IRC-Galleria

Toivoin pääseväni takaisin tähän saastaiseen yhteiskuntaan, toivoin pystyväni sanomaan itseäni jälleen suomalaiseksi. Mutta se, mistä itseni löysin, oli tuijottamasta äimistyneenä ohi kulkevaa valkoista väijoukkoa, joka a. pukeutuu täysin samalla tavalla b. tuijottaa eteensä kävellessään välttäen pientäkin mahdollista katsekontaktia naama peruslukemilla, ja c. katsoo nenänvarttaan pitkin ihmisiä, jotka eivät sovi tähän tasapaksuun harmaaseen "suomalaisten" joukkoon.
Suupielet nykien tuijotin tuota joukkoa uskomatta silmiäni! Ovatko he tosissaan?! Ei voi olla..

Tajusin, että me suomalaiset elämme kuplassa. Kuvittelemme elämän loppuvan Suomen rajojen sisäpuolelle ja olemme niin epävarmoja itsestämme, että "piiloudumme" muotivaatteiden, värjättyjen muotihiusten ja meikin alle. Ihminen, joka ei toista tätä kaavaa on "friikki", outolinitu, joka pilaa kuvitelmamme omasta ainutlaatuisesta kansastamme, jonka tietenkin, kaikki maailmalla tuntevat. Olemme konservatiivisia, kaavoihin kangistuneita, kiireisiä ja stressaantuneita ihmisiä.
Ja kun suomalainen saa viinapullon käteensä kaikki unohtuu, se on pakotie, sen avulla voi olla se, joka oikeasti haluaisi olla, mutta jonka olemiseen ei itseluottamus riitä.

Mikä on niin kamalaa omassa itsessämme, jonka haluamme peittää? Miksi haluamme olla kuten valtaosa "massasta"? Johtuuko se siitä, että haluamme tuntea kuuluvamme johonkin? Olemmeko me todellakin niin helvetin yksinäisiä? Kai sen voi niinkin ajatella, jos miettii Suomen sijaintia.. me olemme takapajula! Aina olleet Venäjän naapurina ja siten "puskurina". Siksikö emme suvaitse erilaisuutta? Se on uhkaava paha ja ulkomaalaiset "sastuttavat" mahtavan kansamme..? Suomi on sisäsiittoinen!! Ei mikään ihme, että maamme väkilukuun nähden täällä on paljon kehitysvammaisia ja sekoja ihmisiä. Paljon itsemurhia ja vakavasti sairaita. Naimme ristiin ja kaikki ovat toisilleen jotakin kautta sukua.. Sairasta!

Kuvittelin koko Afrikassa asumiseni ajan, että Suomeen tulo olisi helppoa, pehmeä lasku kotiin. Mutta yhtäkkiä se ei tuntunutkaan enää kodilta, se tuntui vankilalta. Kiireisine ihmisineen, huonoine baareineen ja musiikkineen Suomella ei yhtäkkiä ollutkaan enää mitään annettavaa. Olin jo tottunut olemaan oma räiskyvä itseni, ja yhteentörmäys Suomen kanssa yhtäkkiä uhkasi minua. Huomasin sen määrätietoisesti yrittävän sulkea minut takaisin suojaavaan kuplaansa, tasapaksuun kansaansa. Ei! En halua! Minä olen minä ja minuna pysyn.. Vanhat kaverit eivät enää tuntuneetkaan niin läheisiltä. Yhteinen kieli oli hävinnyt. Baareissa porukka örvelsi ympäri kännissä ja tanssi naurettavan suomipopin tahtiin!! Ei sillä, etten tykkäisi suomipopista, ihan ok se on, mutta ei se perkele mitään biletysmusaa ole!!
Sateinen harmaa ilma ei parantanut kulttuurishokkiani. Huomasin hakeutuvani sellaisten ystävieni seuraan, jotka myös olivat matkustaneet, eläneet muualla kuin Suomessa. He ymmärsivät, he tiesivät mitä kävin läpi. Pidin ulkomaan ystäviini aktiivisesti yhteyttä. He tiesivät etten pitäisi Suomesta, "et sovi suomalaisten muottiin", he sanoivat. En juu vissiin.. en sovi mihinkään muottiin. Oma itseni olen aina ollut, joskus olen yrittänyt olla jotain muuta, mutta huomannut sen tylsäksi. Pidän itsestäni ja olen ylpeä itsestäni, enkä häpeä sanoa sitä ääneen!!

.:Peace:.