IRC-Galleria

Jos haluat vaikean, kiukuttelevan, asenne- ja tunnevammaisen lapsen, mutta et halua synnyttää, vaikka et ole imettämistä vastaan, ota itsellesi mies.

Niitä saa mistä tahansa, eikä maksa paljon mitään

Alan taas käyttäytyä normaalisti.
Soitat toisesta kaupungista ja käsket minun kirjoittaa jääkaapin oveen lapun jossa lukee:

Vaikka Mika ei ole tällä hetkellä täällä, hän välittää minusta ja on mieheni. Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään!

Minulle tulee hyvä mieli.
Menen bileisiin ja juon menneniä,
mutta jätän lasolin väliin =)

Tärisen, pelottaa, ahdistaa!

Keväällä elämä syntyy uudestaan
- onko minusta siihen?

Aurinko nousee, peiton sisällä ajattelen, etten jaksa.

Pimeydessä, mustien verhojen takana,
piirrän itselleni sijaa
- sijaa, joka piilotetaan maailmalta.

vihdoin voin luopua kaikesta,
olla vain minä.

Vain pieni kivi jää muistuttamaan,
kuinka paljon olin.

Hämärä valtasi hiljaa maata ja pakkanen kiristyi. Lumi sai hiljalleen vallata alaa. Putsata mudan tahrimat pellot valkoisen hohtaviksi luminiityiksi.
Minä tahdoin paleltua lumihangelle.

Minä kuulin viulun ja sellon soivan. Kirjoitin kirjettä Luojalle. Tahdoin hänen tietävän, että minun oli täällä paha olla.

Ikkunasta huomasin, kuinka kuu loisti taivaalta säteitään ja utuinen ilmapiiri ulkoa siirtyi myös sisälleni. Piirsin sanoilla kauniita lauseita. Kerroin kuolemankaipuusta, kaipuusta joka olisi minun sieluni vapauttaja...

*ja sattuu ihan saatanasti vieläki, tuskinpa tää tästä iloks enää muuttuukaan*

Muilla se elämä jatkaa kulkuaan, mä vain tallailen paikallani osaamatta päättää haluunko eteen vai taakse, vaikka samapa tuo, alaspäin taas vaihteeks kuitenki...

Kumma homma et aina ku luulee saaneensa elämään jonkin suunnan ja tarkoituksen, uskaltaa hymyillä, tulee joku joka kiskaisee maton jalkojen alta ja jälleen mä vajoan kolisten pohjalle. Kai se on väliaikaista, niinku muutamat ihmiset mulle ovat hienosti mainostaneet, ihmettelen vaan suuresti et koskahan se mahtais sit vaihtua siihen nousukauteen???

Sitä odotellessa ja Vi*****sesta kärsiessä jatkan matkaani tällä kivikkoisella polulla...

JA VIHDOIN MINÄKIN =D

Kiitos Sinulle =) ja takasin työn pariin.....


*hehkuu*

(inside-story)

Elämä antoi uuden haasteen, otanko vastaan vai en..

Se on kohtalon käsissä jatkuuko mun elämä yksin vai saanko ehkä syliini jonkun, joka rakastaa vilpittömästi, on vain mun, ei kenenkään muun, ihmisen jolle olen ykkönen aina...

Ihmisen, jonka kasvamista saan seurata vain minä...

Meillä on hyvä olla kahdestaan, teemme itse elämästä paremman.

Mä niin haluaisin pitää sua sylissä, elää vaan sulle, rakas pienokaiseni, älä lähde pois......
Ensi kesänä nautin susta, hymyilen vain sulle, silloin meillä kahdella on hyvä olla.

Pelko valtaa kuitenkin mielen, entä jos ei kuitenkaan, ei vieläkään...

Mä haluaisin uskoa.. Luottaa siihen et sä oot totta, sä oot olemas vaik en sua nää..

Mut se ei riitä, ei tee mua onnelliseks, ei saa odottamaan huomista... Tai mikä päivä se nyt sit ikinä oliskaan... Ajan sut pois, taas... Ei voi käsittää miks..

Mä oon niin tyhmä, mikään ei riitä, kukaan ei oo tarpeeks hyvä, miten rimaa sais laskettuu edes pari metriä... vois elämäki helpottua jos antais jollekki mahdollisuuden osallistua siihen jotenki.

Nyt pitäs kaikki olla hyvin... hmm... jaa-a, ei vaikutusta.. pitäs varmaan tapahtua joku kahdeksas ihme että neiti olis tyytyväinen edes hetken...

Älä silti unohda mitä kaikkea hyvää tää hetki antoi....
Nyt hiljaa hyvästelen, opettelen... ehkä joskus osaan....

Kaikki mitä mä annoin... Niin paljon turhaa, hukkaan heitettyä aikaa, tyhjiä lupauksia, niin paljon menetin, kaikki ihan turhaan. Välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta, sen huomaa kun ei enää tunne mitään... Kaikki mitä sanot, on turhaa, kaikki mitä teet on tyhjää.....

KAIKKI SE MITÄ ME JOSKUS VALITTIIN...... HUOMENNA... TAAS HUOMENNA... OLEN SURULLINEN!!!

Minä en itke, minä en itke, minä en itke!!! Vihaan itseäni jos itken, siksi en tee sitä!!

Minä tahdon samaa, Luoja tietäköön, minä haluan tätä, mutta se ei voi onnistua.
En näe miten se onnistuisi....

En pysty sanomaan sitä, se ei tule äänenä kuuluville...

Jos sanoisin, antaisiko hän minulle anteeksi?? Jos hän antaisi, auttaisiko se minua antamaan anteeksi itselleni???

Jos minä pystyisin jotenkin kertomaan sen, voisiko meillä olla mahdollisuus???

Pelkään koskea, iho kuin lasia.. menneisyys... tulevaisuus siinä on yhtälö jota en uskalla purkaa...

Pelkkää kylmää, sitä mä tarjoan... olen rikki kuin lasi lyöty raudalla...

Nyt mietin miks mä meen, tuska sisällä... huone täynnä kylmää kun et oo luonani.. silti mä lähdin... koitan yksin haavani parantaa...

On niin hyvä olla piilossa kaikelta.. turvassa, kenenkään ulottumattomissa, tai niin mä ainaki väitän.. Se on mun suojakeino, kerron sulle, mutta on sun asias mitä sä kuulet...

Särkyvää tää kaikki on kuitenkin... Mä oon vaan lasia jonka läpi ei kukaan nää...

Mä katson kuolemaa silmiin, pyydän vielä pienen hetken, silti muistan aina sen hetken jolloin alkoi loppuelämäni lähtölaskenta... Kohtalo on se joka vaikuttaa...

Kuka ymmärtää ne muutamat lauseet jotka maailmaan jäävät???

Nyt on vain ranta hiljainen, uusi aamu... mistä löydän mä sen voiman joka.....

Vielä yöllä katsoin silmiin niin rakkaisiin, asuu hiljaisuus mun huoneessain....

Jotain kaunista särkyi sillä hetkellä kun ovi painuu kiinni....
Tunne sydämessä kertoi sen, et uskonut vaikka yritin sitä sinulle kertoa.
Puoli vuotta on lyhyt aika, myönnän sen, mutta silti, koko se ajan yritin jaksaa tukea, kannustaa, lohduttaa.. Niillä vähillä voimilla mitä minulta liikeni, koitin nostaa sut ylös sieltä suosta mihin olit kaivautunut. Et uskonut, et halunnut luottaa.

Nyt, kun heräät todellisuuteen, on kaikki liian myöhäistä.

Jatkoit kaivautumista väkisin, tiesit mihin se johtaa.. nyt olet niin syvällä, ettei kenenkään käsi yllä vetämään sua sieltä ylös, ei ennenkuin otat itseäsi niskasta kiinni ja kiipeät ensin itse muutaman metrin....

Tiesit varmasti sen, ettei onni seuraa sua sinne syvyyksiin, miksi silti menit?
Sitä en pysty sinulle kertomaan, etkä tiedä varmasti vastausta itsekään, joten kysyminenkin lienee turhaa...

Miksi nyt, kun huomaat elämän jatkuvan muualla, sulla iskee paniikki???
Luulitko oikeasti, että saat jatkaa "kuluttamista" loputtomiin? Luulitko, etten koskaan sano ei? Toivoitko, että sua ymmärretään aina????

Ei elämä mene niin kultaseni, ei toki!

Se, mitä nyt pyydät, en tiedä, en osaa vastata...
Olen luultavasti liian loukkaantunut pystyäkseni unohtamaan kaiken sen pahan mitä teit. Liian rikki uudelleen hajotettavaksi. Niinhän siinä kävisi joka tapauksessa...
Jos osaisit edes hieman selittää omaa käytöstäsi, voisin edes harkita keskustelua, mutta pahoin pelkään ettei mitään uutta ole kuitenkaan tiedossa joten taitaa olla aika turha juttu..

Nyt rakennan omaan elämääni pysyvyyttä, rauhallisuutta, normaalia arkea. Se, tapahtuuko se yksin vai jonkun muun kanssa, ei pitäisi vaikuttaa sinuun millään tavalla.
Sinä itse lähdit, teit valintasi, ja ne valinnat seuraavat sinua loppuelämän, tahdoit tai et...