IRC-Galleria

...vietin taas yhden vuoden odottaen ihmettä. Ja sainkin monta, mutta silti...
Joka vuosi tässä loppupuolella mä jaksan aina ihmetellä sitä että kuinka nopeesti aika kuluu ja kuinka paljon voikaan tapahtua siinä ajassa joka valuu ohi ihan huomaamatta.
Ja kuinka hassua onkaan se että kun jotain odottaa niin aika tuntuu matelevan ja sitten yhtäkkiä se asia mitä odottaa onkin jo ohi.
Mä olen kokenut tänä vuonna niin paljon ja saan kiittää siitä muutamia ihmisiä enemmän kun osaan edes sanoin ilmaista, joten ehkä sanonkin vain ja ainoastaan KIITOS.
Olen rakastanut mun elämää enemmän kuin moneen vuoteen ja se on teidän ansiota. Arvostan hyvin paljon niitä jotka on uskoneet minuun tai antaneet mulle mahdollisuuden.
Asia minkä olen tajunnut ihan tässä vuoden loppuhetkillä on se että mä taidan olla sittenkin aika vahva, vaikka mä en sitä itsekään usko usein. Mä olen ollut niin huolissani että olen itse ollut hyvin rikki, mutta mä olen selvinnyt siitä ja mä jaksan edelleen välittää, koska mä olen luvannut etten mä mihinkään katoa. Silti joskus se jaksaminen on vaan vähän turhan vaikeeta ja ei oikein olis voimia ymmärtää, mutta mulla ei ole tapana mennä minnekään vaikka olis vaikeetakin. Kai mä eniten haluisin sanoa vaan sen et mä ymmärrän silti ja kysyä että ymmätkö sinä?

"Looking backwards, many of the saddest times in my life turn out to be the happiest. So I must be happy now. Yeah. This is gonna be good. Why else would I be crying? "

Sä voit helposti unohtaa monia asioita, mutta et koskaan niitä joiden takia olet itkenyt. Ja jos mulla ei olis mitään minkä takia itkeä mä en olis elänyt.
Usein tuntuu siltä että on ihan kamalan yksin, ja välillä olenkin, mutta silti on olemassa ihmisiä jotka on tukena ja joskus sellasiakin ihmisiä jotka yllättää ja mä olen tavannut tänä vuonna paljon sellasia joista on tullut rakkaita ja kiitän niistä taas enemmän kun osaan sanoa.

Seuraavasta vuodesta ei tule ainakaan helpompaa, se on ihan varma, mutta olen valmis siihen. Parempi on elää kuin jättää elämättä vaan siksi että pelottaa.

I love you. <3

"it's better to regret the things you do than the things you don't do."

...siitä että asiat meni niinku meni vaikka ei pitäny. mutta kiitos silti kainalosta. olit tärkeä juuri siinä hetkessä ja kiitos että sain puhua.
...siitä että suutuin taas, vaikka usein on aihettakin niin en silti saisi.
...siitä että en jaksanut taaskaan tehdä mitä piti.
...siitä että en pysty parantamaan sinua, vaikka tahtoisin sitä eniten maailmassa.
...siitä että en aina jaksa olla vahva, en usein itsekään pidä itsestäni.
...siitä että en ole ollut läsnä vaikka olisit tarvinnut.
...siitä että olen sinut unohtanut ja jättänyt huomiotta liian monta kertaa.
...siitä että en vaan osaa olla tarpeeksi hyvä.
...siitä että tykkään sinusta niin paljon.
...siitä jos olen tehnyt jotain sellaista mitä en itsekään tajua tehneeni väärin.

Ja itseltäni pyydän anteeksi kaikkia niitä mahdollisuuksia jotka olen pilannut.

Miten saisi sanottua sen niille joiden täytyy kuulla että on ihan hirveä ikävä?

(uusinta yli vuoden takaa...)

Mä olen hyvin kyllästynyt katselemaan tiettyjä asioita kuin filminä mun silmien edessä, vaikka oikeesti en haluaisi muistaa ollenkaan kun se tekee vaan pahan olon.
Jos ne kuvat mun päässä jättäis mut rauhaan niin mun olis paljon helpompi olla, muutenkin on ihan tarpeeksi vaikeaa.
Miksi ihmeessä on pakko muistaa asioita jotka ois hyvin terveellistä vaan unohtaa.
Joojoo tää on taas just se aika vuodesta kun mä alan muistelemaan vanhoja, mut voisko se joskus helpottaa? Ei monta monta vuotta vanhoja kipeitä asioita tarttis enää muistaa. Eihän?
Jotenkin tekis mieli vaan kääntää aivot pois päältä ja koittaa elää tätä päivää ja tulevaa eikä niitä perkeleen vanhoja surullisia juttuja.
Paljon on tapahtunu ja siltikin tuntuu ettei tarpeeksi et pysyisin tässä päivässä enkä palais jatkuvasti monen vuoden taakse...
Apua?

Aina kun mä kuulen sen äänen niin mun sisään ilmaantuu se sama puristava ahdistuksen tunne. Miksi? Vai onko se vaan itku, joka ei pääse ulos...
Tää voi muuttua vielä vaikeaksi.

Tahtoisin kamalasti palata entiseen ja silti tahtoisin kamalasti että asiat muuttuis. Mitä mä siis oikeesti haluankaan? Toisaalta entiseen ei oikein voi palata, niin eipä se sitten paljoa vaihtoehtoja jätä...
Haluan siis että asiat muuttuu, mutta miten? Tai oikeastaan se kysymys kuuluukin että miten sen muutoksen toteuttaisi.
Mä jaksan jo paljon enemmän kun ennen, ja olen oppinut taistelemaan sitä loputonta väsymystä vastaan. Oon oppinu potkimaan sen nurkkaan ja nauramaan sille. Mua ei yksi pieni mielenterveysongelma enää lannista. Musta tulee vielä vahva, sekä henkisesti että fyysisesti. Mä niin tiedän että mä pystyn siihen, ja sitten mä voin näyttää kaikille niille jotka ei usko että mä pystyn mihin vaan.

Mut edelleen mä tahtoisin rakastua. Ja se sopis tähän mielentilaan paremmin kun mikään. En tahtois enää miettiä vanhoja juttuja. Vanhoja epäreiluja juttuja.

Aurinko on alkanut paistaa ja näin eilen kaksi perhosta. Kevät! Rakastan kevättä, se saa mun olon tuntumaan niin hyvältä. Jos en olisi näin yksinäinen niin kaikki olis täydellistä.


Kevätbiisinä PMMP:n Lautturi <3

They say time heals everything
But I'm still waiting...

jotkut pienet hetket ei vaan suostu katoamaan. on hetkiä joita mä tahtoisin elää uudestaan ja uudestaan niin että ne ei koskaan menis pois.
ja se katse, joka hetkeksi tekee susta kokonaisen ihmisen kun sä näät itsesi sen toisen silmin ja vähän aikaa olet jotain.
mä en itse itseäni osaa hyväksyä, joten ne pienet hetket kun joku katsoo niin että nään itseni toisen silmin....
mutta ne on vaan pieniä hetkiä. mä tiedän että mun pitäisi oppia hyväksymään itseni ihan itsekin, mutta se on vaan niin kamalan vaikeaa, kun aina tuntee olevansa ikuinen kakkonen. se joka aina saapuu maaliin sekunnin sadasosan liian myöhässä.

apua.

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

ja se alkoi paremmin kun vuodet on alkanu pitkään aikaan. viimeiset hyvin monta vuotta olen aina aloittanut vuoteni sairaslomalla. nyt en. nyt oon ollu vaan onnellinen.
alotin vuoden työharjottelulla jossa mulla oli niin kivaa että ei oo pitkään aikaan ollu. nyt surettaa et en oo siellä enää. ne kaikki ihmisiset keihin tutustuin ja ne kokemukset oli aivan mahtavia. KIITOS kaikille niistä!
mä taistelen edelleen joa päivä sen kanssa et miten selviän itsestäni ja omasta päästäni, mut alan olla onneks suurimman osan ajasta voiton puolella.
välillä olen tosin hirmu surullinen sellaisten asioiden vuoksi joiden takia en haluaisi surullinen olla. lupasin itselleni että en olisi. mut ei kaikelle aina voi mitään. ei omille tunteilleen, eikä fiiliksille jotka vaan tulee vaikka niitä kuinka yrittäisi estää.
mä olen välillä ihan hurjan yksin itseni kanssa ja kaipaisin sitä olkapäätä jota vasten voisin itkeä ja ja kainaloa johon voisin nukahtaa.
nyt on sellanen hetki kun itkettää. mutta tavallaan nautin siitäkin. se puhdistaa.
mä tiedän mikä se asia on mikä niin itkettää, mutta en oikeestaan ymmärrä että miksi. mä lupasin kuitenkin itselleni että en antaisi sen vaikuttaa. miksi itselleen annettuja lupauksia on aina kaikista vaikein pitää?

mä kaipaan reissuun ja matkalle ja pois tästä paikaltani miettimästä liikaa. en myönnä että haluaisin itseäni karkuun, mutta kai se osaksi on sitäkin. mutta mitäpä sitä ei tekisi onnellissutensa eteen. joskus kun vielä löytäisi sen onnen omasta itsestä ja voisi olla itsensä kanssa ilman että se aiheuttaisi kamalasti surua ja kyyneleitä. ikävöin aina jotain muuta.

mutta tän vuoden alun hienoin biisi. Rachael Cantu - Devil's Thunder. Sitä minä kuuntelen ja itken, onnesta tai jostain muusta, mutta itken kuitenkin.

<3 S