IRC-Galleria

Olen pahoillani.

Minä, Antracon, olen ollut kadoksissa auringolta ehkä jo liian kauan mutta se painostava pimeys sai minut astumaan Haadeksen porteille ja anomaan kuolemaa. Sillä se musta talvi teki myös sielustani mustan jo melkein lopullisesti. Hamusin asioita jotka syöksivät minut kaipuun syvimpään olemukseen ja teki minusta raunion. Minusta tuli heikko, muurahaisen kokoinen maahan tallattu olento. Minäkin jouduin alistumaan sydämen tahdolle joka on yleensä eri kuin järjen. Mutta vihdoin olen maksanut velkani pois ja olen valmis jatkamaan ja etsimään elämän kirkkaimpia puolia, unohtaen siitä lankeavat varjot ja pimeydet.

Kuitenkin ja joka tapauksessa, sydämeni ei ole siltikään rauhassa vaan Hän valvottaa minua öisin kuin pahainen painajainen. Minä, Antracon, en nuku vaan unelmoin. Unelmoin sinne missä minussa asuu onnellisuus ja rakkaus. Onhan jo aikojen alusta tiedetty että ihminen halajaa kohti onnea ja rakkautta vaikka tuska ja huoli olisi kaiken palkka. Ihminen ei ymmärrä itseään, en siis minäkään, sielu joka romantisoi oman surunsa.

Kaikki on turhaa, kaikki on merkityksellistä. Haluan että kaikki tuntuisi viiniltä ja huumaisi minut kauneudellaan. Siis tule luokseni, antaudun sinulle, sillä tämä kaikki mitä meillä, minulla on, jotkut sanovat sitä rakkaudeksi.

Forever Yours,

Antracon