, kääntyessään Petaksen risteykseen. "Hommat hoidit putkeen ihan mallikkaasti, ei mitään valittamista, paitsi että pari päivää oli nyt niin ja näin.", tosin Gusti virnisti niin leveästi ettei se voinut nyt kovin paha olla.
Hymyilin vain. En voinut olla hymyilemättä.
Ennenkuin nousin ulos autosta, Gusti kääntyi katsomaan minuun. "Kuule poika, kaikkea onnea ja hyvää sulle tulevaisuudes! Oot hyvä heppu. Ja onnea pirskatisti siihen mestaruuteen!"
"Kiitos paljon, kiitos myös sinulle ja muille.", nyökkäsin, kättelimme, väläytimme hymyt ja erosimme.

Gusti on vieläkin ihmeellisin ihminen jota olen elämässäni tavannut. Hän on upea, kertakaikkiaan mahtava ihminen, ikipirteä mies jota ei elämä tunnu kuluttavan yhtään.
Jos minä tulen koskaan vanhaksi, haluan olla kuin Gusti. Sillä hän on, oikeasti ja pyhästi vannoen, paras vanhus jonka kanssa olen ollut koskaan tekemisissä. Jos ei sukulaisia lasketa mukaan, siis tietenkin.
Jos kaikki ihmiset olisivat kuin Gusti, ei olisi pahemmin ongelmia. Minkään kanssa.
Vieläkin mietin, että miksi hän oli niin kiinnostunut nettipeliturnauksesta, miksi hän nosti sen kokoajan taas ylös. Ehkäpä häntä oikeasti vain kiinnosti.
Se puolitoista kuukautta, jonka hänen kanssa istuin kopissa ja kuuntelin häntä, pöllömäistä ukkoa ja Karia, oli varmaan kaikista opettavaisinta puuhaa. Opin silloin enemmän kuin koko koulussa siihen mennessä - myös hieman elämästä.
Tai en osaa selittää.

Mutta nytkin kun edes ajattelen Gustia, purkkaa ja hänen ikivanhaa Lätsäänsä, en voi olla hymyilemättä.
Ja vielä tärkeämpää, sinä samana iltana kun erosin Gustin kanssa viimeistä kertaa istuin taas tietokoneelle. Painoin kuulokkeet päähäni ja huokaisin.
"Kyllä me voitetaan.", suorastaan hyrisin mikkiin. "Koska Gusti sanoi että poika vie."
Ja sinä iltana, vastoin kaikkia ennustuksia, mehän perkele voitettiin.

Heräsin. Tai siis en herännyt, en edes nukahtanut kun näin jo painajaista. Nousin ylös siis uudelleen ja päätin valvoa koko tämän helvetin yön, enhän muutenkaan voisi nukkua enää kuin neljä tuntia, joten mitä sitä nukkumaan enää.
Mistä minä kertoisin teille? Kertoisinko Teille niistä tapahtumista, jotka vieläkin välillä askurruttavat mieltäni vai niistä ihmisistä, joita olen elämäni aikana sattumoisin tavannut?

Ihmiset ovat paljon hauskempi puheenaihe, sillä tapahtumat ovat aina lähellä toisiaan - ihmiset eivät koskaan. Voisin kertoa monta pientä tarinaa, joissa muutamissa minä olen vain lähes sivuosassa, tai yhden ison. Siinä isossa kuluisi niin paljon aikaa, että uusi näppäimistöni joutuisi vaihtoon, että sormeni pitäisi päällystää kumilla.
Jos puhuisin sen, kieleni kuivuisi. Joten kerrotaampa pieniä tarinoita.

"Ah, hyvää huomenta herra!" hän aloitti ikipirteällä virnistyksellä, vaikka hän jäi paikanpäälle minun väsyttyä ja lähdettyä. Tuo mies ei tuntunut väsyvän koskaan.
"Hyvää, hyvää huomenta Miso.", vastasin ja romahdin pöytään, jolloin Miso nojasi hotelli Aktinian baarin ikkunasta ulos vastakkaiselle kojulle. He vaihtoivat nopeasti muutaman lauseen bulgariaa / venäjää, ihan mitä he nyt puhuivatkaan. Minä keskityin niin vahvaan kahviin, että lusikkakin ulvoi jo tuskasta siinä litkussa. Irvistin jokaisen kulauksen jälkeen mutta join kupin loppuun.
Miso venytti kättänsä ikkunasta ulos ja ojensi eteeni sen viereisen kojun tekemän kinkkuomletin.
Olin jo aikaa sitten tehnyt selväksi etten syö Hotellin tarjoamaa aamiasta. Kun katsoin sitä munahöystöä ja sitä salamia, mitä vain Bulgarialaiset osaavat tehdä, alkoi oma jalkani yhtäkkiä vaikuttamaan paljon paremmalta aamiaiselta. Tämä oli viides päiväni tässä turistihelvetissä, mutta olin onnistunut asiakasystävystämään tämän Mison, Aktinian baarimikon, että viereisen kojun pizzantekijän. Tungin muutaman ryppyisen setelin miehen käteen, joka taas ojensi sen ikkunasta ulos viereiselle ihmiselle.
Miso vilkaisi pienen baaritilan ympäri, tullen helposti siihen tulokseen että minä olin ainoa asiakas vähään aikaan. Hän nojasi tiskin ylitse, katsoen kuinka minä nautin kunnollisesta aamiaisestani.
"Tiedätkö mitä eilen tapahtui?", hän kuiskasi, tuijottaen suoraan otsalohkoni lävitse lattiaan.
"Tyttöystäväsi yllätti nahka-asussa?", kysyin mahdollisimman aamuisella äänellä. Siis suomalaisittain.
"Yksi siivooja vietiin pois.", Miso jatkoi jo ennenkuin olin saanut viimeisen englanninkielisen tavun painotuksen kuntoon. Hetkellinen vakava hiljaisuus, minun osaltani hämmennyksen hiljaisuus, rikkoutui vain O Zonen Dragosta Din Dein jatkuvan hoilotuksen ansiosta.
"Miksi?", uskalsin taas painaa palan kinkkuomletista suuhuni.
Miso nojasi taaksepäin, mutristellen huuliaan ja vilkuillen ikkunasta ulos. Hän odotti että ne kaksi muuta hotellin työntekiää kävivät hoitamassa asiansa terassilla, kunnes kääntyi taas minun puoleeni. "Omistaja ampui sitä jalkaan."
"Mitä?", vaikka Miso oli tottunut heittämään aika ankaraa läppää, varsinkin suomalaissyntyisestä tyttöystävästään ( jota hänellä ei tietenkään ole, tai en tule koskaan uskomaan että hänellä olisi sellainen. ) ja vielä enemmän "anoppipuolesta", en odottanut tuollaista vitsiä aamuun.
Hän naputti sormiaan marmoripöytään, tuijottaen naputustaan kuin se olisi ollut puuttuva raamatun sivu. "Humalassa."
"Aijaa."
"Sinä et tule yhtään vastaan tässä asiassa!", hän ärähti suorastaan, tuijottaen minuun hermostuneena ruskeilla nappisilmillänsä.
"Sinä voisit antaa taas hieman enemmän siimaa! Enhän minä voi tietää mistään... mitään oikeastaan. Olen vain turisti.", työnsin tyhjän lautasen pois tieltäni ja vilkaisin kelloa. Kymmenen aamulla. Tilasin oluen.
Mison kaataessa lasiin, hän jatkoi mumisevalla äänellä. "Niin, pomoni riehui yöllä hotellin pihalla jalkajousen kanssa. Hän ampui siivoajaa jalkaan sillä, että erotti hänet sitten uima-altaassa pelehtelemisestä. Siis siitä, että siivoaja tippui alas nuolen osuessa."
"Aika rankkaa."
"Ei tämä ole vitsi!", Miso ärähti, laskien heti taas äänensävyänsä pienemmäksi. "Omistaja on hullu, sekopää! Mafiaa!"
Tämä on taas näitä turistien harhautusjuttuja. Tokihan täällä voisi olla organisoitua rikollisuutta, mutta tuskin niin suurta että se voisi pyörittää näin isoa paikkaa ongelmitta. Varsinkaan, jos lasketaan päälle muutaman siivoajan jalkaan ampumisesta jalkajousella. Luulisi että siitä tulisi meteliä. Tosin, valtiohan oli ennen suurta ja mahtavaa neuvostoliittoa, jossa yksi peruna riitti ruokkimaan kaksikin perhettä niin..
"Kusetat.", hymyilin ja jatkoin oluen hörppimistä, tosin hitaammin kuin viimeyönä.
"Hyvä on! Älä usko!", Miso heilautti teatraalisesti käsiään.
"En niin.", oli minun lupaava vastaukseni leveämmän hymyn kanssa. Tälläkertaa Miso ei tosiaan vastannut hymyyn: hän muuttui kalpeaksi kuin olisi aaveen nähnyt.
Vilkaisin taakseni, nähden näyn joka veti minutkin sanattomaksi. Hän oli lyhyt, mahdottoman hoikka kotkannaamainen nainen, joka näytti siltä että hän repisi paikat hajalle. Muutama, todella napsahtava lause pääsi naisen kurkusta.
Miso vilkaisi minuun ja maleksi naisen perässä ulos patiolle.
Minä keskityin taas kaljaani, joka oli jäänyt tämän aktion takia täysin huomioimatta ainakin puoleksi minuutiksi.
He puhuivat ainakin viisi minuuttia. Se on paljon, ainakin minun mielestäni, jos lasketaan päälle se äänteiden määrä mitä nämä kaksi heittivät suustansa. Kuin konekiväärit ne papattivat toisillensa. Nainen osoitti Misoa sormellaan jolloin Miso kohautti olkiaan.
He maleksivat takaisin sisään. Venakko kulki nenä pystyssä voitonmarssiansa, jota varmasti hänen isovanhemmat marssivat Bulgarian "vapautuessa Neuvostovaltaan", ohitse ja katosi taas hotellin käytäviin josta oli tullutkin. Miso taas maleksi vielä apaattisemmin.
"Ottivat palkan pois!", hän parahti ja suorastaan rojahti tiskille.
"Kokonaan?"
"Ei sinä idiootti! Nyt minä saan provisiopalkkaa - eli ainakin puolet siitä vähästä mitä minä ennen täältä sain, kun minulla oli tuntipalkka!"
"Jaa. Kaipa sitten pitää alkaa ryypätä."
Miso niiskautti nenäänsä. Hän näytti vihaiselta, todella vihaiselta mutta samalla murskatulta. "Siitä vaan, ota mitä haluat, minä en katso mitä sinä otat. En veloita mitään enää, en halua työskennellä tälle paskapaikalle."
Siinä samassa viereeni romahti kohtalaisen iso, vaalea ja pyöreäposkinen mies. Hän näytti siltä, että oli juuri nähnyt pelastuksensa. "Koskeeko sama tarjous minua?", hän suorastaan vinkaisi, vilkaisten minuun silmät säihkyen ja sitten takaisin Misoon.
"Ihan sama.", Miso mumisi ja hieroi nyt niin väsyneennäköisiä silmiänsä.
"Vittu mikä tuuri!", iso mies naurahti suomeksi.
"Niimpä kai.", minä vastasin ja otin toisen oluen. Tälläkertaa jätin vain tipin pöydälle. Miso nyökkäsi. Isompi suomalainen tilasi suoraan viisi drinkkiä. Sanoi että ihan sama mitä ne ovat, kunhan ovat hienoja.
"Pitää kato nauttia!", mies nauroi ja iski minua selkään niin, että kaljani meinasi tippua. "Minä häivyn täältä.", Miso mumisi melkein heti perään. "En enää halua työskennellä tähän paskapaikkaan!", hän lopulta jopa parahti. "Kaikki - paskaa!", hän leikkasi kädellänsä ilmaa, katsoen sitten minuun. Nyökkäisin rohkaisevasti.
"Menen muualle ja kerään rahaa, sitten muutan Suomeen Kirkanumille."
"Kirkkonummelle.", minä korjasin ja hymyilin. "Onnea peliin.", jatkoin. Osa minusta sanoi, ettei tuo mies tulisi koskaan saamaan niitä rahoja kasaan. Tosin, oli hienoa nähdä jossakussa noinkin paljon päättäväisyyttä.
"Kiitos Vile! Olet upea.", hän virnisti leveästi. "Otetaan kuvat!", hän lopulta ulvaisi ja välttämättä halusi minut tiskin taakse. Siinä minä istuin. Nojasin pöytään ja katsoin alaspäin, väänsin typerän hymyn kasvoilleni ja Miso näppäsi kuvan.
Suomalaismies, joka vieläkin nuoli huuliansa noista viidestä ilmaisesta drinkistä, nappasi meistä yhteisen kuvan. Miso heilutti viskipulloa päänsä päällä.

Kun myöhemmin palasin hotellille, ei baarissa ollut ketään, ei Mikkoa eikä ketään muutakaan. Miso taisi lähteä.
En koskaan ole nähnyt tai kuullut Misosta sen enempää. Toki me vaihdoimme "eeemailli"-osoitteet ennkuin hän lähti, mutta en koskaan saanut mitään takaisin. Viimeiset kaksi lomapäivääni kestin käymällä muissa baareissa. Tosin, vieläkin välillä, jään miettimään että mitä Misolle oikeastaan kävi - onko hän vieläkin Bulgariassa vääntämässä baarimikon hommia vai pääsikö hän Kirkonumille?
Mutta en ole koskaan tavannut toista samanlaista baarimikkoa kuin hän. Ja muistona minulla on, toki, kaksi kuvaa.

Loppujenlopuksi käsitän itseni aika oudoksi ihmiseksi. Joko olen käsittämättömän suora ajattelumailmassani ja sanon asiat suoraan ( "se mitä mä sanon on niinkuin mä oon sanonu" -tyyliin ) tai sitten kaikki muut ihmiset ovat erittäin sulkeutuneita.

Niin. Olenko minä sekopää vai ovatko kaikki muut tuppisuita? Siis tekstistä päätellen minä olen sekaisin - kuka muu kuin sekopää, kirjoittaisi kohtalaisen yksityiskohtaisia asioita tänne, kaikkien luettavaksi. Hyvä on, myönnän olevani päästäni vialla.

Mutta tämä on mielestäni paljon parempi keino käyttää tätä "päiväkirja"-palvelua, kuin laittaa niitä helvetin rakseja että mitä olen tehnyt, tai mistä pidän.
Miksi ne pitää kopioida ja laittaa sinne, kun niitä ei kuitenkaan kukaan jaksa katsoa? Eikö nämä ole laitettu <luettavaksi viihteeksi>, eikä vain pikaiseksi sivuhuomautukseksi että:

"Hei, mä kuuntelin 5 minsaa sit rollareit.
En tiiä mitä teen huomen.
[x] emt "

Se on minun täysin rehellinen mielipiteeni. Ainakin minä nautin enemmän luettavasta tekstistä, kuin jostain kaavakkeesta. Ne kaavakkeet ovat täysin värittömiä ja persoonattomia; ne antavat tietenkin sen massan suojan, mutta eivät mitään muuta.
Oma luova pää että kädet voivat luoda jotain sellaista, mitä muut ihmiset mielellään lukevat ja tutkivat, nauravat tai miettivät asioita sinun kanssasi vastaan kaavake, missä kaikki on samaa ja harmaata, eikä loppujenlopuksi anna sinusta minkäänlaista omakuvaa.
Niin. Eihän tämä ole paikka antaa täydellistä omakuvaa, tämä on taas niitä paikkoja jonne paetaan omaa itseään, ollaan tai halutaan olla jotain muuta kuin oikeasti ollaan.
Emmekö sitten voisi jättää, kaikki me, kuvat pois ja laittaa sivut täyteen kaavakkeita jossa kerromme, mitä ajattelimme tehdä?

Rakastan kirjoittamista. En siksi, että haluaisin puhua sen kautta muille vaan siksi, että haluan puhua tekstini kautta itselleni. Olen niin ujo ihminen, että en uskalla ottaa kontaktia toisiin ihmisiin, ainakaan tuosta vain. Ja olen katkera siitä.
Katkeruuteni tähden loin itselleni oman ystäväni, kirjoituksen. Pääsen puhumaan kaiken, kaikille, tekstin kautta. Minun ei tarvitse valehdella tai selventää mitään, kenellekkään. Kirjoitan itselleni, tämä on paljon... järkemmältä tuntuvampaa kuin itsestään puhuminen.
Pidän tänne kirjoittamista yksinpuheluna, sillä ketä helvettiä kiinnostaisi jonkun tuntemattoman sanalliset sävellykset jonnekkin kuvagalleria-sivustoon.

Olin eilen baarissa. Kaverit kokeilivat, jos saisivat minun pääni takaisin raiteilleen niin monen epäonnistuneen suhteenyrityksen jälkeen. Sanon yrityksen, koska en ole kuin kerran päässyt ihan suhteeseen saakka.
Jokatapauksessa, siellä minä sitten olin, espoon keskuksen baarissa. Istuin siellä tiskin äärellä, nauroin ja hymyilin vain koska kaikki muutkin hymyilivät ja nauroivat. Luulempa, että he hymyilivät ja nauroivat vain koska minä hymyilin ja nauroin. Kirottu olkoon hän, joka ensiksi hymyili ja nauroi.
Noh, pidin naamaria kasvoillani vaikka mieleni halusi lähteä pois sieltä jo heti alkuunsa. Se kauhea, monotoninen jytke ja mytke että se perkeleen strobovaloshow, mikä ikinä onkaan oikea nimityksensä, saivat mieleni jo epätoivoiseksi.
Joten ostimpa viinaa. Viina ja minä emme ole kovin hyvät ystävät. Pienen paukun voin ottaa viinaksia, mutta jos mennään enempään niin... No tulette lukemaan, jos edes tätä luette.
Noh, ehkäpä kahden "salmarin" jälkeen, että yhden lonkeron ja oluen olin jo paremmalla tuulella. Ottakaa huomioon, että ennen tätä oli alla jo kymmenen olutta. Uskaltauduin tanssimaan - kunnes yksi tyttö katsoi minuun.
Ei sillä "katseella" vaan sillä hyisellä, jäätävällä "painu vittuun" katseella. Hyvä mieleni, että rohkeuteni, katosi kuin puluparvi espanjalaisten verkkoihin.
Lisää viinaa. No, kun olin tarpeeksi ottanut viinaa ja pääsin hetkeksi omiin oloihini, tuli viereeni toinen tyttö. Hän kosketti sormenpäillänsä selkääni, joten käännyin tietenkin katsomaan mikä oli.

"Eihän mulla mitään."
"Tarjoampas sulle paukut!"
"Emmä mitää tartte, oikeesti."
"Eikun nyt mä tarjoan!"

Suutelin häntä. Hän nauroi. Joimme paukut. Hän virnisti ja suuteli minua uudelleen. Menimme hetkeksi tanssilattialle, jolloin hän inahti että hän haluaa vessaan. Minä virnistin ja iskin silmää kavereilleni, jotka tuijottivat eteensä kuin zombit konsanaan. Liikaa viinaa, nauroin, vaikka tunsin humalan hylläävän.
Mietin, siinä viiden minuutin päästä, että missä se tyttö on? Sittempähän näin sen, tanssimassa toisen miehen kanssa. En uskaltanut mennä sanomaan mitään, se mies oli minun tuurillani juuri se kapakan isoin mörssäri, joka vääntäisi minut pakaralihaksillansa myttyyn.
Odotin, kunnes tuo äijä vaappui, anteeksi, jyräsi tiensä vessoihin jolloin minä syöksyin juttelemaan tytölle. "Se on kaveri vaan!", tyttö nauroi minulle.
En uskonut, tosin en sanonut siihenkään yhtään mitään. Tyttö katosi taas, minä syljin kuppiin ja menin takaisin tiskille. Hänen ystävänsä tulee viereeni ja kysyy, että mitä helvettiä minä teen.

"Mitenniin?"
"Hei, Femi seurustelee!"
"Mitä?"
"nii!"

Kuvitelkaa, kuinka hyvä tuuli nousee kuin komeetta ilmoihin, mutta räjähtää juuri nousukohteessa ja tippuu kaksikertaa nopeammin alas, kuin lähti ylös. Joskus minua vielä naurattaa tämä, en vain todellakaan tiedä KOSKA.
Noh, seuraavaksi minä menen tämän "Femin" viereen. "Sulla on poikaystävä?"
"Joo, sori hirveesti!"
Miksi helvetissä hän valehteli minulle kaksi kertaa tuosta asiasta? Miksi? Miksi hän ylipäätänsä kävi "kiinni"? No, hauskaahan saa pitää, harmi vain että minä taisin olla ainoa ketä ei naurattanut.
"Aha.", luulin vastaavani kylmänä kuin jäävuori verotarkastajan sydämessä, mutta ääni taisi tulla enemmän sammalluksena.
Tyttö tarjoutui maksamaan paukut takaisin, minä taas naurahdin että:
"Spartalaisittain minä kyllä ymmärrän tekosi - onhan se pakko höynäyttää tyhmää. Pidä rahasi ja pidä drinkkisi, jallitit apinaa. Hyvin teit - jatka samaa rataa niin saat ilmaiset kännit."
Ajattelin että tuo sananparsi saisi hänet edes <hieman> katumaan, mutta hän lähti iskemään viereeni istunutta kaveriani. Kesken minun lausettani. Jouduin rankkasateeseen kaikissa kuumimmassa ( en puhu tunnelmasta ) ja meluisimmassa räkälässä mitä tiedän. Kylmää suihkua.

"Vittu sä olet tyhmä!"
En vastannut mitään kaverini viisaseen virkkeeseen.
"Noi ne kaikki muijat tekee, haistaa heikkoo verta ja heti tulee käyttää hyväkseen!"
En vieläkään viittinyt vastata. Tai, en olisi vastannut ellei kaveri olisi hiljentynyt. "Joo.", mutisin vastaukseksi ja tarjosin meille molemmille sitten paukut.
Frendi vei minut sitten tanssimaan, työnsi mua kokoajan muihin kiinni, hyvää hyvyyttään. Minä? Minä panikoin! Tuntemattomia ihmisiä jokapuolella, kaikki umpijurrissa, katsoen minua kuin kerjäläistä linnanjuhlissa.
Tanssin hetken, sitten pakenin hyvin nopeasti takaisin tiskille. Ajattelin tässä vaiheessa nostaa kytkintä ja lähteä pois. "Kaverit" nauroivat omille jutuilleen ( minulle ) ja kaverit olivat niin jurrissa jo, etteivät edes huomanneet minun hitaasti loittonevan.
Vetäsin uuden paukun.
Uusi tyttö tulee viereeni. En edes ehtinyt sanoa mitään, kun painoi pusun huulilleni. Samassa tuon tytön mies tulee ja iskee suoraan leukaani. Kyllä. Totta on.
En tosin tippunut, mutta tuntui kuin koko pää olisi räjähtänyt. Sarjakuvissa olisi voinut ajatella "räjähtävä pusu!", mutta tämä oli oikeaa elämää, että tuo toinen uros oli ilmiselvästi kovin, kovin, kovin vihainen ja kovin, kovin, kovin selvä.
Pakenin ja nopeaan. Ulos, ulos, ulos, ulos!

Haukoin henkeäni, menin taksiin ja kotiin. Maksoin 8 euroa tippiä taksikuskille. "Kylläpäs sä oot jurrissa!", kuski nauroi ja vilkutti morjenkset. Menin nukkumaan... tai niin minä luulin aamulla.
Avasin aamukahvin ja pienten askereiden jälkeen tietokoneeni, hörpin jaffaa ja kiroilin eilistä iltaa joka jyskytti jokaisessa suonessa ja otsassa. "Vittu mitä paskaa.", murahdin kun minulta kysyttiin että miten siellä meni.
Sitten näin jotain käsittämätöntä: mitä olin kirjoittanut illalla IRC:hen. Olin kirjoittanut niin kauhean kasan vihaa niin epäselvin kirjaimin, että en itsekkään saanut osasta selvää.
Olin todella vihainen ollut, kenties huonoon iltaan. Olin haukkunut kaikki, kaikki noilla monella kanavalla maahan saakka. Vaikka hereillä olevat olivat yrittäneet iskeä takaisin, oli sälpä iskenyt aika kovaa settiä.
Ja vielä pahempaa! Olin puhunut suuni puhtaaksi yhdelle tytölle. En ollut haukkunut häntä, vaan olin ylistänyt häntä, kehunut häntä ja kertonut kaikki ne ajatukset hänestä suoraan. Hakkasin päätä pöytään. Päässäni kääpiöt hakkasivat otsaani vielä päälle.

Minun oli pakko lähteä ulos. Menin siis Leppävaaraan, R-kioskille. Olen tuttu kasvo siellä, käyn siellä melkein päivittäin suorittamaan pakollisen Kenon, loton kahvin ja muutaman sanan myyjien kanssa. Rakastan sitä paikkaa, miten nyt voit rakastaa kioskia. Olen heidän oma pieni viihdyttäjänsä ja he ovat minulle korvina.
"Mietin, että pysytköhän sä hengissä lomas loppuu saakka."
"Mitenniin?"
"Koska joka kerta kun oon sut nähny, oot surkeemmassa kunnossa kuin viimekerralla.", myyjätär hymyili minulle leveästi. "Luulis että sun ruumis ei kestä kauaa."

Menin takaisin kotiin. Join lisää jaffaa, bussimatkalla luulin nähneeni tutun. Tuijotin tuota kaunista naishenkilöä kovinkin kauan, mutta hän ei tuntenut tuntevan minua: käänsi tuhahtaen päätänsä pois.
Niimpä niin. Istuin koko kotimatkan kyyryssä, siemaillen tuota pelastavaa jaffapulloa aina välillä. Hitto että minua kyrsi. Syljin taas mielessäni kuppiin. Miksi minulla menee aina näin?
Tulin tyhjään kotiin, jossa jaksoin istua vain jonkinaikaa. Menin syömään, join kahvit ja lähdin takaisin kotiin.
Tuijotin aurinkoa, laskevaa kultaista kaasupalloa, kunnes silmieni keskellä oli valkoinen täplä. Sitten liikuttelin valkoista täplää vastaantulevien ihmisten kasvojen päälle. En tiedä miksi, se oli vain jotenkin... Hauskaa.
Bussissa mietin, että kauankohan pystyn pitämään täplää silmissäni? Menin istumaan penkille, sattumalta viereisessä penkissä oli hiuspinni. Jäin katsomaan sitä, mietin että kenellekköhän se kuului? Varmasti jollekkin ihanalle ihmiselle, joka huokaili nyt että häneltä puuttui hiuspinni.
Ajattelin koko matkan, että minkäköhänlainen sen omistajatar/omistaja voisi olla.
Ja kun matkaa kotiin enää oli lyhyt kävelymatka, laitoin soittimen takaisin päälle. Ihailin Lasse Mårtensonin sävellystaitoja, viheltelin ja huomasin hymyileväni. Joku taas katsoi minuun, minähän vain hymyilin - ei normaalit ihmiset hymyile tässä surullisessa maassa!
Viulut vinkuivat, minä soin viimeisen katseen punaiseen viivaan horisontissa. Toivoin, että Mårtensonin "Myrskyluodon Maija" ei loppuisi koskaan, sillä se kappale oli upeaa hierontaa haavoittuneelle ja loukatulle sielulleni.
Viulut vinkuivat voimakkaasti, hetken näin silmissäni valkeat tyrskyt ja laivat, kuinka ne nousivat korkeuksiin, romahtaen takaisin tummansiniseen, kylmään mereen veden kuohutessa. Melkein maistoin suolaveden, tunsin sen tuoksun. Minä rakastin sitä tunnetta. Ainakin sen hetken.

Sitten olin kotonani, lauloin hiljaa itsekseni Leningrad Cowboyssin "Happy Being miserablen", hymyilin uudelleen, leveästi ja paremmin kuin muutamaan päivään.
Ja aloin kirjoittamaan. Nyt minä tuijotan pöydälle, katson kappalelistaa ja hieron hiuspinniä sormieni välissä.

Ja tulen ihmettelemään sitä ihmistä, joka tämän kaiken tulee lukemaan. Sillä joskus minusta tuntuu, että minä olen ainoa jolla on tälläisiä hetkiä.
Auringossakin tuntuu että olen rankkasateessa, rankkasateessa vain vituttaa kaksi kertaa enemmän. Mutta mikä minut sai iloiseksi? Hiuspinni ja musiikki, että hetken hiljaisuus.

Ah.

Hitto tämä on perseestä.

Varsinkin kun tunnen sellaisia ihmisiä, jotka nauraisivat tämän lukiessaan. Ei siksi, että kieli olisi hauskaa tai huono tuurini lähes hullunkurista, vaan siksi että "miten minä kehtaan".
Minä "kehtaan", koska kukaan sellainen ihminen, joka pitää ajatuksensa sisällään vain siksi että pelkää niiden esittämistä, ei voi antaa minulle mitään.

Rakastan kirjoittamista. En siksi, että haluaisin puhua sen kautta muille vaan siksi, että haluan puhua tekstini kautta itselleni. Olen niin ujo ihminen, että en uskalla ottaa kontaktia toisiin ihmisiin, ainakaan tuosta vain. Ja olen katkera siitä.
Katkeruuteni tähden loin itselleni oman ystäväni, kirjoituksen. Pääsen puhumaan kaiken, kaikille, tekstin kautta. Minun ei tarvitse valehdella tai selventää mitään, kenellekkään. Kirjoitan itselleni, tämä on paljon... järkemmältä tuntuvampaa kuin itsestään puhuminen.
Pidän tänne kirjoittamista yksinpuheluna, sillä ketä helvettiä kiinnostaisi jonkun tuntemattoman sanalliset sävellykset jonnekkin kuvagalleria-sivustoon.

Olin eilen baarissa. Kaverit kokeilivat, jos saisivat minun pääni takaisin raiteilleen niin monen epäonnistuneen suhteenyrityksen jälkeen. Sanon yrityksen, koska en ole kuin kerran päässyt ihan suhteeseen saakka.
Jokatapauksessa, siellä minä sitten olin, espoon keskuksen baarissa. Istuin siellä tiskin äärellä, nauroin ja hymyilin vain koska kaikki muutkin hymyilivät ja nauroivat. Luulempa, että he hymyilivät ja nauroivat vain koska minä hymyilin ja nauroin. Kirottu olkoon hän, joka ensiksi hymyili ja nauroi.
Noh, pidin naamaria kasvoillani vaikka mieleni halusi lähteä pois sieltä jo heti alkuunsa. Se kauhea, monotoninen jytke ja mytke että se perkeleen strobovaloshow, mikä ikinä onkaan oikea nimityksensä, saivat mieleni jo epätoivoiseksi.
Joten ostimpa viinaa. Viina ja minä emme ole kovin hyvät ystävät. Pienen paukun voin ottaa viinaksia, mutta jos mennään enempään niin... No tulette lukemaan, jos edes tätä luette.
Noh, ehkäpä kahden "salmarin" jälkeen, että yhden lonkeron ja oluen olin jo paremmalla tuulella. Ottakaa huomioon, että ennen tätä oli alla jo kymmenen olutta. Uskaltauduin tanssimaan - kunnes yksi tyttö katsoi minuun.
Ei sillä "katseella" vaan sillä hyisellä, jäätävällä "painu vittuun" katseella. Hyvä mieleni, että rohkeuteni, katosi kuin puluparvi espanjalaisten verkkoihin.
Lisää viinaa. No, kun olin tarpeeksi ottanut viinaa ja pääsin hetkeksi omiin oloihini, tuli viereeni toinen tyttö. Hän kosketti sormenpäillänsä selkääni, joten käännyin tietenkin katsomaan mikä oli.

"Eihän mulla mitään."
"Tarjoampas sulle paukut!"
"Emmä mitää tartte, oikeesti."
"Eikun nyt mä tarjoan!"

Suutelin häntä. Hän nauroi. Joimme paukut. Hän virnisti ja suuteli minua uudelleen. Menimme hetkeksi tanssilattialle, jolloin hän inahti että hän haluaa vessaan. Minä virnistin ja iskin silmää kavereilleni, jotka tuijottivat eteensä kuin zombit konsanaan. Liikaa viinaa, nauroin, vaikka tunsin humalan hylläävän.
Mietin, siinä viiden minuutin päästä, että missä se tyttö on? Sittempähän näin sen, tanssimassa toisen miehen kanssa. En uskaltanut mennä sanomaan mitään, se mies oli minun tuurillani juuri se kapakan isoin mörssäri, joka vääntäisi minut pakaralihaksillansa myttyyn.
Odotin, kunnes tuo äijä vaappui, anteeksi, jyräsi tiensä vessoihin jolloin minä syöksyin juttelemaan tytölle. "Se on kaveri vaan!", tyttö nauroi minulle.
En uskonut, tosin en sanonut siihenkään yhtään mitään. Tyttö katosi taas, minä syljin kuppiin ja menin takaisin tiskille. Hänen ystävänsä tulee viereeni ja kysyy, että mitä helvettiä minä teen.

"Mitenniin?"
"Hei, Femi seurustelee!"
"Mitä?"
"nii!"

Kuvitelkaa, kuinka hyvä tuuli nousee kuin komeetta ilmoihin, mutta räjähtää juuri nousukohteessa ja tippuu kaksikertaa nopeammin alas, kuin lähti ylös. Joskus minua vielä naurattaa tämä, en vain todellakaan tiedä KOSKA.
Noh, seuraavaksi minä menen tämän "Femin" viereen. "Sulla on poikaystävä?"
"Joo, sori hirveesti!"
Miksi helvetissä hän valehteli minulle kaksi kertaa tuosta asiasta? Miksi? Miksi hän ylipäätänsä kävi "kiinni"? No, hauskaahan saa pitää, harmi vain että minä taisin olla ainoa ketä ei naurattanut.
"Aha.", luulin vastaavani kylmänä kuin jäävuori verotarkastajan sydämessä, mutta ääni taisi tulla enemmän sammalluksena.
Tyttö tarjoutui maksamaan paukut takaisin, minä taas naurahdin että:
"Spartalaisittain minä kyllä ymmärrän tekosi - onhan se pakko höynäyttää tyhmää. Pidä rahasi ja pidä drinkkisi, jallitit apinaa. Hyvin teit - jatka samaa rataa niin saat ilmaiset kännit."
Ajattelin että tuo sananparsi saisi hänet edes <hieman> katumaan, mutta hän lähti iskemään viereeni istunutta kaveriani. Kesken minun lausettani. Jouduin rankkasateeseen kaikissa kuumimmassa ( en puhu tunnelmasta ) ja meluisimmassa räkälässä mitä tiedän. Kylmää suihkua.

"Vittu sä olet tyhmä!"
En vastannut mitään kaverini viisaseen virkkeeseen.
"Noi ne kaikki muijat tekee, haistaa heikkoo verta ja heti tulee käyttää hyväkseen!"
En vieläkään viittinyt vastata. Tai, en olisi vastannut ellei kaveri olisi hiljentynyt. "Joo.", mutisin vastaukseksi ja tarjosin meille molemmille sitten paukut.
Frendi vei minut sitten tanssimaan, työnsi mua kokoajan muihin kiinni, hyvää hyvyyttään. Minä? Minä panikoin! Tuntemattomia ihmisiä jokapuolella, kaikki umpijurrissa, katsoen minua kuin kerjäläistä linnanjuhlissa.
Tanssin hetken, sitten pakenin hyvin nopeasti takaisin tiskille. Ajattelin tässä vaiheessa nostaa kytkintä ja lähteä pois. "Kaverit" nauroivat omille jutuilleen ( minulle ) ja kaverit olivat niin jurrissa jo, etteivät edes huomanneet minun hitaasti loittonevan.
Vetäsin uuden paukun.
Uusi tyttö tulee viereeni. En edes ehtinyt sanoa mitään, kun painoi pusun huulilleni. Samassa tuon tytön mies tulee ja iskee suoraan leukaani. Kyllä. Totta on.
En tosin tippunut, mutta tuntui kuin koko pää olisi räjähtänyt. Sarjakuvissa olisi voinut ajatella "räjähtävä pusu!", mutta tämä oli oikeaa elämää, että tuo toinen uros oli ilmiselvästi kovin, kovin, kovin vihainen ja kovin, kovin, kovin selvä.
Pakenin ja nopeaan. Ulos, ulos, ulos, ulos!

Haukoin henkeäni, menin taksiin ja kotiin. Maksoin 8 euroa tippiä taksikuskille. "Kylläpäs sä oot jurrissa!", kuski nauroi ja vilkutti morjenkset. Menin nukkumaan... tai niin minä luulin aamulla.
Avasin aamukahvin ja pienten askereiden jälkeen tietokoneeni, hörpin jaffaa ja kiroilin eilistä iltaa joka jyskytti jokaisessa suonessa ja otsassa. "Vittu mitä paskaa.", murahdin kun minulta kysyttiin että miten siellä meni.
Sitten näin jotain käsittämätöntä: mitä olin kirjoittanut illalla IRC:hen. Olin kirjoittanut niin kauhean kasan vihaa niin epäselvin kirjaimin, että en itsekkään saanut osasta selvää.
Olin todella vihainen ollut, kenties huonoon iltaan. Olin haukkunut kaikki, kaikki noilla monella kanavalla maahan saakka. Vaikka hereillä olevat olivat yrittäneet iskeä takaisin, oli sälpä iskenyt aika kovaa settiä.
Ja vielä pahempaa! Olin puhunut suuni puhtaaksi yhdelle tytölle. En ollut haukkunut häntä, vaan olin ylistänyt häntä, kehunut häntä ja kertonut kaikki ne ajatukset hänestä suoraan. Hakkasin päätä pöytään. Päässäni kääpiöt hakkasivat otsaani vielä päälle.

Minun oli pakko lähteä ulos. Menin siis Leppävaaraan, R-kioskille. Olen tuttu kasvo siellä, käyn siellä melkein päivittäin suorittamaan pakollisen Kenon, loton + kahvin ja muutaman sanan myyjien kanssa. Rakastan sitä paikkaa, miten nyt voit rakastaa kioskia. Olen heidän oma pieni viihdyttäjänsä ja he ovat minulle korvina.
"Mietin, että pysytköhän sä hengissä lomas loppuu saakka."
"Mitenniin?"
"Koska joka kerta kun oon sut nähny, oot surkeemmassa kunnossa kuin viimekerralla.", myyjätär hymyili minulle leveästi. "Luulis että sun ruumis ei kestä kauaa."

Menin takaisin kotiin. Join lisää jaffaa, bussimatkalla luulin nähneeni tutun. Tuijotin tuota kaunista naishenkilöä kovinkin kauan, mutta hän ei tuntenut tuntevan minua: käänsi tuhahtaen päätänsä pois.
Niimpä niin. Istuin koko kotimatkan kyyryssä, siemaillen tuota pelastavaa jaffapulloa aina välillä. Hitto että minua kyrsi. Syljin taas mielessäni kuppiin. Miksi minulla menee aina näin?
Tulin tyhjään kotiin, jossa jaksoin istua vain jonkinaikaa. Menin syömään, join kahvit ja lähdin takaisin kotiin.
Tuijotin aurinkoa, laskevaa kultaista kaasupalloa, kunnes silmieni keskellä oli valkoinen täplä. Sitten liikuttelin valkoista täplää vastaantulevien ihmisten kasvojen päälle. En tiedä miksi, se oli vain jotenkin... Hauskaa.
Bussissa mietin, että kauankohan pystyn pitämään täplää silmissäni? Menin istumaan penkille, sattumalta viereisessä penkissä oli hiuspinni. Jäin katsomaan sitä, mietin että kenellekköhän se kuului? Varmasti jollekkin ihanalle ihmiselle, joka huokaili nyt että häneltä puuttui hiuspinni.
Ajattelin koko matkan, että minkäköhänlainen sen omistajatar/omistaja voisi olla.
Ja kun matkaa kotiin enää oli lyhyt kävelymatka, laitoin soittimen takaisin päälle. Ihailin Lasse Mårtensonin sävellystaitoja, viheltelin ja huomasin hymyileväni. Joku taas katsoi minuun, minähän vain hymyilin - ei normaalit ihmiset hymyile tässä surullisessa maassa!
Viulut vinkuivat, minä soin viimeisen katseen punaiseen viivaan horisontissa. Toivoin, että Mårtensonin "Myrskyluodon Maija" ei loppuisi koskaan, sillä se kappale oli upeaa hierontaa haavoittuneelle ja loukatulle sielulleni.
Viulut vinkuivat voimakkaasti, hetken näin silmissäni valkeat tyrskyt ja laivat, kuinka ne nousivat korkeuksiin, romahtaen takaisin tummansiniseen, kylmään mereen veden kuohutessa. Melkein maistoin suolaveden, tunsin sen tuoksun. Minä rakastin sitä tunnetta. Ainakin sen hetken.

Sitten olin kotonani, lauloin hiljaa itsekseni Leningrad Cowboyssin "Happy Being miserablen", hymyilin uudelleen, leveästi ja paremmin kuin muutamaan päivään.
Ja aloin kirjoittamaan. Nyt minä tuijotan pöydälle, katson kappalelistaa ja hieron hiuspinniä sormieni välissä.

Ja tulen ihmettelemään sitä ihmistä, joka tämän kaiken tulee lukemaan. Sillä joskus minusta tuntuu, että minä olen ainoa jolla on tälläisiä hetkiä.
Auringossakin tuntuu että olen rankkasateessa, rankkasateessa vain vituttaa kaksi kertaa enemmän. Mutta mikä minut sai iloiseksi? Hiuspinni ja musiikki, että hetken hiljaisuus.

Ah.

Hitto tämä on perseestä.

En ole kovinkaan komea ihminen, enkä niinkään järkeväkään. Ainakaan kokoaikaa. Minun oma syntini on "ylianalysoiminen" ja "röyhkeys" ja "saareutuminen". Tiedän nämä kaikki - minulle on nämä kerrottu.

Ei, ei mikään psykiatri, koska uskon itse olevani suurempi lohdunmäärä kuin joku vanha kääkkä penkillänsä, miettimässä että mikä minun päätäni vaivaa.
Se on vain sen takia, että koska minä tiedän täsmälleen mikä minua vaivaa, enkä tarvitse ketään minua siitä informoimaan. Tosin. On yksi.

Tämä henkilö ei todellakaan päästä minusta irti; en tarkoita sitä että hän roikkuisi jalastani ja vinkuisi minua tekemään jotain siveetöntä - päinvastoin.
Hän roikkuu perässäni ( oman analyysini perusteella ) siksi, että hän nauttii minun ivaamisesta ja rasittamisesta. Tosin, vaikka se hieman masokistista onkin, minäkin nautin niistä keskusteluista hänen kanssansa.

Minkälaisia nämä "henkevät" keskustelut ovat/olivat? Annampas teille hieman näyttöä.

"En käsitä että sinä olisit mitenkään normaali ihminen, siis en tarkoita sitä, että olisit joku supermies. Tosin et ole tavallinenkaan. Se on jotain sinun päässäsi mikä tekee sinusta erinlaisen."

"Miksi olet niin putkessa? Avarra näkemystäsi. Olet jästipää, etkä suostu hyväksymään kenenkään muun ajattelutapaa, kuin omasi."

"Voisitko sinä jättää tämän objektiivisuuden pois? Minä en tykkää kun sinä perustelet erimielisyyksiä "nainen ja mies"-periaatteella."

Kaikki mitä minä edustan tuolle henkilölle, ovat hänelle veren ja sodan asia. Hän vihaa minua, hän rakastaa minun vihaamistani. Sehän on noidankehä - jos hän lopettaa minun toimintojen ja ajattelutapani arvostelua ja pilkkaamista, hänellä ei ole enää sitä ihanaa väittelyn ja haukkumisen tunnetta.

Joten kumpi tässä on sekaisin päästänsä? Minä, joka olen ja myönnän, erakoitunut ja omalaatuinen ihminen, jota ei pahemmin kiinnosta kukaan muu kuin omat ajatukset.
Vai tämä omalaatuinen, ihana nainen, joka rakastaa minun vihaamistani niin syvästi, että ei voi myöntää vihaavansa tahi rakastavansa minua, mutta kuitenkin roikkuu kokoajan perässäni?

Tänään, tuo ihana ihminen otti minuun yhteyttä haukkumalla minut siitä, että en ole pitänyt yhteyttä. Viimekertainen yhteen/yhteydenottaminen päättyi siihen, että hän ei halunnut enää kuulla minusta mitään. Kaksi kuukautta vierähti ja heti tulee kauheaa mäkätystä, että miksi minä en enää pidä yhteyttä, enkö ole enää hänen ystävänsä?
Voiko kukaan olla ystävä tuollaisen henkilön kanssa?

Minä pystyn. Minä rakastan häntä, omalla tavallani, niinkuin hän rakastaa minua omalla tavallansa. Tapamme toisemme, kokoajan työnnämme toisiamme pois ykkösen paikalta - emmekä me kumpikaan tipu.
Se on loputon kehä.

Voimmeko me joskus jättää hyvästit?

"En minä halua. Sinulle ainakaan."

Miettikää, minkälainen ihminen?

Sinulle.

Tulipa mieleeni tarina kolmesta pienestä pojasta, jotka asuivat pienissä punaissa taloissa. Talot eivät olleet yleellisiä, vaan slummimaisia koppeja tungettu tiiviisti toisiaan vasten. Kuvittele talot neliömäisinä pitkinä parakkeina.
Keskellä niitä on räikeänpunainen vallassa ja kokonaistunnelma on hapeton. Kuin maisema haukkoisi happea. Tukehtunut tunnelma.

Pienet talot kätkivät sisäänsä ihmisiä, joista jokainen oli erinlainen. Oli yksinhuoltajia, alkoholisteja, uuspareja, uusavuttomia ja yhteiskunnan hylkiöitä.
Kuitenkin, hökkeleissä oli kolme perhettä.

Ensimmäinen perhe koostui kahdesta henkilöstä. Toinen heistä oli voimaton ja eloton työtön yksinhuoltajaäiti, joka paastosi päivät ja söi vasta kun poika tuli tarhasta, päivän ainoan aterian.

Toinen perhe koostui neljästä hengestä: Yksinäisestä ja sulkeutuneesta tytöstä, pienestä ja pirteästä hyväsydämisestä pojasta joka kärsi pahoista allergioista, isästä ja äidistä jotka molemmat tappelivat työttömyyden rajoilla.

Kolmas perhe oli suurin, muistaakseni siinä oli jopa kuusi henkeä. Enemmänkin, mutta he asuivat jo muualla joten en mainitse heitä. Henkilöihin kuului kaksi isoveljeä, jotka molemmat keskittivät kaiken energiansa tietokoneisiin ja työnhakuun, isä ja äiti jotka hoitivat periaatteessa "hanttihommia" molemmat. Isä kärsi vielä sydänongelmista. Lisäksi heillä oli yksi pieni, laiha iloinen poika. Ja vielä toinen poika, mutta hän oli vielä tulossa tähän maailmaan.

Kolme poikaa ystävystyivät ja kasvoivat yhdessä. He kohtasivat monia uusia, mieltä kutkuttavia asioita että uusia haasteita. Jokainen meistä on kohdannut tai tulee kohtaamaan nämä asiat.
Ja kaikki varmasti, hetken mietittyään, tulee ymmärtämään nämä asiat.

Noin 15 vuoden kuluttua, jokainen oli täysin erinlainen... mutta täysin samanlainen. He erosivat toisistaan, jokainen muutti parempiin olosuhteisiin.

Työttömyyden rajoilla taistelevien vanhempien lapsi sai omakotitalon idyllisestä metsäseudusta, jossa hän pääsi toteuttamaan vihojaan ja pelkojaan. Hän asuu vieläkin vanhempiensa luona, erosi koulustaan ja ajattelee seuraavaan ammattiin lukemista.
Hän oli porukan huumorisuoni, joka sai kolmikon aina nauramaan.

Hanttihommavanhempien lapsi sai tyttöystävän ja oman lainakämpän jostain kaukaisesta keskisuomesta. Hän tekee hanttihommia, kunnes saa oman talon ostettua ja kunnes tyttöystävänsä on opiskellut itsensä pieneläinlääkäriksi.
Hän oli porukan keksijä, joka aina keksi uutta tekemistä ja ihmeteltävää, ohjasi kolmikon seikkailuihin.

Kolmas asuu vieläkin rivitalossa, samanlaisessa seudussa. Hän opiskelee itseänsä ammattiin, tulevaisuuden suunnitelmat ainoana valonaan.
Hän oli porukan isoveli, joka aina ajatteli pitemmälle kuin normaali-ihminen ajattelisi. Hän oli aina murheittensa varjossa, aina ajattelemassa synkeää tulevaisuutta.

Nämä kolme lasta eivät enää pahemmin tapaa toisiaan, mutta kuitenkin vielä se sama ystävyyden itu istuu kaikkien kolmien sydämissä. Vaikka he kaikki kolme ovat toistensa vastakohtia, ovat he yhä sisimmissään kolme seikkailevaa poikaa.
He tunnistavat itsensä kyllä.

Minä olen yksi näistä pojista. Kiitos teille kahdelle kaikesta, mitä olimme kokeneet. Soitelkaa.
- Murehtija.