IRC-Galleria

No, menin tänään taas metsään. Mulla oli päällä punaisten verkkarien yläosa, ja kirkkaanvihreiden alaosa, hämmentävän tyylikästä. En edelleenkään löytänyt syötäviä sieniä, mutta punaisia kärpässieniä löysin. Kai niitäkin voisi vähän maistaa.

Melkein samassa paikassa kuin eilenkin oli taas hirven vasa. Tällä kertaa minä huomasin sen ensin, joten sain rauhassa tarkkailla kun se ruokaili. Lopulta hipsin kotia kohti. Ehkä meistä tulee vielä ystävät. Hirvenmetsästyskausi alkaa kahden viikon päästä.

Sammalet ovat kauneimmillaan syksyisessä metsässä sateen jälkeen. Niihin ei aina tule kiinnitettyä huomiota, ne ovat vain vihreää mattoa josta mustikat ja puolukat kasvavat. Kuitenkin niitä on kymmeniä erilaisia lajeja jotka lähempää tarkasteltuna paljastavat kiehtovat muotonsa.

Aina välillä tajuan etten ole käynyt metsässä moneen kuukauteen, vaikka se on tuossa aivan vieressä. Metsässä kävelystä tulee aina hyvä olo, vaikka sukat kastuisivatkin. Tänään lähdin sateen jälkeen metsään, muuten vaan, ehkä etsimään suppilovahveroita. En ole ikinä löytänyt metsästä yhtäkään syötävää sientä, enkä löytänyt nytkään. Se ei masentanut, sillä sain poimittua suuhuni kirpeitä puolukoita ja muutaman vetisen mustikan.

Metsässä kaikki on samaan aikaan unenomaisen epätodellista ja kuitenkin hyvin konkreettista ja pysyvää. Harhailevat ajatukset saavat selkeämmän muodon. Viime päivät olen surrut jotain, joka tuntuu olevan matkalla kauemmas; samoin kuin kesän valo ja lämpö. Tietenkin syksyssä ja talvessa on omat ilonsa, kun uusiin tilanteisiin sopeutuu aina niin ällistyttävän hyvin. Talvella voi sytytellä sisälle erilaisia valoja ja polttaa puuta uunissa, ja kuvitella elämänsä johonkin kirjaan.

Melkein mäen päällä näissä ajatuksissani säpsähdin, kun hirven vasa karautti karkuun kivenheiton päästä. Vaikka se oli tämän kevään vasa niin se oli hevosen kokoinen. Tovin käveltyäni hirvikärpäset surauttivat kimppuuni, kumimaisen litteitä skorpioneja sai repiä parrasta ja hiuksista irti. Vuosi sitten oli ensikohtaamiseni noiden viheliäisten otusten kanssa, ja nyt osasin ottaa tilanteen kylmän rauhallisesti - ei ne kai pure.

Eilen olin aika onneton, ja sähläsin lasisen uunivuoan ja kurkkupurkin keittiön lattialle. Paljon sirpaleita, niin paljon lisää onnea. Ostin myös marketin poistohyllystä kevyesti itseruskettavaa ainetta. Nyyh, mitä järkeä.

Vaikka rahvaan ruuaksi raakattu härkäpapu sointuukin sulavasti supisuomalaisiin juures-sapuskoihin, muotoutuu tuo viehättävä virnakasvi moneksi.

Joulu oli ja meni sen kummemmitta kommelluksitta. Sain lahjaksi mm. villasukat, tehosekoittimen, pari paitaa, Love-kirjan ja pesukoneen! Ruoka oli hyvää mutta vatsa meni kuralle. Oon nyt joustanut veganismista vähän esim. konvehtien muodossa, mutta eiköhän tässä taas skarpata kun arkeen palautuu.

Joulupäivänä meni Kikka-remixin tuhannen latauksen haamuraja rikki. Kuus gigaa liikennettä. Koskahan tulee noottia hostaajalta?

Sitten sain kans Make-sedältä senkin. Siis senkki, sellainen huonekalu. Senkin roudaukseen tarvittiin peräkärry, ja sitä pitää lähteä palauttamaan huomenna Porvooseen. Olisin halunnut olla kotona vähän pidempään...

Torstaina on keikka, Flam-klubilla Kuudennella Linjalla. Mukana myös Toni Aalto ja Mekaanikko. Vapaa pääsy, auki 21-03. Tervetuloa <3

Näin eilen ketun. En tarkoita kaakaon pinnalle muodostuvaa äklöä kalvoa, vaan ihka-aitoa eläintä, Vulpes Vulpes. Ikkunasta, suoraan tästä tietokoneeni äärestä, keskellä kirkasta päivää. Aluksi luulin sitä naapurista karanneeksi koiraksi, joka on kerran aiemminkin jolkotellut taloni ohi. Pian kuitenkin tajusin että sen täytyy olla kettu: turkki oli punaruskea, rinnassa vaalea laikku, häntä tuuhea ja pitkä, ja liikehdintä ei niinkään koiramaista vaan ... villieläimellistä.

Punanuttu oli ilmeisesti metsästänyt jonkin pienjyrsijän tyhjillään olevan naapuritalon pihasta, se tonki ja hypähteli hauskan näköisesti saaliinsa kimpussa. Siinä se ruokaili noin minuutin ja lähti kupu täynnä myyrää tepastelemaan pellolle muina kettuina. Hei vaan, kaitakuono repolainen!

Olen nähnyt ketun puolen vuoden sisään jo kolme kertaa. Ensimmäisen kerran kesällä stadissa Pakilan tienoilla yöllä pyöräillessäni ja toisen kerran tien poikki auton valokeiloissa juosta vilahtaen. Tätä aikaisemmin en ole kettua nähnyt kuin jossain eläinpuistossa. Aika jännää?

Tuntuu siltä, että useat tämän kaltaiset havainnot saapuvat ihmisen elämään yllättävänä rykelmänä. Saattaa kulua kymmeniä vuosia niin että joudut vain katselemaan kirjoista tai telkkarista revontulia, tähdenlentoja, alastomia tyttöjä, kettuja... Lista on loputon. Sitten yhtäkkiä sellainen pläjähtää livenä verkkokalvoillesi. Ja tyypillisesti tämä tapahtuu pian uudestaan, vieläpä useita kertoja. Sitten siinä ei olekaan enää mitään erikoista. Nyyh.

1) Auto saatiin vedettyä ojasta naapurin isännän traktorilla! Ei damagee!

2) Levypaketti tuli! Iha parast!

1) Huipulla

Mun Kikka-remix sujahti hetkessä Klubituksen amatöörituottajapalstalla listaykköseksi - vuorokaudessa yli 300 kuuntelukertaa.

http://www.klubitus.org/musiikki.php?id=1523

2) Ojassa

Peilikirkas tienpinta yllätti minut - samalla tiellä jolla kerran aiemminkin meinasin jo pyllähtää ojaan. Ajoin tällä kertaa erityisen varovaisesti, mutta en siltikään ilmeisen tarpeeksi. Refleksinomaisesti painoin jarrua kun auto lähti iljanteisella suoralla lipumaan väärään suuntaan ja seurauksena oli vaan lisää liirtoa vielä väärempään suuntaan, eli mierontielle. Onneksi vauhti ei ollut kova ja pientareella oli lunta pehmittämässä. En usko että peltilehmäni otti pahasti vauriota, mutta ei sitä enää sieltä ylös ajamalla saanut, syvemmälle vaan uppos. Naapurin isännän kanssa olis tarkoitus mennä aamulla hinaamaan audia takaisin kaidalle tielle - kaivinkoneella!

Supa-kiitokset vielä Frogille joka heitti minut kotiin.

Nyt taas ruokamaailmaan.

Ekaksi kerron että kävin ostamassa valurautapannun! Mun teflonpaistinpannu vaihtui jossain muutossa wokiksi, ja viimeisimmässä muutossa wokki vaihtui teräskattilaksi. Kattiloita oli ennestäänkin jo kolme. Oli siis syytä hankkia paistinpannu, ja kävin hakemassa Säästö-Pörssistä 3,5 eurolla vanhan kunnon valurautapannun. Käyttöönotto vaati vähän kärsivällisyyttä; ensin siitä piti käryttää varastorasvat pois, sitten öljytä ja vielä kuumentaa, mutta nyt se on hyvä. Vaikka se on pieni pannu niin se painaa silti tosi paljon! Ja kahva kuumenee käytössä niin että siitä täytyy muistaa ottaa kiinni aina pannulapun kanssa, tai tulee palovamma. Mutta valurautapannu tuntuu aidolta ja sopii puuhellalle kuin nyrkki perseeseen. Lisäksi vielä silmiini osui jonkun hienon amerikkalaisen nettilehden sivuilta artikkeli jossa joku kokkiguru kehuu valurautapannun paisto-ominaisuuksia maasta taivaaseen. Kyllä nyt on hyvä mieli siitä että sain noin halvalla täydellisen pannun!

Tokaksi en sit kerrokaan enää mitään. Hähä.

Weekender-updatet jäi kirjoittamatta, mutta tiivistelmänä lauantaipäivästä mainittakoon maakellarissa käynti, vuorelle kiipeäminen, tyhjän paperin tuijottelu, sähikäiset, musan diggailu pimeässä ja karjalanpiirakoiden valmistumisen odottelu. Eli huisin kivaa oli!

Tänään satoi pirusti lunta. Mun piti käydä ruokkimassa kaverin kissaa Kiskossa, ja olikin jännää ajaa noita pikkuteitä kun lunta oli paljon eikä sitä oltu aurattu pois. Tuli ihan Juha-Kankkunen olo. Meinasin kerran tömäyttää penkkaankin mutta autokoulun liukkaan ajon harjoittelusta oli jäänyt kai jotain selkäytimeen ja tiukka ohjausliike pelasti! Muuten on kyllä kivan näköistä kun on lunta. Olispa kamera.

Muuten sit ei kuulu mitään erityistä, huomenna meno taas HESAAN sopimaan joulukuun töistä ja lauantaina on keikka Taidekoulu Maan pikkujouluissa. Yöpaikkoja saa tarjota välillä torstai-sunnuntai, mieluiten tietty söpön tytön vierestä.

Noni täs nyt tapahtumat tähän asti paikallista aikaa norjassa: poikulit on haettu Karjaan rauta-asemalta, käyty kaupassa ostamassa pipareita ja saunottu. Koirulikin saatiin ujutettua mukaan saunaan kun lämpö oli aluksi lempeä kuin linnunmaito. Lopulta tataari kuitenkin savusti itsensä pois pelistä. Mulla ja Lennellä on tainnut vuosien saatossa syntyä ns. tolee korkeisiin lämpötiloihin jo sen verran, ettei sieltä pätsistä heti ulos putkahdetakaan. Korkeintaan hakemaan lisäkaljoja, jotka unohtui pakata peruskaljojen oheen.

Sit kun päästiin torpalle, ni tehtiin pannari. Resepti oli aika summittainen ja puutteellinen, kiitokset vaan sinne kotiaidit.netin suuntaan???!! Iha nasevan makuinen lätky siitä silti kehkeytyi, kun sen imaili omppusormelaadin ja mustaherukkajäbän kaa. Varsinkin kun taustanaurut kuunneltiin Benny Hill Golden Greatest -koosteen ääniraidalta itse kuvamateriaalia sivusilmällä vilkuillen. Tämän LU-wendin pääartistihan toki on herra B. Hill, jonka vitsikkyyden sateenkaarihohdosta aiomme ammentaa huomispäivän aktiviteetteihimme pateettisen eetoksen.

Täältä tähän.