IRC-Galleria

Kävelen ulkona, lumi narskuu kenkien alla. Kävelen, en ajattele mihin olen matkalla, en ajattele määränpäätäni, kävelen vain. Annan jalkojeni viedä. Jaloissani on kartta, siihen on merkitty pisteitä, punaisella. En näe sitä, mutta luotan siihen.
Aurinko paistaa sivulta, lämmittää hiukan poskia.
Kävelen suojatien yli, ohi bussipysäkin.
Jatkan kulkuani kohti etäämmällä häämöttäviä kerrostaloja, niiden katot ovat lumen peitossa.
En näe ketään muita. Autiota, lunta, autiota. Lisää lunta, autiota, autiota, autiota.

Kävelen puisella sillalla, se ylittää melkein kokonaan jäätyneen puron. Pysähdyn, katson alas, mustaan vetään heijastuu kuvajainen. Ponnistan, kiipeän sillankaiteelle, kävelen sitä pitkin, hiukan horjuen. Nostan kädet sivulle, se auttaa tasapainon pitämisessä.
Hyppään alas ja jatkan taas matkaani ei-minnekään.
Hyppelen hiukan, lämmitelläkseni.
Hengitys karkaa huuruna ilmaan.

Kerrostalot ovat jo lähempänä. Kiristän alitajuisesti vauhtiani, kuin minulla olisi johonkin kiire iahn oikeasti, enkä olisi vain päämäärättömällä päiväkävelyllä. Kohta loikin lumisen pellon yli, näen sivusilmällä rusakon loikkivan vierelläni vähän kauempana, pelästyy, loikkaa metsän suuntaan ja katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Hyppään ojan yli, ei yhtään vettä. Läpi pienen metsäsaarekkeen peltojen keskellä. Kerrostalot lähenevät koko ajan.

Kun olen aivan lähellä taloja, hidastan taas vauhtiani. Annan hengityksen tasaantua, työnnän kädet taskuun, sormet ovat jäässä.
Täälläkin autiota. Kerrostalot muodostavat piirin pihan ympärille. Liukumäki, vihreäksi maalattu elefantti. Keinut, yksi ihan pienillekin, sellainen vauvakeinu, mistä ei pääse putoamaan niin helposti. Hiekkalaatikon hiekka on peittynyt valkoiseen lumeen, sen yli kulkee linnunjäljet. Fasaani.
Tähyilen ikkunoihin. Ei ristin sielua. Ei edes tupakoitsijoita parvekkeella.
Hiljaista, painostavaa, ahdistavaakin, vaikka on niin kaunista. Lumi kimaltaa auringonpaisteessa. Potkaisen talon ruskeatiilistä seinää.
Lasvasteet kaatuvat, jos niitä potkaisee tarpeeksi lujaa.

Tämä ei. On ja pysyy, varpaisiin sattuu kengän läpikin. Auts.
Alan huutaa. Huudan lujaa, niin lujaa kuin pystyn, niin lujaa kuin ääntä riittää. Huuto kaikuu kerrostalojen seinistä, kimpoaa takaisin -








-erilaisena.
Siitä tulee laulua.



Onko tuo minun ääneni?
En tiedä.
En kuule sanoja, mutta yhdyn kaikuun. Laulan mukana, vähitellen lämpö virtaa sormiin, varpaisiin, ei enää kylmä. Laulan, en silti kuule sanoja, lauluun yhtyy musiikki. Kuuntelen, talot humisevat, laulavat. Puut yhtyvät, pihan aita, lyhtypylväät, kumeaääninen rautaportti. Lehdettömät pensaatkin laulavat, koko piha on yhtä musiikkia.

Lähden liikkeelle. Luminen asfaltti laulaa matalasti allani, kun kävelen, lumi alkaa sulaa. Kävelen sohjossa, loskasta tulee vettä, vesi virtaa viemäreihin, viemärit solisevat tahdissa.
Kosketan seiniä, jää sulaa ikkunanpielistä, laulan koko keuhkojeni voimalla, maailma laulaa kanssani.
Ryntään läpi lehdettömän pensasaidan, lumi karisee oksilta, oksiin tulee silmuja, silmut aukeavat, vihreät lehdet. Routaisesta maasta nousee uusi ruoho, talven harmaus väistyy vähitellen. Aurinko paistaa, lämpimämmin, lämmittää maan, heitän kengät jalastani. Siivittää maailman uuteen kevääseen. Puihin puhkeaa lehdet, ei enää lunta missään.

Sisälläni ja ulkopuolellani soi musiikki, pauhaa kovaa, korvissa soi, ei se satu kuitenkaan. Musiikki on kaunista, laulan mukana.

Hyppelehdin portille, se avaa itsensä minulle, juoksen ulos pihalta, puiden reunustamalle kapealle tielle. Pihan ulkopuolella on vielä talvi, mutta kun kävelen, musiikki virtaa portista myös sinne. Nostan kädet ilmaan, pyörin, laulan, hypin, mitä kauemmas tiellä kuljen, sitä mukaa puihin tulee lehdet. Vihreät holvikaaret nousevat korkeuksiin yläpuolellani, musiikki kaikuu joka puolella.

Ensimmäinen ihminen tulee esiin puun takaa. Pieni lapsi, poika, maantienväriset hiukset, hiukan suipot korvat. Hän juoksee luokseni, tarttuu käteeni, huutaa jotakin, huuto on yllättävän kuuluva musiikin yli. Poika katsoo minuun, nauraa, hymyilee silmillään. Toinen tulee, tarttuu toiseen käteeni. Yhtäkkiä ihmisiä tulee lisää, lapsia, nuoria, aikuisia. Ihmiset muodostavat ketjun, minä olen siinä keskellä, kaikki pitävät toisiaan kädestä kiinni.
Musiikki vain yltyy, ihmiset yhtyvät lauluun. Se on mahtipontista, kaunista, kuin satatuhatta pianoa, harppua, selloa, viulua, kitaraa, kaikkia maailman soittimia.

Minä juoksen pitkin tietä, ihmisketju molemmilla puolillani, musiikki kaikuu ja soi, soi kauas, kauas, maailman ääriin.
Ja lehtiholvit aukeavat, paljastavat auringonvalossa kylpevän taivaan, tunnen nousevani. Jatkan juoksua, ihmiset perässäni, olemme kuin kurkiaura. Nousen ylöspäin, juoksen pilviä kohti, aurinkoon päin, enkä tunne edes portaita.
Ýlös, ylös, ylös.




Katson alas. Maanpinta etääntyy yhä kauemmas. Talot ovat kuin arpakuutioita maailman pelilaudalla.
Ja pelilauta on kaunis,
yhtä kaunis kuin musiikkikin,

niin kaunis


kaunis että



sattuu



sattuu



muttei
































satukaan.

Mie olen Supertenava 2006.

Laulan Janne Tulkkia ja välillä saan ehkä lampun ees pilkahtaan lantussa. Välillä.
Talenttiosuuteni multihuipennus on työkkärin logo lontoonrakeista.

Et usko vai?

Kannattais, ettei tuu niitä jälkipuheita.

Tiesittekö työ, että jos leffa on oikeesti hurjan kiva niin sen voi kattoo sitte vaikka viis kertaa samana päivänä?

Joo, on se totta.
Mie olin kaverilla yötä, perjantaista lauantaihin. Katottiin viis leffaa, tai no, 3 kertaa yhtä ja yhen kerran toista. Sitte mie saavutin miun sisäsen lentäjän, sen pienen Sofin joka tahtoo aina korkeemmalle ja korkeemmalle.
. Jotenki vapauttavaa.

[''Siulta tulee kivasti tota keksiä suusta.''
''Niin siultaki.''
--
''MUTTA RIIVAAJA ON YHÄ NAISESSA!''
''Veli Ruho, tuo pyhää vettä!'']


Kiipesin koulun katolle. Ei siinä mittää, mut ku kello oli jotain - eäh, en mie muista- ja se katto oli, sen lisäksi että se oli sellanen kalteva, se oli ihan helvetin liukas. Ja siellä oli kakskytä senttiä lunta. Ei lumikaan mitään, mut ku miulla oli tennarit jalassa. Eikä tennaritkaan mitään, mut ku niissä on reiät molemmissa kantapäissä, tullee lumi sisään. Ja sukat kastuu.

[''Mut eikö ois ollu mukavampaa porata sohvalla ku sohvan takana?''
--
''En mie puhu lasta!''
--
''Siis onko tää nyt lapsi vai koira?'']

Oltiin ulkonakin, ei myö koko ajan sisällä oltu. Illalla, ensin oli vähän kylmä mutta mitäpäs tuosta. Äkkiäkös siinä lämpeni kun luisteli ilman luistimia kaukalossa, johon oli kuulemma pääsy kielletty. Mut ei myö sitä uskottu.
Ja muuten, tiesittekö työ että karaoken laulaminenkin lämmittää?

[''Mie oon se yksinhuoltajahylje. Ja sie oot miun kuutti.''
''Myö mennään kahville Jarmo Jääkarhun (Jarmojääkarhuvilkutus) luo. Se on saanu vauvan.''
''Miten kädet?''
''Näin. Ja ne on muuten räpylät.''
''Aijaa''
''Nyt mennään.''
''TÄÄLTÄ TULEE NORJALAINEN HYLKEENPYYTÄJÄ! KOHTA EI KUUTTI PYSY ENÄÄ NAHOISSAAN!''
''KUUTTIANI ET SAA!''
''KUUTIN MINÄ JUURI HALUAN!''
''Jätkät hei, mitä täällä tapahtuu?'']

Mie lihoinki varmaan viis kiloa ainaki. Ku kyllähän pitää aina jotain napostella ku kattoo leffaa, eikö? Suklaata, sipsejä, salmiakkia, sellasta.
Mutta tän kirjotuksen idea oli oikeestaan kiittää miun leffa-karaoke-seuraani. Kiitti Jans, oli kivaa. Uuestaan vielä joskus, eikö? ;)

[''Mie oon huuhkaja.''
--
''Oli se kyllä aika - vau experience...
Sinne laskeutu vittu British Airways. Siellä ohjaamossa oli ainaki satakakskyt kiinalaista ja ne vilkutti silleen WINKWINK!''
''Ei taida olla navigointi Jimin parhaita puolia?''
''Ei oo ei...'']


Kymppi jätkät vetoa että joku arvaa mitkä leffat oli kyseessä?

Ja se joka ei taputa ottaa turpaan.
Ja antakaaki kunnon aplodit ettei tuu niitä jälkipuheita sitten.




[''Näitkö sen mikä Jenni Rovaniemeltä? Se ku veti balettia? Sen vitsit oli juuttunu viktoriaanisen ajan skenaarioihi.''
''Te koitatte tehä meistä vaan syntipukkeja ku te hävititte ite ne rahat. Mie oon nähny yhen filmin missä oli ihan samanlainen tilanne. Siinä lopussa poliisille häkki heilahti ja Haadeksen hauva haukahti. Eikä ollu ees luontofilmi.
''Käytsä salilla?''
''Tykkäätkö muuten luontofilmeistä? En muuten usko että tykkäät. Luonnossa ei oo hyvä ja paha eroteltuna. Ei näin ollen poliisille hommia.''
''Mie en puhu vaikka pään katkois. Vittu sillon mie varsinkaan puhuis mittää. Tuli vitsi.
''Ootsä kattonu Matulaa? Se on suomeks kahden keikka. Se on saksalainen poliisisarja. - Ihan paras.''
'' ... Mikä se oli se kysymys?'']


:'D

Herään. En tahdo nousta vielä. Jään makailemaan sänkyyn ja katselen hämärässä kattolamppua. Siitä roikkuu sellaisia läpinäkyviä muoviläpysköjä, ne pyörivät hitaasti. Jostain vierestä Miso [puhelimeni, alias Miso Henri Armas] alkaa meuhkata. Tahtoo sanoa jotain.
Miksi nyt? Äsken vielä oli ihanan rauhallista.
Ai niin. Herätys. Käskin eilen Mison herättää 6.15, ajattelin että ehdin käydä suihkussa.

--

''Se on upea!''
Hän katsoo sitä auringonpaisteessa. Se makaa nurmella, sen punaiset kyljet hohtavat. Sen luut ovat ohuita, hiukan taipuisia, hentoja. Linnun luita.
Tyttö kuvittelee sen lentävän taivaalla kevyesti, syöksähtelevän nopeasti tuulessa.
Sen pyrstö on värikäs, kaikkia sateenkaaren värejä. Sinistä, punaista, keltaista, vihreää, oransssia, violettia. Se on kaunis, häkellyttävän kaunis.
''Se on upein, mitä koskaan olen nähnyt.''

--

En mene tänään kouluun. Jään potemaan flunssaa, väsyttää, mutta ei nukuta. Yöpöydällä on pino nenäliinoja ja Miso, tällä kertaa hiljaa.
Se, että on kipeänä, pakottaa ajattelemaan. En ole kotona yksin, mutta on hiljaista. Ja kun on yksin, hiljaisuudessa, on melkein väistämätöntä alkaa ajattelemaan.
Flunssa on tekosyy olla raahautumatta kouluun, mutta se on myös syy ajatella.
Kun ei ole muutakaan tekemistä.

--

Tyttö kumartuu hitaasti. Ojentaa käden, kuin hidastetussa elokuvassa. Kuin ei olisi liikauttanut sormenpäätäkään pitkään aikaan, ja nyt saisi sen ilon. Innostuneesti kurottaa laihan kätensä alemmas, alemmas. Vielä vähän.
Sen pinta on kuin silkkiä, samettia, kuin puron puhdas vesi, kuin tivolin vaaleanpunainen hattara, kuin pehmeä iho, kuin kaikkea sitä mitä maailmasta löytyy, samalla kertaa.

--

Lepään, luen välillä, ajattelen. Ajattelen kaikenlaista, kaikkea. En osaisi pukea niitä ajatuksia sanoiksi, en edes yritä.
En mene aamupalalle vielä pitkään aikaan.

--

Hän ottaa sen käteensä, vaikka se on niin iso, ettei meinaa pysyä tasapainossa. Tyttö pitää siitä kiinni kahdella kädelle, ei halua sen putoavan, kuin se olisi kallein maailmassa.
Yhtäkkiä poskea kutittaa leuto tuulenvire. Ensin pieni henkäys, kuiskutus korvaan, sitten se voimistuu. Hetki hetkeltä, tuuli kerää voimiaan. Puhaltaa hiukan kovempaa, vielä vähän kovempaa. Nopeammin, voimakkaammin, kunnes se saa tytön kultaiset hiukset lentelemään vallattomasti. Tyttö hymyilee, hymy leviää kasvoille, silmiin asti, saa ne tuikkimaan kuin tähdet.

--

Syötyäni hiukan jogurttia rojahdan taas sänkyyn. Vedän peiton korviin, laitan tyynyn alle toisen tyynyn, sen, jonka ompelin työllä ja tuskalla ala-asteella. Heitän palloiksi rutistetut nenäliinat roskakoriin, en jaksa lukea enää. Pitäisi kai valmistautua kokeisiinkin, mutta ei nyt.
Ei vielä.

--

''Nyt on sinun aikasi.''
Tyttö heittää sen korkealle ilmaan, pitää narusta kiinni, lujaa, puristaa sitä sormiensa välissä, niin että ihoon jää hennot urat. Se noisee korkeammalle, kohoaa ylös uljaasti, tuuli kutittelee sen kylkiä, se loistaa taivaalla kuin tulipunainen liekki. Se pyörteilee pilvien lomassa, tanssii taivaankannella kauniisti, ilmavasti. Liihottaa lämpimissä ilmavirtauksissa, sen naurun voi melkein kuulla, sen suunnattoman ilon, kun se pääsee omaan elementtiinsä.
Ilma on sen äiti, tuuli veli ja aurinko sisar. Pilvet ystäviä.
Ja se on kaunis, äärettömän kaunis. Niin kaunis, että kurkkua kuristaa, niin kaunis, että kädet tärisevät, niin kaunis, että silmät kostuvat. Kaunis, kaunis, kaunis.

--


En tiedä kuinka kauan nukuin. Nukahdin hetkeksi. Ehkä tunniksi, en pysty muistamaan enää. Hieron silmiäni hiukan ja nappaan kirjan vierestä, avaan sen siitä mihin jäin, siitä mistä taitoin vähän sivun kulmaa. Luen, mutta en keskity. Ajatukset harhailevat.
Työnnän kirjan sivuun, kirjassa Emilia pohtii ihmissuhteitaan.
Minä käännyn kyljelleni ja tuijotan kattolamppua.

Jossain vaiheessa, muoviläpyskät hämärtyvät, niistä tulee lumihiutaleita. Ne pyörivät villisti, huone sumentuu. Todellisuudesta tulee unta ja päinvastoin. Harhailen hetken valveillaolon ja nukahtamisen välillä, en tiedä milloin silmät antavat periksi.

--

Tyttö pitää narusta kiinni, katsoo taivaalle, punainen tulenlieska, sateenkaaren värinen lintu.
Ja leija tanssii, tanssii pilvien keskellä, tanssii, laulaa, tanssii, tanssii vinhasti taivaalla tuulessa ja auringonpaisteessa. Tyttö otta ruohikkoisesta mäestä vauhtia, juoksee, juokseen, naru yhä kädessään, kuin aikeissa lähteä lentoon. Tuuli tarttuu tyttöön, aurinko hymyilee, taivas on kutsuvan sininen.
Tyttö kompastuu. Nurmella on kumoon kaadettu maalausteline. Tyttö kompastuu, ja ote kirpoaa. Naru luisuu sormien välistä, kevyesti, hitaasti, mutta kuitenkin nopeasti, niin nopeasti, ettei sitä saa enää kiinni.
Hän katsoo taivaalle, leija, kaunis tulipunainen lintunsa, sateenkaarensa, karkaa yhä kauemmas, tavoittamattomiin.
Tyttö tuntee silmiensä kostuvan. Yrittää vielä kurottaa kätensä, kuin ylettäisi taivaalle.

Yhtäkkiä ei enää itketä. Tytön valtaa lämmin, kuplivan iloinen tunne. Silti sisällä on pieni tyhjä paikka, se paikka, josta leija karkasi. Mutta tyttö tietää, että hänen tulipunainen lintunsa on onnellinen. Se vilkuttaa vielä pyrstöllään taivaalta, ennen kuin katoaa.

Hän kömpii pystyyn, oikoo ruttaantuneen mekkonsa ja kävelee maalaustelineellä. Ponnistaen voimansa hän nostaa sen pystyyn, kerään pensselit ja väripaletin nurmikolta. Kääntää vielä telineessä olevan maalauksen niin, että kuva näkyy.

Maalauksessa on leija, hänen kaunis leijansa.
Tulipunainen lintunsa.

--

Ja näen unta.

Ansaitsen tällä kunnon kansalaisen arvon, todistan etten aina ole ihan hirveän laiska ja tunnustan viisi outoa (en kyllä kaikkein oudoimpia, en tahdo säikytellä ketään) tapaani.
Tosin myös laistan hiukan velvollisuuksistani tässä samalla enkä enää haasta ketään, sillä kaikki jotka ajattelin haastaa,olivat nopeampia ja ehtivät ensin.
Kuitenkin.


1. Minun on mahdotonta olla kaupassa kyyläämättä ihmisten ostoksia. Ostosten sekä ihmisen ulkonäön perusteella kehitän näille pahaa-aavistamattomille viattomille uhreille elämäntarinan täynnä skandaaleja ja luurankoja kaapeissa ja salarakkaita ja ties mitä.
[Saisikohan minusta uuden Seiskan juorutoimittajan?]
Olen lähes varma, että sillä baskeripäisellä kuusikymppisellä tädillä, joka osti reilusti ''senior''koiranruokaa ja maitotuotteita, on luuvalo ja 13-vuotias berninpaimenkoira, josta tuo entinen opettaja ei raaski luopua edes allergiansa takia.
Ja se suurin piirtein kolmikymppinen mies, se jolla oli pitkä ponnari ja etsiväntakin kaulukset pystyssä, olen varma että hän oli menossa tapaamaan juustonaksuja ja homejuustoa himoitsevaa, päälle 50-vuotiasta salarakastaan, viulunsoiton opettajaansa.

2. Lisää kauppa-addiktioita. Kun palautan ostoskärryt, ne on aina ihan pakko paiskata niin kovaa kuin mahdollista. En tiedä miksi, enkä haluakaan sen puoleen.

3. Säilytän maalauksiani maton alla. Niitä on siellä vaikka kuinka paljon. Onneksi en ole sitä roskat-maton-alle-tyyppiä.

4. Mandariinit pitää aina kuoria niin, että kuoret säilyvät kokonaisena. Kuoresta teen aina joko ukon tai sitten kukan, riippuen sen hetkisistä fiiliksistä.

5. Kommentoin esim. edellä kävelevien ihmisten puhetta ääneen tyyliin ''Niin just!''; ''Oon täysin samaa mieltä!''; ''No siis en arvaa''; ''Oikeesti?!''. En voi sille mitään.
[Eikä se ole mitään piiloilkeilyä. Ainakaan yleensä.]





Siinä teille. Naurakaa pois jos naurattaa. En minä siitä välitä.
Helpottavaa suoriutua melkein kunnialla kunnon kansalaisen velvoitteistaan.

Viime yönä olin kaupunki.
Viime yönä oli suuri, tumma kaupunki,
betonisia kerrostaloja, ranskalaisilla parvekkeilla,
kukkalaatikkoja kaiteilla.
Viime yönä olin kaupunki,
suuri ja harmaa, harmaa.
Siellä täällä oli kuitenkin
jotain muutakin kuin harmaata
oranssi postilaatikko
vihreä puistonpenkki, johon
välillä istahti joku lukemaan
eilistä sanomalehteä
punainen liikennevalo,
sininen rappukäytävän ovi,
keltainen kolmio
tien risteyksessä.
Vaaleanpunainen aita
leikkikentän ympärillä


Ajattelin ja tunsin kuin ihminenkin. Tunsin jokaisen liikkeen kaduilla, taloissa, puistoissa. Tunsin kuinka marketin kuorma-auto kuljetti limppua ja kolhiintuneita omenia, kuinka metroaseman rullaportaat suhisivat, kuinka puiston haapa havisutti lehtiään.

Ainoa asia, jota en tuntenut, olivat ihmiset. Ihmiset soljuivat kaduilla suurena massana, kuka minnekin suuntaan. Tunsin kyllä, miten ihmiset tallasivat katuja kuraisilla kengillään, mutta en tuntenut ihmisten sielua.
Niin kuin tunsin puiden suunnattoman rakkauden niissä pesiviin lintuihin, kukkien kiitollisuuden niitä kasteleviin sadekuuroihin ja ikkunoiden helpotuksen huokaukset silloin kun ne avattiin.

Viemärin kylläisyyden, kun se imaisi vedet kadulta. Portaiden kivun, kun joku juoksi niitä alas erityisen kovaa. Postilaatikoiden ilon, liikennevalojen väsyneisyyden ja katulamppujen unisuuden.

Mutta en sitä, mitä ihmiset tunsivat.
En sitä, miten ihmiset tunsivat.

Välillä kuitenkin kaduilla oli henkilöitä, joiden läsnäolon tunsin selvästi. Ne ihmiset olivat värillisiä, eivät vain harmaata kasvotonta sumua. Niillä ihmisillä oli tunteet.
Sain siitä uutta voimaa.

Se tyttö, joka istui puistossa tammen alla ja hymyili. Se rastatukkainen poika, joka vihreissä tennareissaan ja risaisissa farkuissaan soitti kitaraa kirjaston katolla. Se vanha nainen, joka myi appelsiineja torilla. Se äiti, joka työnsi lastenrattaita marketissa kerätän koriinsa maitotölkkejä. Se poika, joka katseli raitapaitoja vaatekaupassa. Se nuori mies, joka neuvoi tietä niille tytöille kadun kulmassa. Ne muutamat oppilaat koulun pihalla, ne jotka nauroivat. Ja ne nuoret siinä vanhassa tehtaassa, valokuvaamassa rumaa kaunista. Se pieni poika, joka uitti lammessa muovista venettä. Se vaaleatukkainen tyttö joka keräsi kukkia.

Oli niitä muitakin.

Ne kaikki ihmiset tunsin.
Kun heräsin, ajattelin, että ne ihmiset tuntuivat tutuilta.
Ehkä ne olivatkin tuttuja.
Sellaisia, jotka ovat minulle tärkeitä jotenkin.

Paikkakunta:
Turku

Syntymäpäivä:
20.5.1990 (15,70v)

Kirjautumisesta aikaa:
3 PÄIVÄÄ

--

Olen muuttunut. En ehkä ulkoisesti, mutta muuttunut kuitenkin.
Jotenkin vapauttavaa.
Tiedättekö, ihan kuin olisi päässyt jostain raskaasta taakasta.
Tiedättekö, jostain, mikä vaivaa koko ajan.
Jostain, jota ei voi olla aina silloin tällöin ajattelematta.
Välillä vähemmän ja välillä pikkuisen enemmän.
Mutta joka päivä kuitenkin.


Haluatteko tietää miten olen muuttunut?

Haluatte vai?

No ehkä voin kertoa. Luvatkaa olla kertomatta kenellekään.
Lupaatteko?

Kiitos.

--

En ole enää galleria-addikti.
Omistan elämän!

:''''D

Haluatteko tietää, mitä lukee Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sivulla 203?


Enpäs kerro. Lukekaa itse.
''Sivistävää'', sanoisi eräs henkilö, jonka tapasin viime perjantaina, mutta jota en nyt tässä mainitse.
''Tylsää'', sanon minä, kun huomasin, että luettavaa huomiseksi on vielä tasan 241 sivua kyseisestä opuksesta.

Haluatteko tietää, mitä virkaa on aivokurkiaisella?

Enpäs kerro. Ottakaa itse selvää.
''Mielenkiintoista'', sanoisi biologian opettajani.
''Tylsää'', sanon minä, kun huomaan etten ole lukenut huomiseen kokeeseen yhtään.


Haluatteko tietää mikä on se, joka suistaa ahkerat oppilaat raiteiltaan?

Enpäs kerro. Mutta vinkiksi sanon, että todennäköisesti tuijotatte sitä nyt tällä hetkellä erittäin keskittyneesti.


''En ole addikti'', sanoisi eräs turkulainen 15-vuotias, jos vain joku saisi hänet kiinni koneen äärestä silloin, kun pitäisi tehdä kaikkea muuta.
''En ole addikti, mutta mitäpä ne aivokurkiaiset minulle kuuluvat?''

Kaipaan mielipiteitä.

Jos minä (siis Sofii) olisin lintu, mikä lintu olisin?
Vastauksia ja perusteluja, kiitos.



''Kurki, on pitkät ja hoikat jalat, tai ehkäpä valkoinen flamingo, kun valkoinen prinsessa vaate ylläsi.. Tummanpuhuva korppi mustassa tyllihameessa, kun olet yksin vuoteellasi. Pieni sinitiainen kun olet muiden joukossa suuressa sirkuksessa.''
- Mape-san

''Hippiäinen.
Olet suloinen, iloinen, monivärinen.''
- SarkkuPallo

''papukaija :D olet niin pirteä ja aina iloinen, värikäs persoona ja höpöttäjä :D''
- tuuliaa^

''mulla ei oo kyl mitään stereotypioita linnuista. :D paitsi semmosista, jotka ei sovi suhun, kuten vaikka kotkasta tai lokista. Mut strutsi vois kuvata sua. Et varmasti oo yhtä ruma ( ! ) mutta yhtä pitkä... ja yhtä harvinainen täällä Suomessa.''
- heittoistuin

''Öööö..öö..harakka:D ehkä siksi ku aina oot kaiken kiiltävän ja ei niin kiiltävämmänkin perään, soot myös papukaija,ku puhut ku papupata ja oot niin värikäs, ja oot kyllä strutsi ja flamingokin, samat perusteet kuin muillakin, ainakin melkeen.:D''
- rouzie

''Flamingo ulkoisesti, mutta sisäisesti varis (ku oot kaiken kiiltävän eli RAIMON perään). ^^''
- Jans-
[se on harakka joka on kiiltävän perään, Janski ^^ mut ei se haittaa :D]

''Kolibli, sä oot sellanen pikkunen, tai jos et oo, niin oot leikisti ja värikäs. sit sä lisäät kuvii tänne yhtä nopeasti ja rivakkaan tahtiin kuin kolibrli heiluttaa siipiään. :D''
- he|rala

''punatulkku:D vaikket ookkaa sellast massaa ku se, mut se on sellanen sirkuttaja x)) tai sit joku papukaija x))''
- Use|ess

''PAPUKAIJA!! se on noist älykkäin ja sit se on värikäs.. :D niinku säkin<3''
- __minna_

''papukaija koska se on värikäs niiku sä..ehkä myös persoonallinen...ja puhut myös "aika" paljo..:D<3''
- anna-anna

''Tää nyt on ihan selkee!! halakka :) ne tykkää kaikesta kiiltävästä eli ne on materialisteja niinku säki <3''
- AB`

''kolibri.. pieni,kaunis ja surisisit söpösti<3 lentelisit kauniisti ja oisit niin pieni ja siro<3''
- heiolenleena

''siniara?vai-mikä-helvetti-soikoon-se-nyt-olikaan :D ääh,emmä tiä,mä oon ainaki hullu harakka,sopii toivoa et sä et oo ;)''
- HannaannaH

''Kultaloistokaija - Yhtä kultainen, yhtä loistava, yhtä kaija ;D <3''
- SÄTU

Kadulla hapuilee eksyneitä sieluja
kävelee vastaan miljoonia kivikasvoja
ehkä niillä on liian kiire
edes katsoakseen eteensä
Oikeasti eivät koskaan pääse perille
Oikeasti kääntävät itsensä takaisin


Astuvat junaan elävän kuoleman
ahtautuvat vaunuihin kiirehtien
lukevat lehtiä kattoon tuijottaen
välillä salaa toisiaan vilkuillen
Jatkavat matkaansa ei-mihinkään
Oikeasti eivät koskaan saavu minnekään


Etsivät identiteettiä maton alta
katsovat sohvan alta tapittaen telkkaria
Harhailevat pimeässä etsien valokatkaisinta
törmäilevät pölynimuriin sekä jääkaapissa valoon
Kioskin seinässä vilkaisevat lööppejä
tietämättään ovat itsekin samanlaisia

Joskus kaikki on liikaa
mutta mikään ei riitä
Kaikki pitää muuttaa
ajasta tulee hauta elämästä kuolema

Ajasta tulee hauta elämästä kuolema.

---

Tänään jokirannassa kuvaamassa valokuvausryhmän kanssa vanhoilla kunnon filmikameroilla. Oli taas liukasta ja harmaa ilma. Kädet ja varpaat jäätyivät, olisi kai pitänyt ottaa jotkut muut kuin uskolliset tennarini.
Kuvista en osaa sanoa muuta kuin puolustuksen: ''Mutta kun mä en koskaan ennen oo kuvannut tällasella...''

Pitää mennä sinne joskus ihan tee-se-itse-kuvausmatkalle.

Nyt odottaa kirjailijaesitelmä. Keskiviikkona dead-line, eikä ole edes vielä kirjaa.

Mutta muuten menee ihmeen hyvin.
Edes kampaus ei lätistynyt vähääkään päivän aikana kuten yleensä.

Tähän mennessä ei edes montaa negatiivista ajatusta. Se siitä negatiivisesta asenteesta. Paitsi että kävin kirjastossa varta vastem etsimässä jotain mitä en loppujen lopuksi löytänyt. Sen sijaan läjän kaikkea muuta. Ja paitsi että olen kerennyt jo useasti haukkumaan omia otoksiani. Ja paitsi että harmitti kun en löytänytkään jääkaapista banaanijogurttia.