IRC-Galleria

On maailman kääntynyt kohti talvea ja lumi lukitsee maan jotta kevät sen saisi aukaista, auringon noustessa pimeyden maista. Niin on myös talvi astunut sydämeeni, olen menettänyt sen ilon joka minua helli lempeydellään usean kuunkierron ajan ja olen entistä väsyneempi kuin kuolema juoksisi kintereillä ja haluaisi avata minulle oven jotta voisin astua tyhjyyteen ja antautua lopullisesti. Tämä kaikki olisi ihana lohdutus mutta ehkä kaikesta huolimatta pelkään olla vahva elämän edessä.

Olen löytänyt paljon asioita sydämestäni jotka ovat saattaneet minut häpeään, itseinhoon ja syyllisyyteen. Mutta on jo ammoisina aikoina tiedetty että kukaan ei täysin ymmärrä sydänten teitä ja emme voi kahlita sydäntä jotta se jättäisi ihmisraunion kuten minut, rauhaan ja tyyneyteen vaan sydän tekee niin kuin parhaakseen näkee eikä kuuntele kantajaansa.

Vaikeroin tätä elämääni joka minulle on lahjoitettu mutta miksi niin teen? Eikö tämä ole lahja vai jumaliin eikö ole luottamista että he rakastaisivat minua ja uskonkin että ei ole kuin tyhjää kun viimeisen kerran suljen silmäni ja poistun ruumistani sillä ihminen ei ole arvoisensa vaikka niin monet niin luulevat. Kai tämä häpeän lävistys on tehnyt minusta uuden, erinlaisen ihmisen joka ei ymmärrä omaa olemassaoloaan tai on kadottanut ja uhrannut kaiken elämän tuolta puolta.

Jos rakkauteni on totta, on se elämäni lapsi joka minut tuntee ja tietää ja näin tiedän että hengitän ja kärsin ja olen olemassa.

Muista lapsi kuolevaisuutesi ennen sotaa sydänten.

Forever Yours,

Antracon