IRC-Galleria

Joskus näkee jonkun unen, muistaa sen ihan kokonaan, mutta ei ymmärrä sitä.

Viime yönä näin unta häistä. Omista häistäni.
Häät pidettiin synkässä, salaperäisessä metsässä, joka oli kuin satukirjan kummitusmetsä. Metsän keskellä oli aukio, jota ympäröivät korkeat, kuhmuraiset ja ikivanhat puut. Niissä ei ollut lehtiä, oli kai syksy. Oli myöhäinen ilta, joten auringonvaloa ei ollut. Aukiota ympäröiviin puihin oli ripustettu syvänpunaisia lyhtyjä, jotka lepattivat kevyessä tuulessa. Aukion keskellä oli vielä sytyttämätön valtava kokko, johon oli koottu risuja ja suuria lahoja oksia.

Minulla oli päälläni helmasta runsaasti levenevä, helmin ja kirjailuin koristeltu musta mekko ja takkuisissa hiuksissa seppele, joka oli punottu tummanpunaisista, lähes mustista ruusuista, sekä pitkä, hulmuava, musta huntu.

Astelin aukion toiseen päätyyn, jossa oli jonkinlainen alttari. Se oli valaistu sadoilla kynttilöillä, ja sen takana seisoi vanha, pitkäpartainen mies. Pitkinä partoineen hän näytti aivan metsänhaltialta.

Viereeni astui sulhanen. Hän oli pukeutunut mustaan pukuun ja mustaan hattuun. Oudoksi tilanteen teki se, etten nähnyt hänen kasvojaan, enkä tiennyt edes, kuka hän oli.

Vanha pitkäpartainen mies alkoi puhua syvällä, matalalla äänellä jotain, mutten kuullut mitä hän snaoi. Tai sitten en vain kuunnellut. Yhtäkkiä mies kysyi sulhaselta jotain, ja tämä vastasi: ''Se on meidän kohtalomme.''
Sitten vanha mies kysyi minulta jotain, ja vastasin samoin.

Sulhanen pujotti sormeeni patinoituneen kultasormuksen, jossa suuri, punainen, hiomaton jalokivi. Se oli painava. Sulhanen ei vieläkään vilkaissutkaan minua.

Yhtäkkiä takaamme alkoi kuulua meteliä. Ensin se oli kuin tuulen huminaa puiden latvustoissa, sitten se voimistui. Eroitin metelistä jonkinlaista musiikkia ja puhetta. Käännyimme, ja näin aukion täyttyneen vieraista. He näyttivät kummallisilta, metsänpeikkoja, haltioita, eläimiä. Kaikilla oli koreatjuhlavaatteet ja eläimillä kauloissaan seppeleet. Sulhaseni tarttui käteeni, veti minut suuren kokon luo ja antoi käteeni puusoihdun.

Huitaisin soihdulla kokkoa ja se leimahti kirkkaasti liekkeihin. Liekit nuolivat risuja, nousivat korkeuksiin valaisten aukion pikimustan yötaivaan keltaisen, punaisen, valkoisen ja sinisen sävyillä. Samassa kaikki vieraat puhkesivat lauluun, kuului soittoa. Aukio heräsi eloon.

Vieraat kokoontuivat kokon ympärille tanssimaan. Korviahuumaava soitto ja laulu raikuivat metsässä eikä se enää vaikuttanut pelottavalta. Huomaamattani olin jo mukana tanssin pyörteissä, vieraat tungeksivat ympärilläni, joka puolelta kuului iloista naurua, laulua ja puheensorinaa.

Sulhaseni katsoi ensimmäisen kerran minuun, mutta en erottanut kasvoja vieläkään, vain sen, että hän hymyili. Ja tunsin itseni suunnattoman onnelliseksi.

''Se on meidän kohtalomme.''




...





03.01.06 21:40 <t[ii]a> ootko joku malli tyttönen?
Hähää. Kuules, tyttö, kaukana siitä. :''D
[ja tämä siis ei ollut mikään pilkka kommentoijalle mutta oli vain niin hauska.]

Kello 03.05.
En saa enää unta. Näen jotain painajaista ja herään kuin pikkulapsi. Väsyttää, mutta ei nukuta. Haparoin pimeässä kylpyhuoneeseen, pesen kasvot kylmällä vedellä ja katson peiliin. En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen kauniina, mutta nyt on aika muuttaa käsitystä.
Olen suorastaan ruma. Lösähdän kylpyhuoneen lattialle ja tunnen sen kylmyyden paljaissa jaloissani. Istun siinä lattialla, ajattelen, vaikka en tiedäkään mitä ajattelen, istun kunnes menen taas nukkumaan.

Herään aamulla kello 10.40 vain kärsiäkseni hirvittävistä vieroitusoireista.
. [Eilen olin ilman nettiä. En kai tänäänkin?]

10.55. Näen kerrankin vaivaa aamupalani eteen ja kuvittelen istuvani jossain Pariisin ulkoilmakahvilassa vailla kiirettä.
. [Helvetin virustorjuntaihmiset. Ensin vaan lomaillaan ja sitten kun palataan töihin sitä vaan kahvitellaan ja ja -]

11.35. Yritän keskittyä tulevaan vaatemallistooni, joka ilmestyy New Yorkin muotimessuilla vuonna 2016. Ei onnistu. Saan aikaiseksi vain sadetakin.
. [KONEELLE! Tahdon koneelle!]

12.00 Selaan vanhoja postimyyntiluetteloita. Istun ja kuuntelen, kuinka radiossa puhuu joku sitoutumaton presidenttiehdokas siitä, että valtion pitäisi panostaa nuoriin enemmän.
. [Eikö nuorisotyöhön suunnatut varat voisi ohjata ANA:lle (AnonyymitNettiAddiktit, toim. huom.)?]

12.15 -13.15. Tästä ajasta ei ole hajuakaan. Olin kaiketi transsissa. Tai ehkä joku hullu professori periferian perukoilta testasi minuun etätyönä uutta muistinmenetyssignaalia.
. [Kohta alan pureskella kynsiäni.]

13.40. Puhun lähemmäs tunnin puhelimessa maaten eteisen lattialla ehkäisten suonikohjuja nostamalla jalat kattoa kohti vasten ovea ja paukuttamalla sitä varsin rytmikkäästi naapurien päivän ratoksi samalla kun pälpätän jotain turhanpäiväistä pulkkamäestä palapeleihin.
. [Jos täällä olisi joku muukin, pureskelisin hänenkin kyntensä]

14.48. Kokeilen taitojani perheenemäntänä marmattamalla pikkuveljelleni hänen syödessään pizzaa siitä että veitsen nuoleminen on epähienoa.
. [Aaargh. Tekisi melkein mieli mennä pimpottamaan yläkerran kaiket yöt irkkaavan n. 45v. naapurin ovikelloa ja kysäistä ihan vain niinkuin ohimennen, että saisikos herran tietokonetta lainata.]

15.11. Istun olohuoneen sohvalla rääppien piparitalon raunioista ranskanpastilleja ja etsien kokonaan talvikonvehdeista tehdystä kranssistamme karkin, josta olisi jäljellä muutakin kuin paperi. Siis onhan paperi kauniin kiiltävä ja siinä on kiva kuvakin, mutta en ole harakka, minulla on suklaanhimo.
. [Keksin tietokoneesta uuden hyödyn: kun on tylsää -toisin sanoen vailla tietokonetta- tulee naposteltua ja lihoo.]

15.25. Selaan jo toisen kerran EasyShopping-lehteä. Ette varmaankaan usko, että vain syömällä yhden Trimbia-tabletin voi laihtua jopa kaksi kiloa! Uskomatonta, mutta totta!
. [Ette varmaankaan usko, että kahden vuorokauden netittömyyden jälkeen olsi valmis jopa lihomaan sen 2 kiloa tunteakseen taas Internetin riemut. Uskomatonta, mutta totta!]

15.49.56. AAAARGH. Kumpa en olisi kuullut tätä. Rakkaasta jopa kolme kuukautta vanhasta tietokoneestamme on kovalevy palasina. Sinne katosivat joka ikinen tiedosto bittiavaruuden mustaan aukkoon. Ja eihän minulla ollut kuin sellaiset yhteensä noin 70 sivua tarinoita ja montakymmentä kansiollista kuvia vuodesta 2003 lähtien.
. [Olen kuollut. Ei, olen ENEMMÄN KUIN KUOLLUT!]

15.50. - (TÄSTÄ ETEENPÄIN SENSUROIN TAPAHTUMAT, KOSKA NE EIVÄT VARSINAISESTI SOVI OPETUSTEKSTIKSI. Sen verran voin kertoa, että tänä aikana äiti harmitteli, ettei meille koskaan oltu hankittu nyrkkeilysäkkiä, minä ehdin toivoa pehmustettua huonetta ja pariasataa posliinilautasta paiskottaviksi ja naapurit luultavasti toivoivat, että olisivat sittenkin ottaneet sen Pernon kolmion, vaikka siinä olikin ne myrkynvihreät astiakaapit ja keltainen vessanpönttö)



Että näin tänään. Kymmenen pistettä, puoli valtakuntaa, papukaijamerkki ja pusu poskelle sille, joka keksii tästä päivästäni jotain positiivista.

Tajusin äsken, että ihan oikeasti tahtoisin olla hyvä ihminen.

Ulkona on paljon lunta. Terassin kaiteen päällä on parikymmentä senttiä ja vaahterantaimi, se joka kasvaa mansikkapenkissämme, on taipunut. Se ei jaksa kantaa sitä taakkaa, jonka talvi sille antoi.
Ei ihmisetkään aina jaksa. Kun vaa'an toisessa päässä on arvostus, maine ja kunnia, saa se ihmiset kiirehtimään. Kaikki tai ei mitään -periaatteella rynnitään elämänarvojen pörssissä omia voittoisia obligaatioita hakemassa, ollaan joko voittajia tai sitten -mikä pahinta- ikuisia häviäjiä.

Auta miestä mäessä, älä mäen alla. Vai miten se nyt menee. Kuinka paljon parempaa olisi elämä, jos vaa'an toisella puolella keikkuisi rehellisyys, ystävällisyys ja arvo ihmisenä?

Tajusin äsken, että ehkä minä voinkin joskus vielä olla edes melkein hyvä ihminen.

Aika.


''Aika on rahaa'', sanotaan.
''Nyt vauhtia!''
''Aika on kello'', sanotaan.
Kello rientää.

''Ei nyt. Nyt ei ole aikaa!'' sanotaan.
''Ei vielä. Kohta.''
''Aika on kello'', sanotaan.
Kello tikittää.

''Ajanhaaskausta'', sanotaan.
''Täysin ajattelematonta!''
''Aika on kello'', sanotaan.
Kello kiitää.

Käännä kelloa.
Katso aikaa.
Mitä on aika?




Vielä 6 tuntia ja 45 minuuttia aikaa vuoden 2005 viimeiseen vuorokauteen.
Sen jälkeen taas uusi vuosi. Ja taas. Tunteja, vuorokausia, viikkoja, kuukausia, vuosia. Jatkuvana ajan virtana. Niitä tulee aina uusia.
Jos ei tapahtdu mitään yllättävää?

Kumpa me ihmiset oppisimme ymmärtämään aikaa. Sen ikuisuutta ja katoavaisuutta.
Mennyttä ei saa takaisin, mutta tulevaisuus on aina edessäpäin.

Kasvotonta, persoonatonta massaa.
Kukaan ei erotu joukosta. Kenelläkään ei ole omia mielipiteitä. Kaikki sanat on valmiiksi harkittu. Lukemattomia kliseisiä lauseita, lukemattomia kertoja lausuttu. Ajatuksia, jotka on joku jo kertaalleen ajatellut.
. Loputon maalattujen kasvojen viidakko. Samanlaiset, elottomat silmät, liikkumattomat huulet, valkoinen, virheetön iho.
. Maailma on yhtä suurta lavastetta. Joku jossain hoitelee valaistusta, kirjoittaa käsikirjoituksen. Mikään ei ole niinkuin luulit, mikään ei koskaan tule olemaankaan niin kuin luulit.
. Joku jossain antaa äänettömiä, ikuisia aplodeja esiintyjille lavalla. Esiintyjiä ovat ihmiset. Ihmiset ovat nukkeja.
Tietämättömyys on raskas samettiverho lavan sivuilla.
Epätoivo on kolkko nauru teatterin käytävillä.
Valo on valhetta. Tekovaloa.

Ihmiset ovat nukkeja.
Marionettinukkeja.
Ja joku jossain vetelee naruista.
Ihmiset ovat nukkeja.
Marionettinukkeja.
Marionettinukkeja vailla omaa tahtoa.
. Ja joku jossain vetelee naruista


Täydellisyys, se oli maailman suurin virhe.

...


Painajaiseni.
Welcome to the Scary Theatre. Welcome to the Nightmare.

Oikeastaan joulu on ohi jo. Aatto, joulupäivä ja tapaninpäivä menivät jo, lahjat on jaettu ja avattu, jouluruoastakin on enää rippeet.
Piparitalo on vielä pystyssä, ja kuusikin tietysti. Ja joulukoristeet, eihän niitä saada pois raahattua kuin vasta loppiaisena, jos silloinkaan. Mutta mikäpä kiire tässä olisi.

. Aatto meni ihan mukavasti. Kotona ja serkkujen luona. Haittapuolina kyllä mainittakoon neljävuotiaan serkun sekavia selittävä leluapina ja lakkaamatta parkuva tai tuhiseva vauvanukke. Koneella en jurikaan ollut, mutta sen verran tunnustan olevani addikti, että pakko oli käydä kommentit tarkastamassa.
Meteorologien joskus marraskuussa lupaamaa valkoista aattoa ei saatu, vettä, vettä ja vettä se sääukko niskaamme heitteli. Mahtoiko joulupukki olla liikkeellä helikopterilla? Tjaa-a, ei tietoa, yhtään pukkia [kuulemma huhupuheiden mukaan vale-sellaisia, mutta ehei, eihän se voi olla mahdollista! Vai voiko muka?] ei liikenteessä näkynyt, saati sitten rekeä tai helikopteriakaan.
. Joulupäivänä ei mitään uutta auringon [joka taisi kyllä olla piilossa pilvien takana...] alla. Sitä samaa mitä nyt yleensäkin joulupäivänä tehdään. Suklaansyöntiä ja sen sellaista.
. Eilen tapaninpäivänäkään ei mitään mainitsemisen arvoista tapahtumaa. Onnistuin kyllä puhumaan kaksi maratoonipuhelua, ensimmäinen 1.35.46 tai jotain vastaavaa ja toinenkin reippaasti yli tunnin.

Juuri kun luuli pääsevänsä jouluostoshässäkästä, tipahtaakin keskelle välipäiväalennusmyyntejä, joissa kuusikymppiset mammat taistelevat kynsin, hampain ja käsilaukuin turkishatut päässä siitä viimeisestä kukkakuosisesta muumimamman kauppakäsilaukusta. [hinnasta pois huimat -20%]
Itsekin ajattelin sinne alennusmyynteihin tänään uskaltautua. Ja ehkä huomennakin. Ja miksei perjatainakin... Sulaudun varmastikin sinne mammaparveen kirkkaanvihreän kolmiohuivini ja raidallisten tennareideni ansiosta.
. Tunnustaudun innokkaaksi shoppailijaksi, silloin kun tilillä sattuu katetta löytymään. Taistelkaamme, siskot ja veljet, budjetin romahtamista vastaan alennusmyynneissä niska limassa kyynärpäätaktiikkaa hyödyntäen!

PERUSKOULUN VIIMEINEN JOULUKIRKKO. MENI JO.

Nyt alkaa pikkuisen olla joulufiiliskin. Ihan vähän siis.

Viimeiset pari viikkoa eivät olleet mitenkään parhaimpia, nyt on taas vähän parempi mieliala. Ehkä se siihen joulunodotukseenkin vaikutti. Yleensä olen jo heti joulukuun alussa ollut ihan innoissani ja varmaan ensimmäiset piparitkin leivottu jo marraskuun lopulla.
. Nyt joulua ei enää edes kovinkaan odota. Nytkin sellainen olo, että voisi hyvin mennä maanantaina kouluun ilman tietoakaan mistää joululomasta. Jatkaa arkea ihan normaalista. Ihan kuin olisi tavallinen marraskuun päivä.
. Ehkä joulusta on tullut massaa. Ehkä sitä ei odotakaan enää niin paljon kun on sen saman jo neljätoista vuotta kokenut. Huominen jouluaatto on sitten viidestoista. Mietin vain, että millaiselta se joulu tuntuu sitten neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä?
. Ei niitä lahjojakaan enää niin kaipaa. Kukapa ei olisi pienempänä halunnut juuri sitä ''kaalimaan kakaraa'' kun ''kaikilla muillakin on.'' Nyt oikeastaan on kivempaa antaa niitä lahjoja toisille. Tai no, en väitä, ettei olisi kivaa saada lahjoja itsekin...

Kahdeksan päivää vielä vuotta 2005 jäljellä. Siten tulee uusi vuosi [ja kuudet kujeet ;)]. Itselläni on jo yksi uudenvuodenlupauskin: Pitää muistaa heti silloin maanantaina 9.1.2006 onnitella erästä henkilöä ennätyksestä.

''ONNEKSI OLKOON ARVOISA OPETTAJA TEITTE ENNÄTYKSEN!''
:'D

Jalat kipeät. Selkä kipeä painavasta repusta.

Kyllä jouluostoksilla käyminen on sitten rankkaa.
Ihmisvilinässä tönivät muumimamma-käsilaukku-mummot Stockmannilla, paketointijonot, kassajonot, vessajonot, lahjojen kanssa tuskailu ja täsmällinen ostosten budjetointi heräteostosten varalta. Siinä muutama shoppailun huonommista puolista.
. Jouluaika saa ihmiset liikkeelle sankoin joukoin, vauvasta vaariin. Kaupoissa raikuvat joululaulut. Kilometrin pituiset jonot joka ikiseen paikkaa. Tungosta, ruuhkaa ja laumoittain äitejä ja isiä ostelemassa pikkuenkeleilleen ties mitä roinaa. Siitä se oikea jouluostosfiilis syntyy.
. Olen aina rakastanut ostelemista. Olen parantumaton materialisti, jos kyse on vaatteista ja kengistä. Ja koruista. Ja huiveista. Ja sisustustavaroista. Ja ja ja -
. Mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa. Tänään siis ravasin Rousiin kanssa kaupoissa hiki hatussa joululahjoja etsimässä. Ja nyt olisi sitten joulukorttien [kyllä, noudatan taas perinnettäni ja teen itse. Aina lupaan kesäkuussa että ''nyt tänä jouluna teen kortit ajoissa''. Mutta kuinkas kävikään.] ja paketoimisen vuoro.

Joulu on yhtä kulutusjuhlaa.
Mutta miksi valittaa, kun kuluttaminen on niin kivaa?

Olipa kerran pieni tyttö nimeltään Ninni. Ninni oli vähän ujo ja hiljainen eikä aina uskaltanut mennä muiden mukana, jos ei tuntenut heitä kovinkaan hyvin.
. Koulussa Ninnillä oli hyvä ystävä, Minni. Minni oli sellainen iloinen ja reipas, ehkä vähän erilainen kuin Ninni, mutta he olivat silti aina keskenään ja heillä oli mukavaa.
. Syksyllä Ninnin ja Minnin luokalle tuli uusi tyttö, Pinni. Pinni oli puhelias ja iloinen, ja Minni sekä Ninni tutustuivat nopeasti Pinniin ja siitä lähtien he olivat aina kolmestaan.
. Mutta marraskuussa kaikki muuttui. Minnillä ja Pinnillä tuntui aina olevan jotain salaisuuksia, joita ei voinut kertoa Ninnille. Kun he olivat kolmestaan, Minni ja Pinni saattoivat vain lähteä pois jonnekin ja jättää Ninnin yksin. Ninnistä tuntui kamalalta. Hänellä ei oikeastaan ollut muita ystäviä koulussa, eikä hän olisi halunnut olla yksin, mutta Minni ja Pinni tuntuivat välttelevän häntä. Hän oli kuin näkymätön.
. Joskus, kun Pinni oli poissa koulusta, Minni oli Ninnin kanssa. Tietysti se oli mukavaa Ninnin mielestä, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut vain korvikekaveri Minnille. Heti kun Pinni tuli taas kouluun, he jättivät Ninnin yksin.
. Tietenkin Minni ja Pinni moikkasivat aina häntä ja välillä olivat hänen kanssaan. Ninnistä kuitenkin tuntui pahalta, kun hänelle ei kerrottu mitään eikä häneltä koskaan kysyttykään haluaisiko hän tulla Minnin ja Pinnin mukaan.
. Jouluun asti välituntisin Ninni seurasi muita porukoita, mutta hän oli kuin ilmaa kaikille. Joka ilta Ninni itki itsensä uneen miettien miten hän jaksaisi seuraavan päivän.
. Joululomakaan ei tuntunut Ninnistä kivalta, sillä häntä kaihersi koko ajan se, että Minni oli hylännyt hänet.
. Joulun jälkeen kaikki muuttui. Pinni oli muuttanut taas pois, ja nyt oli Minni yksin.
Minni halusi taas olla hyvä kaveri Ninnin kanssa. Ninni ei kuitenkana ollut antanut anteeksi Minnille. Ninnin naapuriin oli muuttanut uusi tyttö, Enni, ja Ninni oli tutustunut häneen. Koulussa Ninni oli hänen kanssaan.
. Nyt oli Minnin vuoro olla yksin. Eikä hän enää koskaan unohtanut, että kaveria ei jätetä, vaikka saisikin uusia kavereita.
Loppu.


Opettavainen tarina.

Paha saa palkkansa ja niin edespäin. Kukin saa itse etsiä tuon tarinan ydinsanoman, jos siinä sellaista on.
Tuon olen siis kirjoittanut joskus neljännellä tai viidennellä, kun oli aiheena Ystävyys. Jotenkin onnistuin kaivamaan aiheen synkemmän puolen tuohon vähintäänkin Nobelin kirjallisuuspalkinnon ansaitsevaan kertomukseeni.

Viime yönä näin unta. [Yleensä näen joitakin kummallisia, lähinnä hauskoja unia, joista ei nyt tässä sitten sen enempää.] Tämä uni oli kuitenkin erilainen.

Istuin jossakin hämärässä huoneessa, jossa ei ollut yhtään huonekaluja. Istuin lattialla. Huoneessa kävi kylmä viima ja oli ihan kuolemanhiljaista. Istuin siinä pienen ikuisuuden liikkumatta.
. Sitten kiviseinän takaa alkoi kuulua vaimeaa puhetta. Kuuntelin, puhe voimistui koko ajan. En saanut selvää siitä, puhe muuttui kiistelyksi ja sen jälkeen huudoksi. Puhujat seinän takana karjuivat ja kiljuivat ja minä vain kuuntelin.
. Tunsin liikettä allani ja huomasin lattian sulavan. Se vajosi koko ajan alaspäin ja alaspäin. Tunsin puristuksen käsivarsissani ja seinä kahlitsi minut kiviseen, lujaan otteeseen. Yritin riuhtoa itseäni irti, en päässyt. Voimani loppuivat ja vain istuin. Istuin. Istuin. Ihan hiljaa. Puhe oli lakannut ja oli taas hiljaista.
. Kuulin yläpuoleltani kevyttä suhinaa. Kurotin niskaani niin taakse kuin vain suinkin pystyin ja katsoin ylöspäin, mutta en nähnyt mitään ensin. Hetken päästä näkökenttääni ilmestyi kaunis lintu, jolla oli valtavat, terävät siivet. Se lensi alemmas ja alemmas, minua kohti. Katsoin sitä tarkemmin, sen kiiltävät, punaiset höyhenet olivat metallia, teräviä kuin miekat. Kun se oli niin lähellä, että miltei kosketti minua siivillään, se kääntyi äkisti ja lensi pois.
. Istuin taas. Tuntui kuin olisin niellyt kymmenen jääpuikkoa, jääkylmä hulahdus kävi läpi selkärankani. Pian seinä alkoi takanani murtua, selästäni työntyivät esiin metalliset siivet. Seinä mureni tuhansiksi kappaleiksi ja lattia katosi altani. Nousin pystyyn huterille jaloilleni, ponnistin ja hyppäsin ilmaan. Lensin, korkeammalle, nopeammin, lensin niin ylös kuin pystyin. Lensin, enkä koskaan tullut enää takaisin.

Tulkitkoon kukin niin kuin haluaa. Minä en tässä rupea sen kummemmin
anylysoimaan.








Oli muuten hauska päivä tänään. Ainakin kolme viimeistä tuntia. Kiitos Janskin, Vaavin, tiskiharjan ja sen tietyn. <3