IRC-Galleria

Armand

Armand

uusi vuosi on tuloillaan.

Selaa blogimerkintöjä

ManhuntTiistai 23.08.2011 02:25

Peli: Manhunt.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Retropeli retrokoneille.

Testikone: Murhaavan hienosti tikkas syvälle maksaan.

Kivitähti tunnetaan parhaiten suuresta autovarkaudesta ja sen lukuisista jatkoista. Kivitähdellä on takataskussaan myös vähemmän tunnettuja pelejä kuten se koulukiusaaja ja tämä totaalisen raaka Manhuntsarja. Muut pelitalot ovat yleensä vältelleet liiallista väkivaltaa ja muita arveluttavia aihepiirejä. Sensijaan rokkitähdet ovat juuri tuosta pimeyden kaivosta ammentaneet omat keitoksensa. Jokainen tuomitseva lehtikirjoitus ja muu negatiivinen palaute on ollut lafkan tuotteille ilmaista mainosta.

Kivitähden peleistä pitää vielä mainita sellainen erityisyys että yleensä ne ovat olleet hyvällä juonella ja laajalla hiekkalaatikolla varustettuja teoksia, tässä pelissä puolestaan ei niitä kumpaakaan ole. Mutta eräs pieni negatiivinen piirre on jäänyt. Nimittäin jokainen lafkan peli on ainakin minulla kaatunut äänipieraisuun ja koneen täydelliseen jumiutumiseen, eikä Manhuntkaan ollut poikkeus. Onko muilla ollut samoja ongelmia? Vai onko jokaisessa konekokonnaisuudessani olut jotain vikaa?

Pelissä kuolemaansa tuomittu murhamies saa toisen "mahdollisuuden". Hän herää keskeltä hylättyä slummia ja laitettuaan kuulokkeen korvaan hänelle selviää pelin henki. Antisankarimme on tapettava tieltään kaikki vastustajat selvitäkseen slummista ulos. Samalla hänen liikkeitään kuvataan koko ajan ja tarkoitun on tehdä elokuva hyvin varakkaille ja ilmeisen hulluille asiakkaille. Tästä johtuen pelikuva on vhs-videon tasoista suttua ja räkäinen slummi korostaa tätä synkkää tunnelmaa. Peli pyöriikin lähinnä tunnelmansa ansiosta mallikkaasti eteenpäin. No ainakin siihen saakka kunnes kyllästyy toistamaan samat tapot toinen toisensa perään ja jokainen kenttä on toisensa toisto. Väliin tosin pääsi ammuskelemaan mutta ne ammuskeluosuudet olivat huonointa näkemääni pyssyvoimistelua miesmuistiin.

Kontrollit toimivat hyvin ja varsinkin alussa oli ilo panna päiviltä jengiläisiä. Tosin tämän pelin antisankariin ei oikein voi samaistua ja se tekee tapahtumista hiukan etäisiä. Mutta kuten firman muissakin peleissä on ollut tapana, myös Manhuntin on tarkoitus shokeerata ja jopa inhoittaa pelaajaansa. Tämä onkin totaalisesti niitä pelejä joita aina nostetaan esille kun on kyse nuorten tekemistä rötöksistä. Itse en kritisoi pelin väkivaltaa, mutta katsonkin olevani sen verran tervepäinen että osaan katsoa mikä on arvomailmassani oikein ja väärin. Joten en hyväksy pelin silmitöntä väkivaltaa tosielämään, mutta pystyn siitä nauttimaan kuten mistä tahansa B-luokan väkivaltaelokuvasta.

En ole mikään hiiviskelypelien ehdoton ystävä, ja niin kävi tälläkin kertaa että vahvasta tunnelmasta ja splätterihengestään huolimatta puukkohippa alkoi pahemman kerran puuduttamaan noin puolen välin paikkeilla. Varsinkin silloin kun tallennuspistejärjestelmä heitti vaikean kohdan jälkeen koko roskan alkuun yhden kämmin vuoksi. Joten puhtain sydämmin voin sanoa että tämä teos jäi kesken.

Äänimaailma, hyvät ääninäyttelijät, kuvan rakeisuus ja prutalius kantoivat jonkun matkaa mutta katsoin noin puolen välin jälkeen nähneeni pelistä kaiken ja jatkan seuraavan teoksen pariin.

Hyvää:
Kuvan rakeisuus.
Ääniympäristö.
Tunnelma.
Omaleimainen pienen piirin kulttiteos.

Huonoa:
Liika hiviskely.
Yksitoikkoiset tapot ja kentät.
Ikuisesti vihaamani tallennuspistejärjestelmä.
Pelkkä tunnelma ei kanna pelin loppuun, luiden päälle olisi kaivattu lihaa.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Vahvalla tunnelmalla varustettu hiiviskely/ammuskelu, joka kaatuu yksitoikkoisuuteen.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Red Faction GuerrillaMaanantai 15.08.2011 04:48

Peli: Red Faction Guerrilla.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Koneelta vaaditaan jo hiukan potkua ettei nykimistauti yllätä.

Testikone: Pahimmissa rytäköissä pientä huojuntaa.

Red Faction Guerrilla on käytännössä kolmas osa jo melko vanhaan pelisarjaan. Muistaakseni ensimmäinen punakapina marssissa oli yksi kaikkein mielenkiintoisimpia räiskintöjä viime vuosikymmenellä. Se oli myös ensimmäinen peli joka rikkoi kirjaimellisesti rajoja sillä osan paikoista pystyi laittamaan paskaksi. Kakkososa ei ollut hullumpi, mutta jokseenkin laimeampi esitys kuin ensimmäinen. Tämä kolmas osa puolestaan on kokonaan erityyppinen peli. Ensimmäiset osat nimittäin olivat tiukkaa putkiräiskintää, kun tämä tapaus taas on eräänlainen hiekkalaatikko.

Juoni on kovin ohkainen elementti tässä pelissä. No jokatapauksessa sankarimme velipoika kuuluu punakapinnallisiin ja joutuu tapetuksi. Tietenkin automaattisesti myös velipoikaa syytetään vehkeilystä "Babyloniaa" vastaan ja hän joutuu liittymään kapinnallisten riveihin. Tästä eteenpäin vastaan tulee muutama henkilöhahmo jotka jäävät pahasti sivuosiin lukuunottamatta erästä naista joka ilmeisesti on se oikea rauhaisassa tulevaisuudessa. Mukaan soppaan heitetään natsististyyppinen vihollinen ja marauderit nimen alla kulkeva outo alkuperäiskansa. Ai niin ja Marssin pinnalla voi vapaasti hillua sillä ihminen on onnistunut tekemään sinne ilmakehän.

Tämä on jo toinen tänä kesänä pelaamani samantyyppinen peli, joten lähin verrokki löytyy tuoreesta muistista. Saboteur, arvostelu löytyy aikaisemmista blogimerkinnöistä oli huomattavasti pitkäpiimäisempi kokemus hitautensa vuoksi. Red Faction Guerrillassa puolestaan voi pahimmissa rymistelyissä mennä punainen lanka hukkaan jopa adhd-potilaalta. Joten väliin meno on todella vauhdikasta ja kunnon tuhojuhlat voivat alkaa. Tuhoamista tosin estävät edf-joukot melko hanakasti ja jos ei ole tilanteen tasalla kolema korjaa sankarimme Masonin lähimpään tukikohtaan alta aikayksikön.

Päätehtävien lisäksi on tarjolla muutamia sivutehtäviä jotka ikävä kyllä toistavat muutaman kerran jälkeen loppuun asti itseään. Varsinkin autotehtävät, talonvaltaukset ja panttivankien pelastusoperaatiot ovat yhtä huttua. Sivu ja miksei päätehtävienkin osalta purkutehtävät ovat pelin parasta antia. Ei voi kun väliin ihmetellä miten hienolta ja ihanan lapselliselta tuntui moukaroida lekalla, räjäyttää tai ajaa autolla seinästä talon sisään rikkoakseen koko rakennuksen. Kolikolla on toki kääntöpuolensa ensinnäkin lähimaasto ei rikkoonnu edes ydinpommilla ja ilmeisesti hieno fysiikkamallinnus ja hajoavat paikat ovat hiukan verottaneet ulkoista asua. Oikeastaan rakennuksia ja kulkuneuvoja lukuunottamatta kaikki paikat ovat pelkkää tylsää kiveä joiden väri on eri jokaisella alueella. Mutta ei peli moitteista huolimatta mikään ruma ole.

Pääpelin varmasti suorituspelaaja pelaa muutamassa illassa läpi. Sellainen joka haluaa tehdä jokaisen sivutehtävän selviää luultavasti viikossa. Silti kaikesta huolimatta jotenkin tuntui koko ajan että ohuen pääjuonen päälle on liimattu muutamia yksinkertaisia sivutehtävi jotta pelaajalle ei tulisi paha mieli.

Ääniraita puolestaan on loistava, marssilaismusiikki sfengaa taustalla ja ääninäyttelijät hoitavat hommansa kiitettävästi.

Ohjattavuudesta ei löydy mitään nuristavaa. Marssin vetovvoima vain on hiukan eri kuin maassa ja autot voivat heittelehtiä väliin melko holtittomasti.

Nurinaosastoon kuuluvat puolestaan pelin ajoittainen kaatuilu, joka yhdes kohtaa usemman koneen buuttaamisen jälkeen meinas saada minut luopumaan leikistä kokonaan. Ampumisosuuksissa olisi voinut olla vähän tarkempi tähtäin ja viholliset vähän vähemmän agressiivisia. Siitä johtuen suosittelenkin ei niin vaikeista peleistä pitäville helpointa vaikeustasovaihtoehtoa. Pääpelin lisäksi pelissä on myös bonustehtävä joka suoritetaan Marssin alkuperäiskansan saappaissa. Kyseessä on kumminkin sen verta tylsä kamppania että sen näkemiseen ja kokemiseen riittää 15 minuuttia.

Ihan kiva tuhota rakennuksia, mutta ei antanut ihan täysipainoista elämystä Marssin kamaralla.

Hyvää:
Tuhoaminen.
Vaihtia riittää pahimmallekkin pomppijalle.
Erikoiset aseet.
Komeat räjähdykset.

Huonoa:
Maisemat kaipaisivat vaihtelua.
Tylsät sivutehtävät.
Ohut juoni.
Aseiden tähtäimet.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Hiekkalaatikkopeli joka kaipaisi luiden päälle lihaa. Mutta tuhoaminen on jotakin todella hienoa.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Shrek Forever AfterMaanantai 08.08.2011 07:22

Peli: Shrek Forever After.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Miniläppäri.

Testikone: Oli vihreä suojätti.

Kaikkihan tietävät sen vihreän juron suolla asustelevan kaverin jota kutsutaan myös Shrekiksi. Hän on kumppaneineen valloittanut monien lasten ja myös aikuisten sydämmet. Lapsiperheen isänä olen tietenkin tutustunut tuohon suohummajaiseen ja hänen maailmaansa. Parasta Shrekin maailmassa on hieman vinoutunut satumaailma joka lainailee tunnettuja satuja ja niiden hahmoja. Tehden näistä hahmoista eräänlaista vinoutunutta huumoria joka sopii myös aikuiseen makuun.

Shrekkielokuvista kyllä pidän mutta tämä peli ei ollut paras näkemäni lisenssiesitys. No pakko myöntää että kentät ovat tarpeeksi helppoja myös lapsille, paitsi sen pölkkypäisen pinoccion ohjastama veneseikkailu jonka tiimellyksiin päätin lopettaa pelaamisen. Yritin nimittäin kyseistä kohtaa lähes sataan kertaan pääsemättä sitä siitäkään huolimatta läpi. Ehkä olen tavallista taitamattomampi yksilö, kun kyseessä on selkeä lasten peli enkä pääse silti sen erästä kenttää millään läpi. Vai onko kyseessä totaalinen aivopieru tekijöiltä?

Peli itsessään on pyhä yksinkertaisuus. Et voi ikinä eksyä kunhan etenet nuolen osoittamaan suuntaan ja vastaan tulevat pulmatkaan eivät aiheuta isompia päänmuljahteluita. Sillä kaikki on tehty niin kädestä pitelemällä kun vain suinkin on mahdollista, ilman että peli ohjaisi pelaajan sijaan itse itseään. Hahmojen eri kykyjen käyttö eri tilanteissa on myös oivallinen idea, joskin se kädestäpitely ei anna aihetta hahmottaa mihin tehtävään juuri tiettyä hahmoa tarvitaan. Taistelut ovatkin pelkkää hiiren vasaeman napin rämpyttämistä, ja väliin voi taistelua tehostaa kunkin hahmon erikoisominaisuudella. Shrekillä se on pelottelu ja aasillä epävireinen laulu

Sisältö ei anna aihetta isompiin tarinointeihin ja juonikin kulkee vähintäänkin laiskanlaisesti eteenpäin. Eli kyseessä ei ole ehkä kaikkein vahvin Shrekkitulkinta pelimuodossa.

Ohjattavuus on ihan hanskassa ja jokaisen tyypin eli shrekin, hänen vaimonsa, kissan ja aasin ohjastaminen on vaivatonta hiirellä ja näppiksellä vaikka kyseessä taitaa olla konsolipainotteinen peli. Graafinen ilme on sellaista tasaisen tylsää lastenpelitasoa, ainoastaan vesi oli ihan hienoa. Äänet ovat ok, ja ääninäyttelijät hoitavat hommansa hyvin. Saapasjalkakissan äänet hoitanut tyyppi ansaitsee mitallin. Jostakin syystä kisu kyllä kuulostaa minun korvaan yllättävät paljon gansteri Tony Montanalta.

Kyllä tätä pelaili mutta älä odota liian suuria, ja se puolenvälin pinokkiopölkkypään veneseikkailu ottaa sen verran pannuun että annan seuraavan kerran herrä puupojan nähdessäni hänelle kunnolla turpaan. Siinä kohtaamisessa en noudata rastafilosofiasta ammentamaani rauhaa ja rakkautta medotia.

Hyvää:
Ihan Shrekin näköinen
Lapsille tarpeeksi yksinkertainen.
Saapasjalkakissan ääninäyttelijä.

Huonoa:
Helvetin Pinokkkio ja hänen polkulauttansa.
Ehkä voisi olla hiukan vähemmän kädestäpitelyä jopa lapsille.
Aikuiseen makuun liian yksinkertainen.
Ei terävintä kärkeä Shrekin tarinoissa.

Yleisarvosana:
6 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Ihan kelvollinen lastenpeli siihen puolenvälin veneseikkailuun saakka.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

RobocopMaanantai 01.08.2011 03:13

Peli: Robocop.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: 2003 laitteisto.

Testikone: Koneeni on viisaampi kuin peltipoliisi.

On kahdenlaisia lisenssipelejä, eli huonoja ja hyviä. On myös kahdenlaisia retropelejä, nimittäin erittäin huonoja ja erittäin hyviä. Peltipoliisin tapaus menee kummassakin skenessä kirkkaasti sen huonon puolelle.

Kaikki kahdeksankymmentäluvulla syntyneet luultavasti tietävät Robocobin, ja kolmen elokuvan sarjan joka tehtiin kyseisestä peltiheikistä. No jos joukossa sattuu olemaan joku tietämätön niin valaistaan sen verran että kyseessä on vanhan koulukunnan toimintaelukuvasarja poliisista joka pahaksi onnekseen joutuu tapetuksi virantoimituksessa. Poliisimme saa toisen mahdollisuuden. Hänen aivonsa ja muutama muu ihmisruumiin kappale siirretään peltikuorien sisään ja jipii superkyttä on valmis kadulle jähyttämään pahoja poikia. En itse ole erityisen innostunut robottikytän seikkailuista mutta kyseessä on kumminkin eräänlainen klassikko ja suosittelen jokaista joka vähänkään pitää vanhan koulukunnan toimintaelokuvista juoksemaan kipinkapin videovuokraamoon ja katsomaan ainakin ensimmäisen osan.

Muistaakseni 2003 osattiin tehdä jo ihan hyvääkin grafiikkaa, mutta Robocobin ulkoasu muistuttaa Amiga 500:sen parhaimpia hehkutuksia. Eli kyseessä on pitkään aikaan yksi rumimmista näkemistäni peleistä, jopa yleensä pelissä kuin pelissä itse sisältöä paremman näköiset välividoet ovat harvinaisemman huonon näköistä kuraa robottipoliisissa. Juonta pelissä ei käytännössä ole ollenkaan, mutta toisaalta en sitä odottanutkaan nolkytluvun alkupuolen fps-räiskinnältä. Äänimaailma on melkoisen puuduttavaa taustahälyä ja huono ääninäyttely korostaa halvahkoa tunnelmaa. Eräissä kohdissa poliisiradio toistaa taukoamatta samaa lausetta ja jo 10 kerran poliisijohtajan sanoessa pelasta panttivangit alkaa väkisinkin ärsytysmittari noista punaisen puolelle. Eikä siinä vielä kaikki aseiden äänet kuulostivat lähinnä krapulaisen tuhnupieruilta ja tehotkin viholliseen olivat samaa luokkaa.

Vihollisen ovat taatusti pahvipäisimpiä ikinä koko fps-historian aikana. Nimittäin nämä naulapäät suurimmaksi osaksi vain seisovat paikoillaan pistooli ojossa ja odottavat missä vaiheessa pelaaja saa tähdättyä rauhassa ja laukaistua. Kaiken kukkuraksi pelin kentät täytyy läpäistä yhdellä juoksulla, sillä pelissä ei ole tallennuspiteitä tai edes tarkastuspisteitä. Ei tämä mikään vaikea ole, mutta äkkikuolemapaikoissa kämmätessä ei oikein naurata. Ja ei vähiten siitä syystä että moisen roskan varmasti jokainen tahtoo pelata mahsollisimman nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Minun onnettoman on pakko ainakin jonkin verran pelata näitä huonojakin pelejä jotta saisin teille lukijoille edes jonkinnäköisen arvostelun aikaiseksi. Muussa tapauksessa en olisi pelanut tätä tapausta ensimmäistä kenttää pitemmälle.

Ainahan sitä pitää jotakin hyvää löytää huonostakin tapauksesta ja tällä kertaa pisteen ansaitsee musiikit. Sillä taustalla rullaavaat teknobiitit tuovat kieltämättä mieleen synkkääkin synkemmän tulevaisuuden joka on pelin mukaan vuonna 2015. Tosin hyvät biitit menevät hukkaan, sillä muu peli ei tue samaa tunnelmaa. Toinen ihan kelvollinen piirre oli hyvä ohjattavuus, jopa liiankin hyvä tämänkaltaiseen peliin. Mitään muta hyvää en kyllä valehtelematta osaa keksiä.

Suosittelen Robocobbia vain itsemurhaa hautovalle, sillä tämän pelin jälkeen taatusti saatte yhden hyvän syyn päättä päivänne. Muut pysykää kaukana koko romukaksasta ja älkää vain missään nimessä menkö tuhlaamaan edes viittä senttiä tähän peliin.

Hyvää:
Ohjattavuus.
Musiikit.

Huonoa:
Kaikki muu!!!

Yleisarvosana:
1 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Erittäin huono fps, jonka musiikkiraita ja ohjaustuntuma ovat kuin eri pelistä.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

SexVilla 2Maanantai 25.07.2011 04:14

Peli: 3D SexVilla 2.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: No joku kone joka kestää nörttien ja superpervojen roiskeet.

Testikone: Ei pidä ihmisistä, vaan tyttötietokoneista.

Mitenköhän tämän voisi jotenkin säädyllisesti arvostella jotteivat kaikkein nuorimmat lukijani saisi painajaisunia liian seksuaalisesta tekstistä. Taikka yläpito poista koko profiiliani. No yritän ainakin pysyä kuosissa vaikka on luultavasti hiukan hankala pysyä mauttomuuden ja asiallisen rajamailla.

No itse asiaan, kaikille on kaiketi opetettu ainakin kouluissa että ihmiset harrastavat lisääntymistarkoituksessa toisiinsa yhtymistä. Tämän luultavasti tietävät kaikki Jeesuksen ristin sokaisemat uskovaisetkin. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, siis Jeesusta tai uskovaisia vaikka heidän uskontonsa oikeasti jättää aika pahan aukon heidän sivistyksensä tiellä. Joten kehotan kaikkia risti kourassa istuvia siirtymään kiltimpien kirjoitusten pariin.

Me muut voimmekin jo tietää että ihmiset harrastavat tuota yhdyntää myös huvittelutarkoituksessa. Jotku meistä myös tietävät että maailmassa on myös muita seksuaalikulttureja kuin se oma kotoinen vaimon kanssa saunan jälkeen pimeässä peitonalla kerran viikossa tapahtuva pakollinen toimitus josta kumpikaan ei niin paljoa nauti, mutta sulkeutunut mieli ei anna muutakaan tapaa hoitaa tätä asiaa. Sitten on myös niitä jotka tietävät että on poikia ja tyttöjä jotka pitävät samasta sukupuolesta, no nyt tässä vaiheessa ne kaikkein rohkeimmatkin perussuomalaiset voivatkin jo palata purutupakan ja heinäpaalin ääreen askartelemaan vaikka itselleen pajupilliä sillä tämä on jo liikaa heidän herkille mielille.

Te jäljelle jääneet lukijat olettekin sitten jo tosipervoja jotka ette tosiaankaan harrasta seksiä peiton alla, ettekä ehkä katso kovinkaan kieroon homoseksuaaleja. Mutta nyt teitäkin voidaan järkyttää vieläkin rajummalla jutulla. Maailmassa on myös ihmisiä jotka pitävät rakastelusessioidensa aikana kivusta, kurista, piiskauksista, saappaista, kumista/nahasta, roolileikeistä ja jopa samaa sukupuolta olevien kanssa harjoittamasta seksistä "pakotettuina", heidän silti olematta homoseksuaaleja. Nyt tais räjähtää silmille ja kaikki juoksivat itkien äitiensä/isiensä, vaimojensa/miestensä syliin itkemään ja kysymään voiko se olla mahdollista onko SM sittenkin totta. Kyllä se on ja tiedän sen paremmin kuin hyvin ;)

Tulipa pitkä johdanto hyvin sisällöttömään peliin, tai no kyseessä on eräänlainen panosimulaattori joka sellaisenaan kaiketi tarjoaa käyttäjälleen jonkin asteen tyydytystä. Ainakin siinä tapauksessa kun on pelannut elämänsä hukkaan ja naisen/miehen/transun taikka ryhmän suomat ilot on jääny kokematta ja ainoa henkireikä löytyy netistä taikka tämänkaltaisesta "pelistä". Toinen ryhmä joka voi tästä hyötyä ovat superperverssit jotka eivät vaimostaan ja valtavasta seksidvdkokoelmastaan huolimatta saa tarpeeksi. Kolmantena ryhmänä näkisin seksialalla työskentelevät ihmiset, sillä teoksessa voi suunnitella omia pokerainoja ja nähdä mahdollisia kuvakulmia joita käyttää itse oikeassakin kuvauksessa.

Jos et kuulu johonkin edellä mainittuun ryhmään niin mitä jää käteen? No eipä paljon mitään! Ei edes minulle, vaikka ilmeisesti olen ihan selkeästi sanonut johdannossani kuuluvani tuohon pelättyyn S/M seksistä nauttivaan kummajaisten kastiin. No joka tapauksessa minulla on oma perhe ja kaunis vaimo joten en ole hirveän ahkera pornon kuluttaja. Satunnaisia nettisivuilla vierailuja lukuunottamatta skene on jäänyt lähinnä teini-ikäni harrastuksiin. Joten olin hieman jopa jännittynyt käynnistäessäni tämän teoksen. Jännitys muuttui nopeasti pettymykseski, sillä luulin pelinä myytävän jutun tarjoavan jotain seksiin liittyvää pelattavaa.

3D SexVilla 2 ainoa tarkoitus oli leikkiä pökkelöillä nukeilla jotka muistuttivat naisia miehiä ja transuja. Omat nukkensa pystyi vaatettamaan haluamallaan tavalla, vaatevalikoima tottakai oli sieltä kumisimmasta ja niukimmasta päästä. Nuket pystyi myös varustamaan seksileluilla kuten dildoilla, piiskoilla ja vaikkapa käsikahleilla. Tämän jälkeen pystyi valitsemaan paikan missä harrastaa rakkautta. Vaihtoehtoja oli dominastudioista koulun kautta hiekkarantaan ja kaikkea missä ylipäänsä voi sitä harrastaa. Tämän jälkeen omia nukkejaan pystyi laittamaan eri asentoihin panemaan, nuolemaan tai vaikka harrastamaan anaalinautintoja tai kultaisia suihkuja. Myös leluja pystyi käyttämään tosin dildoa en saanut muun kuin yhden miesnukkeni sisään, hmmm mistäköhän moinen johtui... Piiskausken aihuttamat kivun äänet puolestaan saivat aikaiseksi hammentyneet naurut. Ei huonompaa ääninäytteliää voisi olla tähän aktin muotoon valittu kuin tässä pelissä oli.

Ai niin pelissä oli ns panokoneita ja muita härpättimiä joita en kokeillut kuin kerran, tai no oikeastaan minä kokeilin kaikkea vain kerran ja noin tunnin "pelailun" jälkeen suljin koko roskan ja huokaisin syvään. Ei ainakaan minulla saanut mitään erityisiä värähtelyjä aikaiseksi, ja en tiedä todellakaan saako tämä kenessäkaan terveessä aikuisessa miehessä seksuaalista heräämistä aikaiseksi, puhumattakaan miehiä tunneherkemmissä naisissa.

Pornopelit eivät ole olleet ikinä kovinkaan yleisiä, ja tämä teos tuskin saa kenreä millään tavalla elpymään. Päinvastoin peleissä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vältelty seksiä kuin ruttoa ja ehkä se on parempi niin. Ainakin äsken näkemäni perusteella. Ai niin ja pitää ny mallin vuoksi mainita että pelissä on aika yksinkertaiset grafiikat ja kameran liikuttelu kankeaa. Ainoastaan osa nukeista on ihan ihmisen näköisiä lukuunottamatta silmiä.

Seuraava asia onkin todella tärkeä asia naisettomille/miehettömille nörteille. Tutkiskelin hetken nettiä ja löysin sellaisen laitteen eräästä seksikaupasta joka muutta koneesi naiseksi kautta mieheksi, eli koneeseen liitetään usbin kautta härpäke jonka sähkömoottori pystyy liikuttamaan joko dildoa tai kumipimperoa joidenkin laitetta tukevien pornolehfojen mukaan, en saanut tosin selville tukeeko tämä peli myös laitetta. Eli fyysistä kumppania ei enää tarvita, vaan koneesi voi hoidella sinut!

Hyvää:
Ehkä hyötyö pokeohjaajalle.
Tyydyttää seksistä tietämättömät nörtit.
Tyydyttää superpervot.
Ei hyljeksi mitään seksuaalisuuden muotoa josta irtoaa isoimmat pisteet.

Huonoa:
Ei ole peli vaikka itseään sinä mainostaa.
Todella surkea ääninäyttelijä, etenkiin kurituskohtauksissa.
Katson laittaneeni rahat täyteen p*skaan.

Yleisarvosana:
3 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Jos pitäisi valita 3D SexVilla 2:sen ja pumpatavan seksinuken väliltä luultavasti ottaisin sen nuken.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

The SaboteurTiistai 19.07.2011 03:03

Peli: The Saboteur.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Uusi kyllä jaksaa.

Testikone: Mainiosti pärjäsi, natsien valtavasta painostuksesta huolimatta.

The Saboteur voidaan laittaa siihen samaa hiekkalaatikkoon johon kuuluvat mm. GTA:aat ja sen lukuisat kloonit. Tästä huolimatta peli tarjoaa jotakin aivan uutta. Sillä ympäristönä toimii Kolmannen valtakunnan valloittama Pariisi lähialueineen. Aikakauden aseet, autot, musiikki, glamour-ilotalot ja kuumottavat natsivihulaiset takaavat tiukan tunnelman. Tunnelmaa lisäävät hyvät ääninäyttelijät ja mustavalkoisuudella leikittelevä peliympäristö. Mustan, valkoisen ja eri harmaansävyjen keskellä vilahtelevat punaiset natsiliput ja muutamat muut eriväriset yksityiskohdat ovat herkkua visaalisuudesta nauttivalle silmälle. Tosin pääjuonen tehtäviä suorittaessa natsien valta vähenee ja kaupunki saa pikkuhiljaa alue kerrallaan värinsä takaisin. Hienoa kikkailua eikö totta?

Teitenkään tekijätiimi ei yritä keksiä pyörää uudelleen ja periasetelmiltaan tätä voi hyvin verrata etäisiin serkkuihinsa kuten kuuluisat suuret autovarkaudet. Tekijätiimistä puheenollen tämän pelin väsännyt pelitalo on jo muuttanut aikoja sitten manan majoille, suuren "saatanan" EA-Gamesin myötävaikutuksesta. Joten tämä hieno peli jäi porukan kuolinkouristuksisksi ja tuskin saamme nähdä Saboteur kakkosta.

Pelin juoni ei ole mikään päätähalkova, muttei huonokaan sillä tarinan aikana ehditään kertoa pieni pätkä rauhan ajasta, sodan syttymisestä, sekä tietenkin käsitellään pääkokin perhehuolet, vihollisongelma, rakkaustarinat ja muut sivujounenkäänteet.

Juonen sillisalattimaisen asetelman vastapainona saamme mielestäni parasta mahdollista ohjaustuntumaa hahmoon hiekkalaatikoissa. Nimittäin päähahmo tosiaankin osaa liikkua yhtä kätevästi autolla kuin jalkaisin. Hahmo kiipeilee ja hyppii talon katolta toiselle kuin apina ja osaa myös ammuskella vähemmän kankeasti kuin mihin olemme tottuneet tämänkaltaisissa peliympäristöissä. Tietenkään ei päästä fps-tasoon mutta ei kai sitä voi tällaiselta vaatia.

Historiallisuudesta huolimatta peliä ei ole tehty ihan kirja kädessä. Vaan tosiasioiden sekaan on heitetty hieman mukaan omia mausteita. Kolmannen valtakunnan veljeskuntaan mahtuu mm mielenkiintoisen näköisiä fetissijuhlista karanneita sekopäitä huippuaseineen ja nahkapukuineen. Muutenkin sakasan synkimpien hetkien kliseitä on hmm voisiko sanoa että mallikkaasti fantasioitu mukaan.

Pelin pääjuoneen kuuluvat tehtävät olivat helppoja mutta mukavia tehdä. Puolestaan sivuosaa näytelleet räjäytä 10000 natsikohdetta ei oikein innostanut. Suoritin niistä 85 %. Olisin ehkä jaksanu viedä tämän tehtävän loppuun jos olisi ollut tarjolla jokin porkkana. Vaikkapa jotain roolipelimäistä ukon tai aseenparannusta tai jotain. Sellaisenaan tehtävä oli lähinnä puuduttava räjähdejumppa.

Toinen suurempi valituksen aihe löytyy päähahmosta. Sillä miten ihmeessä tähän rooliin oli valittu Irlantilainen rallikuski Devlin, kun ranskan maanalaisen armeijan ukko olisi jotenkin sopinut tunnelmaan paremmin. Sillä historiallinen totuushan on tämä, että Ranskan sotavoimien romahtamisen jälkeen itse patonkikansa ei antanut periksi vaan jatkoi eräänlaista terroristisotaa ja piti koko miehityksen ajan natseja varpaillaa. Ei nimittäin ollut asiaa jokaiselle pimeälle kujalle yksin väärässä univormussa.

Mahtava peli viostaan huolimatta ja suosittelen kyllä lämpimästi niille jotka ovat pitäneet esim Mafiasta, GTAista tai arpinaamasta.

Hyvää:
Hieno mustavalkoisuudella kikkailu.
Tämä jätkä osaa liikkua ja myös ampua.
Kuumottava vihollinen.
Kerrankin jotain uutta tähän peliskeneen.
Jäin kapaamaan lisää...

Huonoa:
...mutta toiveeni tuskin toteutuu sillä pelitalo on kuollut.
Räjäyttelujumppa.
Juonen hienoinen epäselkeys.
Irlantilainen päähahmo ranskaa vapauttamassa. (Tosin hahmo itsessään ei ole pässimpi tapaus).

Yleisarvosana:
9 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Tunnelmallinen ja kaunis hiekkalaatikko toisen maailmansodan Pariisista.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

WolfensteinTiistai 12.07.2011 04:22

Peli: Wolfenstein.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Vaarikin jaksaa.

Testikone: Huomattavasti parempaa grafaa kiitos.

Wolfesteinin tietävät taatusti kaikki räiskintäpeleihin ylipäänsä tutustuneet valistuneet pelaajat. Tiedoksi niille pahvipäille jotka eivät tiedä että kyseessä on peli joka käytännössä loi koko fps-genren, eli ei mikään pikkujuttu. Hienosta alkusysäyksestä huolimatta pelin seuraavat osat eivät ole olleet mitään erityisen sykäyttäviä tapauksia. Eikä tämä uusinkaan noiturinatsien konekiväärisahaaminen mitenkään erityinen teos ole.

Pelihahmona toimii jenkkiläinen agentti ja hänen toimintaympäristönä on toisen maailmansodan natsisaksaa mukaileva satumaailma missä magia ja rynnäkkökivääri kulkevat käsikädessä. Ei kuulosta hullummalta idealta mutta tässä pelissä mennään niin tylsää keskitietä kuin vain olla voi. En tiedä edes mistä pitäisi antaa varsinaisia kehuja ja mistä moitteita sillä kyseessä on todellinen perussuomalainen suoraan Timo Soinin riveistä. Grafiikka ei hätkäytä mutta ei ole silti rumaa. Natsiviholliset ovat ihan jees vastustajia mutta eivät mitään älynjättiläisiä. Äänet ovat peliin sopivia mutta väliin kaikuvat ja pätkivät omituisella tavalla. Jokainen sakasalainen puhuu ylikovaan tyyliin murrettua skasaenglantia.

Keskinkertaisuudesta huolimatta löytyy pelistä muutama ihan hyvä idea, tosin ei uusi sellainen. Kuten aseiden viritteleminen mustassa pörssissä kentistä löytyvien rikkauksien ja virityspiirustusten avulla. Muutamat erikoisemmat örmyt osaavat pistää kunnolla hanttiin vaikkakin pomotaisteluista selviää yleensä muinaisuudesta lainatuilla kikka kolmosilla. SS-naiset olivat seksikkäimpiä näkemiäni pelihahmoja suurelta osin rinnat paljastavissa nahkapuvuissaan, mutteivät suinkaan vaarallisimpia kohtaamiani vihollisia vaikka harvalukuisesta eliittiyksiköstä olisi voinut luulla muuta.

Peliympäristössä liikutaan kuten hiekalaatikkopeleissä, mutta lähinnä välietappina toimiva kaupunki on vain kulissi minkä läpi juostaan joko seuraavanna tehtävään, ostamaan aseenparannuksia taikka ihan vain raportoimaan toimeksiantajalle tehtävän onnistumisessta. Peliympäristö on myös harvinaisen putkivoittoinen ja sijoittuu sisätiloihin. Muutaman kerran päästään myös ulos mutta kauniin maalaismaiseman sijaan tarjoillaan ikivanhojen metal of honoreiden tilkkutäkkiympäristöjä.

Kunniamaininta ensimmäiselle pelille jonka ääreen nukahdin keskellä kesäistä sadepäivää. Yleensä näin ei ole tapahtunut vaikka kyseessä olisi ollut heikompikin peli. Tämä teos oli mielestäni täysin turhanpäiväinen ammuskeluputki jota ilmankin voi pärjätä.
Hyvää:
Alussa kiinnostava asetelma.
Ammuttavaa riittää.
Sm-henkiset natsinaiset.
Aseiden virittäminen.

Huonoa:
Tasianen kuin pannukakku, mikään osa-alue ei loista muttei ole huonokaan
Ei jaksa kiinnostaa.
Suoraakin suorempi putki.
Nukahdin kesken pelin.

Yleisarvosana:
5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Viimeistelemätön ja liian tasapaksu räiskintä.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

RisenMaanantai 04.07.2011 04:20

Peli: Risen.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: No ei ihan mopo, mutta kevarilla pärjää.

Testikone: Ihastui maisemiin.

Risen alkaa haaksirikosta ja päätyy maailman pelastamiseen. Ei mikään uusi juonikuvia tietokoneroolipelien saralla. Mutta jos se sama vanha tarina tehdään kunnolla, jättää se kourallisen uusia keskinkertaisia ideoita unohduksen kaivoon. Risen todellakin on tehty kunnolla eikä pelkästään juonen osalta. Enkä sitä suuremmin ihmettele sillä peli on saman porukan käsialaa joka on tehnyt jo klassikoiksi nousseet Gothicit. Mielestäni G3 oli yksi kaikkien aikojen parhaimpia ropeja kompuutterille ikinä, eikä ne aikaisemmatkaan osat huonoja olleet. Voisinpa jopa väittää että Risenissa on hiukan kopioitu kakkososan tunnelmaa saarelaiselämästä merirosvoineen ja Risenin keskeinen kaupunki on melkein tarkka kopio kakkosen vastaavasta satamakaupungista. Olen lukenut että virallinen G4 on olemassa mutta alkuperäisideaa vesitetymmässä muodossa eri tekijätiimin tekemänä. Ajattelin toki pelata senki teoksen jossain vaiheessa mutta kyllä minun kirjoissa tämä Risen on se oikea G4.

Juoni tosiaan alkaa laivan kannelta kuten jo kerkisin mainita. Sankarin pahaksi onneksi alus joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja tuhoutuu. Tajuntansa menettänyt kaverimme herää hiekkarannalta samassa aluksessa olleen naispuolisen matkustajan kanssa. Parivaljakko on ajautunut saarelle jota kansoittaa vihamieliset villipedot ja muut vähemmän miellyttävät mönkiäiset. Toki saarelta löytyy myös ihmisiä mutta alussa on vain trooppista sademetsää ja vihulaisia jotka pieksävät ryysyisen kaverimme henkihieveriin joka kohtaamisella. Eli kyseessä ei ole mikään ylihelppo päästäsilittelyfantasia. Alkuun on parempi paeta kuin taistella, mutta kivipäisenä kaverina minä tapaoin jokaisen vastaan tulevan örmyn vaikka tämän kaltainen toiminta aiheuttikin melkoisen latausjumpan pahimmissa paikoissa. Luonnosta myös löytyy kiitettävä määrä parantavia yrtteja ja surmatuilta elikoilta raavas mies saa lihaa proteiininlähteeksi, kunhan löytää ensin paistinpannun ja tulipaikan missä lihat voi käristää. Joten kyllä hankalasta alusta selviää kunhan on kärsivällinen ja unohtaa ne nykypäivän velliperseseikkailut ja kädestäpitelyputkiräiskinnät.

Kartan löytymisen ja muutaman ihmiskontaktin jälkeen alkaa itse tarina avautumaan. Pelaaminenkin muuttuu helpommaksi tasonnousujen, parempien aseiden ja suojien löytyessä joko luolista tai kauppiailta ostettaessa. Tarinasta vielä sen verran että saarella on kaksi kuppikuntaa jotka taistelevat keskenään. Vapauden miesten ja naisten linnake löytyy suolta ja satamakaupungin inkvisiittorit tarjoavat toisenlaisen vaihtoehdon. Alussa voi tehdä rauhassa juoksupojan tehtäviä kummallekkin osapuolelle ja tutkia kaunista saarta. Mutta jossakin vaiheessa on pakko tehdä valinta kumman leiriin halajaa. Itse valitsin Robin Hoodmaiset vapauden miehet mutta loppujen lopuksi eivät ne inkvisiittoritkaan olisi olleet hullumpi valinta. Valintani lähinnä perustui hahmoni kehittymissuunnasta. Panostin taidoissa varasteluun ja taisteluun joten suoraselkäisten ja jopa natsistisen särmikkäiden inkvisiittoreiden magiaa uhkuva elämä ei oikein tuntunut luontevalta hahmolleni.

Leirivalinnan jälkeen avautuu varsinainen päätarkoitus koko pelissä, nimittäin suuren pahan torjuminen joka tällä kertaa ilmenee muinaisen liskokansan ja titaanien muodossa. Tämän enempää en taida juonesta paljastaa sillä haluen että tästä raapustuksesta peliä kokeilemaan innostuvat voivat itse nähdä pelin hienon tarinan joka toimii loppumetreille saakka. Ainut nurinan aihe tulee siitä kun pääpaha nujerretaan miksi kaikki aina loppuu siihen. Olisi mukavaa väliin että kaavaa rikottaisiin ja voisi elää ja nähdä hetken rauhanajasta. Tehdä muutaman rauhallisemman tehtävän joka pikkuhiljaa lopettaisi eeppisen juonen. Lisäksi tarinassa oli eräs kuuluisan merirosvon tytär joka olisi ollut mielestäni täydellinen vaimoehdokas sankarille. Nyt voin vain kuvitella mielessäni onnellisen lopun joka päättyy vuoteeseen...

Kerta tuli nyt puheeksi se petikamarin aikuisten osasto niin kyllä pelihahmo harrastaa nautintoja paikallisessa ilotalossa tosin akti jää näkemättä kuten niin tavallista peleissä. Myös osa vastaantulevista käyttää tyylikkään aikuismaista kiroilua painottaakseen sanojaan kuten oikeassakin maailmassa. Tietenkin yliopiston käyneet pitävät kiroilua peleissä tai muussa viihteessä hyvin negatiivisenä ja mauttomana seikkana mutta minä kyllä sanon pelin kiroilusta kuten yksi pelimaailman yrmeä seppä "hoo fucking ray". Ääninäyttely on muutenkin kelvollista materiaalia ja kaikki keskustelut käydään puhumalla joka lisää sitä siellä olemisen tuntua. Musiikit tosin olivat sellaista taustalla pörräävää taukojumppaa jotka eivät mitenkään erityisesti jääneet mieleen lukuunottamatta luolastojen tyylikästä barbaarirummutusta ja muutamaa akustisella kitaralla soitettua näppäilyä.

Pelin miljöö eli saari oli uskottavan realistisen näköinen ja kaikki tuntui toimivan kuten oikeassakin maailmassa. Vaihtuvat vuorokaudenajat, sääefektit ja muu kuorrutus ei jättänyt toivomisen varaan. Myös piirtoetäisyys oli hyvä enkä kertaakaan huomannut ilmiötä ruohikko kasvaa silmieni eteen kuten Oblivionissa aikoinaan. Yö sitten todellakin oli yö ja ilman valotaikaa taikka soihtua synkän metsikön siimeksessä harhaileminen olikin oma taitolajinsa. Tulikin muutaman kerran hypättyä vahingossa keskelle susilaumaa ja lopun voitte arvata. Kuolema jota seurasi edellisen tallennuksen lataaminen. Kaupunkien väki teki luonnollisesti omia askareitaan, päivällä työskenteli, yöllä nukkui ja osa porukasta poikkesi kapakkaan illan hämärtyessä.

Risenin tehtävät eivät olleet mitään päätähuimaavan omaperäisiä. Nouda luolasta se ja se sormus, kuljeta paketti johtajalle ja etsi legendaarinen haarniskaosastoa ryöstöviljeltiin. Tosin osa näistä sivutehtävistäkin oli rakenteeltaan mielenkiintoisia ja lähes aina oma valinta ratkaisi tehtävän lopputuloksen. Pelasin itse lähes jokaisen sivutehtävän joka eteen sattui ja pääjuonen loppuun saakka, tähän hupin sain kulumaan pelin sisäisen pelikellon mukaan aikaa 2 vuorokautta 8 tuntia ja 46 minuuttia. Tähän aikaan ei tietenkään sisälly niitä lukuisia epäonnistumisia ja möhläyksiä jotka saivat hahmoni kuolemaan. Joten luulen todellisen peliajan lähentelevän sitä kolmea vuorokautta. Eli ei mikään tavanomainen korkeintään 10 tunnin putkijuoksu, mutta toisaalta ei mikään yli menevän massiivinen koko elämän nörtteyttävä elämys. Vaan justiinsa sopivan kokoinen pakkaus minun makuun.

Inventaario palveli pelaajaa hyvin ja kaikki kamat oli sijoitettu eri osastoihin joka helpotti aseiden ja muiden roinien käyttöä. Taistelu oli toimivaa ja kunhan rytmin ymmärsi sai heikollakin ukolla isomman örmyn nurin. Tosin pelissä ei vihollisia ollut hirvittävän paljoa vaikka taistelua riittikin. Taistelun lähin tarkoitus oli jokaisella kerralla tuntua vaaralliselta, mutta mahdolliselta voittaa. Loppuun saakka oli mahdollisuus saada pienemmältäkin möröltä turpaan jos itse kämmäs. Taikojen toimivuutta en hahmollani testannut muiden kuin joka jampan taikakääröjen muodossa ja kyllähän ne tomivat vaikka vanhalle gothicin kävijälle niissä ei mitään erityisen uutta ollutkaan.

Voisin kirjoitella vaikka kuinka pitkän tarinan näin upeasta pelistä ja sen lukuisista mahdollisuuksista toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, mutta kehotan yksityiskohtaisen selostuksen sijaan teitä kaikkia kokeilemaan peliä itse. Tämä on paras tietokoneroolipeli sitten noiturin ja goottilaisen kolmosen. Jään innolla odottamaan mahdollista Risen kakkosta. Pelin teemaa lainatakseni lopetan höpinäni seuraavaan lauseeseen. Aina näkyy kaukana horisontissa jokin mielenkiintoinen kohde mutta vielä en sinne voi päästä...

Hyvää:
Kauniit maisemat.
Luonnollisesti toimiva ympäristö.
Sopivan pituinen.
Sopivissa kohdissa käytetyt kirosanat.
Vanha tarina hyvin kerrottuna.
Täydellinen pc-roolipelikokemus minun makuun.

Huonoa:
Ei tarjoa mitään uutta tähän skeneen.
Noutotehtävät ja taikajuomat vieläkin muodissa.
Mitä peleissä tapahtuu sen jälkeen kun pääpaha kaatuu??
Aloittelevalle nykyaikaiselle pelaajalle taatusti liian korkea vaikeustaso.

Yleisarvosana: 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Shaun White SnowboardingMaanantai 27.06.2011 06:05

Peli: Shaun White Snowboarding.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin tän hetken konsolitasoa.

Testikone: Snoukkas, mut kummastelei hellepäivänä talviurheilua.

Yhdeksänkymmentäluvun teinivuosiini kuului skeittaus ja myös jossakin määrin lumilautailu, joskin viimeksi mainittua en harastanut kovinkaan ahkerasti. Skeittaus tuli mukaan kuvioihin silloisten vahvojen nuorisoalakulttuurien kylkiäisenä. Kasarin lopulla ja ysärin alussa olin vielä sellainen kasarihevityyppinen henkilöitymä joka ei tiennyt Metallicaa parempaa musiaakkia olevan olemassakaan. No maalaiskylässä asuessani en tiennyt paljon muustakaan mitään, joten se kasarihevarointi kai sallittaneen juntin nuoruudenaikoihin. No yks kaikki kun olin tarpeeksi vanha muuttaakseni kaupunkiin, vastaani tuli kaksi hyvin vahvaa sen ajan nuotrisokulttuuria joiden toisistaan hyvin poikkeavat ajatusmaalmat kiinnostivat yhtä paljon.

Räpkulttuurin katu-uskottavuus ja väkivaltainen ganstaräp olivat nannaa vasta kaupunkiin muuttaneelle maalaishörhölle joka tahtoi irrottautua vanhempiensa ja sukunsa asumaympäristöstä kaikin mahdollisin tavoin. Toinen vaikuttava tekijä oli pohjoisen mustan metallin toisen aallon vahva nousu, tässä kulttuurissa minua kiinnosti eniten nihilistinen musiikki, ei niinkään se saatananpalvonta johon musta metalli monesti yhdistetään. Joten koin jonkin sortin henkisen kaaoksen ja tsombailin noiden kahden jopa toisilleen vihamielisen alakulttuurien välimaastossa useampia vuosia. Tietenkin teinit ovat hyvin puritaaneja omasta alatyylistään ja minullekkin tuli jossain vaiheessa tilanne jossa oli toinen valittava ja toinen hyljättävä, vaikka siinä vaiheessa kaiketi olin porukoiden silmissä täysi pelle. Joten oikeastaan en valinnut kumpaakaan vaan kiinnostuin goottilaisuudesta ja sen vapaamielisemmästä asenteesta ympäröivään maailmaan. Joten olen edelleenkin sillä tiellä ja pystyn omassa goottifilosofiassani määrittelemään itseni vaikka gothic black metal rastahoppariksi jos siltä tuntuu. sillä musiikkimakuni on laaja ja voin ottaa alleni skeittilaudan vaikka kulkisin mustassa hameessa ja piikkimatolta näyttävässä nahkatakissa. Tosin en enää ole skeitannut lähemmäs 7 vuoteen ja aate tyylimailmanikin on iän mukaan laimentunut. Enkä tosiaankaan ole lumilautaillut kuten tässä Shaun Whitessa kuuluu tehdä.

Taisinpa taas jälleen kerran eksyä pelin aihepiiristä melkoisen kauas. Tarkoitukseni oli kumminkin valaista sitä seikkaa että tunnen jonkin verran lumilautailua ja tiedän sen verran rinteessä yksi iso suksi jalassa laskemisesta että se on ihan kivaa ja aikaa vievää puuhastelua. Joskaan esimerkiksi ilmeisen legendaarinen, jopa peliin päässyt Shaun White on jäänyt tuntemattomaksi henkilöksi, kun olen enempi seurannut Tony haukan ja muiden skeittareiden edesottamuksia.

Shaun White Snowboarding on perinteinen snoukka/skeittipeli, eli alussa ollaan mister eikukaan ja pikkuhiljaa saavutetuilla voitoilla saadaan mainetta, kunniaa, mammonaa ja uusia hienoja rinnereleitä kuten lautoja, takkeja, pipoja ja vaikka selkärepun jos välttämättä moisen tahtoo. Hahmon sukupuolen ja rodun valitsemisen jälkeen omalle laskijalleen voi valita perusreleistä mieluisimman väriset. Pienen harjoituslaskun ja muka juonentyngän jälkeen suunta onkin koko ajan alaspäin. Taitojen karttuessa onnistuu jo aika hurjatkin temput mukavasti kotikoneen ääreltä. Lisäksi ei tarvitse kärsiä kylmästä ja luiden rasahtelevista murtumisista joita luultavasti olisi minunkin hahmolle tullut roppakaupalla tosimaailmassa. Tietenkään ikinä ei voida täysin mallintaa peliin sitä rinteessä olemisen tunnetta. Mutta pelin puolirealistisuus ja ympäristöjen hieno ulkonäkö saavat paikoitellen laskemisesta jopa nauttivaa puuhaa.

Tosin tämä tapaus on hyvin lyhytikäistä viihdettä ja juuri kun olet päässyt temppuilun makuun on jo kaikkia tavoitteet jokaisessa eri puolilla maailmaa (Japani,Alaska,Eurooppa ja niinpäinpois) sijaitsevissa "mäissä" saavutettu ja jäljelle jää vain muuten vain rinteissä häröily. Siitä tulikin mieleen että aina mennessäni uuteen paikkaan tilasin itselleni helikopterikuljetuksen suoraan vuoren/rinteen huipulle ja laskin omalla tahdilla ihastellen maisemia ja välillä muutaman tempun heittäin koko mäen alas. Tässä vapaassa laskemisessa peli oli parhaimmillaan ja jos sattui vielä tulemaan pelin harvoista hyvistä biiseistä joku niin tuntuipa nannalta.

Itse kilpailut ja muut tehtävät olivat turhankin perinteistä kerää jotain, laske lippujen keskeltä tee 54 000 pistettä siihen ja siihen aikaan sekä voita kanssakilpailijasi yhteislaskussa. Osa näistä tehtävistä sai pulssin kiihtymään ja siinä vaiheessa kun sadannen kerran epäonnistuin jossakin tempussa olin raivon partaalla, eikä asiaa auttanut se jenkkiläinen teinipunkki jonka kuunteleminen ei ole koskaan oikein allekirjoittaneelta luonnistunut. Kaiken lisäksi juuri tuon sadannen epäonnistumisen jälkeen poikani päätti nakata kenkänsä suoraan tietokoneeni näyttöön, olin aika lähellä menettää malttini kokonaan ja tarttua koivuniemenherraan ensimmäistä kertaa elämässäni lastenkasvatusmielessä, mutta viisas minäni tuli viime hetkellä esiin ja sanoi meneppä polttelemaan vaikka tupakki takapihalle ja mieti sen jälkeen mikä on tilanne... ja niinhän siinä kävi että tyydyin vain torumaan poikaani typerästä ja selittämättömästä teosta ja hymähdin että pelihän on vain peliä... Vai onko?

Ääninäyttelyt, ympäristön äänet, grafiikat, musiikit ja muukin ulkoinen anti on ihan okoota muttei mitenkään erityisesti säväytä. Pelissä oli muuten automaattisesta päivityksestä huolimatta vakava bugi joka kaatoi silloin tällöin koko teoksen. Vakavana puutteena voitaneen myös pitää sitä seikkaa että peli ei anna pelattavaa muutamaa iltaa pitemmäksi ajaksi. Siitäkin huolimatta että näppiksellä ja hiirellä ohjattavuus on väliin aika kovan luokan sekoilua. Joten luulen alkuperäisen konsoliversion olevan parempi vaihtoehto kuin tämä kompuutterille tehty puolivillainen käännös.

Uskon että pelistä saavat enemmän irti alan harrastajat ja konsolin omistajat, varsinkin netin välityksellä pelattavista kilpailuista. Toki muutkin voivat tätä kokeilla mutta suosittelisin mieluummin alaa tuntemattomalle jotakin viihteellisempää pakettia kuten muinaista ssx:ää.

Hyvää:
Maisemat.
Vapaat laskut.
Suhteellisen realistinen.
Helppo omaksua kunhan alun kämmäilyn jaksaa.

Huonoa:
Lyhyenläntä.
Ikäänkuin olisin vastaavia pelejä nähnyt ennenkin.
Amerikkalainen teinipunkki.
Ohjaus on jostakin kamalan ja surkean välimaastosta.
Koko pelin kaatava big bugi.

Yleisarvosana:
Normipelaajalle 5, alaa tuntevalle korkeintaan 8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Viihdytysarvoltaan heikko, mutta hienoja maisemia tarjoileva lumilautailupeli.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Escape from Monkey IslandMaanantai 20.06.2011 06:04

Peli: Escape from Monkey Island.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Helmitaulu muutamalla virtapiirillä riittää.

Testikone: Ei laita vastaan.

Kyseessä on siis neljäs apinasaaren seikkailu. Ensimmäinen ja toinen osa ovat suorastaan loistavia seikkailupelejä, mutta tämä neljäs osa ei oikein silmissäni aiheuttanut minkään sortin nostalgisen retroilun kyyneleitä. Ne kyyneleet jotka vuodatin johtuivat puhtaasti mielipahasta ja jo alkuun kyllästymisestä. Sen vuoksi en viitsinyt pelata koko teosta juuri puolta väliä pitemmälle. Luulen silti nähneeni kaiken oleellisen tästä tekeleestä.

Muihin osiin verrattuna tässä seikkaiulussa on käytetty kolmiulotteista esirenderöityä grafiikkaa, joka tietenkin nykymittapuulla on aika kankeaa, mutta oli silloin joskus hienoa. Ei sen puoleen soihtujen ja kynttilöiden liekit näyttivät yllättävänkin hyviltä vanhaksi seikkailupeliksi.

Yhtä kankeaa ohjattavuutta olen nähnyt harvoissa peleissä, ja monista muista seikkailupeleistä poiketen tässä pelissä ei ohjaukseen käytetä ollenkaan hiirtä ja se on suuri virhe. Toisaalta parhaimmat naurut irtosivat pomppivasta ohjattavuudesta kun herra merirosvokokelas pomppi siinne tänne ilman mitään järjen logiikkaa. Tietyissä kohdissa on tuskastuttavan vaikea kohdentaa oikeaan kohteeseen jos on useampi kohde tutkailtavana. Lisäksi tämä seikka hankaloitti muutenkin melko kummallisten tehtävien ratkaisun etsimisessä enemmän kuin tarpeeksi.

Huumori yritti kovasti olla vanhaa samaa vinoutunutta merirosvoilua, mutta sekään ei toiminut vaikka ääninäyttelijät kyllä mielestäni antoivat parastaan. Juoni on samaa huttua kuin enenkin ja samoja ympäristöjä oli kierrätetty muuttamalla vain peruspiirteet "modernimmiksi". Musiikki oli onneksi samaa iloista piraattisävelmää ja se saa aina näissä apinasaarissa iloiselle tuulelle.

Ei oikein lämmittänyt ja oletan pelin sopivan vain pahimmille apinasaarifaneille, jos heillekkään. Odotan mielenkiinnolla jahka pääsen käsiksi apinasaari kakkosen uudelleenjulkaisuun, ainakin vanha versio oli kympin arvoinen teos. Tämä jää vitosen alapuolelle.

Hyvää:
Musiikki saa aina hymyn huulille.
Hienot tuliefektit.
Taiteelliset pilvet.
Ääninäyttelijät tekevät parhaansa.

Huonoa:
Kummallinen ohjaus.
Ei niin hyvää huumoria mitä aikaisemmin nähty samassa sarjassa.
Jostakin syystä en innostunut vaikka vanhemmat apinasaaret ovatkin rautaa.

Yleisarvosana: 4 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand