IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to

Tunneksmä sut jostain?Perjantai 23.11.2007 14:57

Hassu ilmiö: surffailee bittiavaruudessa huvinsa vuoksi, löytää tiensä blogilistalle. Napsuttelee summamutikassa topjotain-listalle yltäneitä ei-neuleblogeja. Löytää muutaman kiinnostavalle vaikuttavan, lukee hieman enemmän. Ja kohta onkin päätynyt penkomaan tuiki tuntemattoman ihmisen kahden vuoden blogihistorian alusta loppuun viikon reaaliaikavälillä. Ja yhtäkkiä alkaa tuntua, kuin kyseisestä bloggaajasta olisi tullut ihan oikea ystävä. Mun uusi ihastukseni: turisti.blogsome.com. Tältä naiselta ovat peräisin muun muassa mun uudet suosikkisanat, kurahaara ja pornohokkari. Pidän.

Konkreettisen palautteen antaminen, lähinnä kiitollisuutensa osoittaminen, on valitettavan epämuodikasta. Mun Mammukalle esimerkiksi oli maailman luontevinta pyöräyttää kaalipiirakka tai bostonkakku ja kiikuttaa se vaikkapa kärsivällisesti ja ammattitaitoisesti palvelleelle Stockan myyjättärelle. Samoin se urhoollisesti lähetteli kiitoskortteja pitkin ja poikin, viimeisiin päiviinsä saakka huojuvalla vanhuksen käsialallaan kirjekuoretkin koristellen. Musta tuo on käytäntö, joka olisi syytä elvyttää jälleen toimintaan. Oikea luksusleima moisesta kiitoksesta syntyykin sitten siitä surkeasta faktasta, ettei kukaan enää tänä päivänä oikein leivo, saati kirjoita käsin.
Mä itse uskon palautteen voimaan vahvasti, ja asiakaspalvelijana tiedän senkin faktan, että hyvä mieli on yleensä jokaisen niin henkilökohtaista omaisuutta, ettei siitä paljon hiiskuta, kun taas kurjasta olosta saavat kuulla ihan kaikki, esimiehiä ja postinkantajia myöden. Tämän vuoksi pyrin itse aina muistamaan antaa eritoten kiitoksia mieltäni lämmittäneistä asioista - ja toki, jos on pakko olla negis, koetan tehdä senkin rakentavasti ja oman nimeni alle laittaen. Ainakin pyrkimykset siis ovat jalot.

Vois muuttaa esim. Karibialle.Perjantai 23.11.2007 13:18

Onko se vain mä, vai onko tämä marraskuu jotenkin pimein miesmuistiin? Jännittävä nähdä, miten sähkölasku pompsahtaa, kun keskellä päivääkään ei näe olla sisällä ilman kaikkia valoja.

Pimeä tie, mukavaa matkaaTorstai 22.11.2007 23:44

Toisinaan, eritoten sysipimeinä ja vetisinä marraskuun iltoina töistä päästessään Ihmislapsi saattaa tulla pohtineeksi, mitä hiittä sitä oikein menisi kotiin toimittamaan, kun ei siellä kukaan odotakaan. Tällaisina hetkinä Ihmislapsen mieleen juolahtaa parikin erilaista ratkaisumallia asiaan.
Ensimmäisessä ei mennä kotiin ollenkaan, vaan esimerkiksi ravitsemusliikkeeseen, josta poistutaan vasta henkilökunnan ystävällisesti poistaessa. Eikä silloinkaan tarvitse väistämättä mennä omaan kotiin.
Toisessa harkitaan, josko hankkisi koiranpennun tai - mikä vielä parempaa - äitinsä jalanjälkiä noudatellen isättömän lapsen. Sittenpä olisi Reinon sanoin joku, joka ei kirjaimellisesti voisi elää ilman hankkijaansa.
Tosielämässä näiden aatosten jälkeen kävellään nöyrästi ja kastuen kotiin saakka, syödään iltapalaa, katsotaan telkkaria ja mennään nukkumaan.
Niille, jotka hätääntyneenä ja huolehtivaisena nyt rientävät kysymään, onko jotain sattunut, vastattakoon kollektiivisesti: ei ole. Ei sitten kerrassaan mitään, asiat ovat tismalleen sillä samalla saatanan tolalla, jolla ne ovat olleet jo liian pitkään.
Nyt jos koska mä todella haluan uskoa asioiden syklisyyteen. Sydämeni pohjasta uskoa, sillä en millään viitsisi jäädä tällaiseksi.


Joskus tekis mieli juhlia kauan,
pari viikkoa ainakin
Laiminlyödä kaikki työt
ja rikkoa puhelin
Mä söisin ja joisin ja valvoisin aina vaan,
ei siihen kukaan kuolis
Se olla voisi, se oisi niin ihanaa
Mut se ois väärin,
tosi holtitonta eikä ihan turvallistakaan
Sehän olis väärin,
hullujen hommaa vaan

- Maija Vilkkumaa: Väärin

Hyvä uni, parempi mieli.Torstai 22.11.2007 16:39

Viime yönä nykäisin 13 tunnin yöunet. Menin nukkumaan klo 20, heräsin täsmälleen kerran koko yönä ja nukahdin heti takaisin, ja nousin ennen herätyskelloa yhdeksältä. En nähnyt unia: en pelottavia, en haikeita, en hassuja, en ahdistavia. Eipä ole moneen aikaan ollut näin levännyt olo.

Tapahtui tänään salilla: mä jyystän hikipäässä menemään crossarilla, viereen tulee T. korjatakseen crossarin mäsää telkkaria. Mä näen sen suunliikkeistä, että se koettaa osoittaa sanojaan mulle, ja nykäisen kuulokkeen pois korvasta.
T.: - Aika huono kuva sulla.
C.: - Mitä? Huono kuulo? No koeta itse työntää tällanen korvaas ja kuunnella musaa kovalla!
T.: - ...

'Nuff said.

Pukin konttiin - kokin punttiinKeskiviikko 21.11.2007 19:16

Mulla on kaamea joululahjapanari eikä yhtään valmista ideaa päässä.
Lisäksi mun tekis mieli vetää punaviiniperseet.
Piti siivotakin, mutten viitsi. Angstaan mieluummin. Vois ehkä vähän nyyhkyttääkin.

You big faux-mo!Keskiviikko 21.11.2007 13:38

Mulla on työkaveri, kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa hra Takareideksi. Mä olen viime päivinä jotenkin onnistunut osuttautumaan monesti sen kanssa samaan aikaan tiskille (tai oikeastaan mä olen vain ollut siinä tekemässä työtäni ja SE on tullut siihen kuluttamaan omaa aikaansa ja mun pinnaani...) ja siksipä olen joutunut myöskin kuulemaan sen moninaisia mielipiteitä ja kantoja erilaisista asioista. Sillä on - kaikesta huolimatta ja monen suunnattomaksi hämmästykseksi - toisinaan ihan fiksujakin ajatuksia, joista joissain on jopa jotain perääkin. Viime aikoina kuitenkin eniten oudoksuntaa (mä muuten vihaan sanaa "oudoksua" eri muodoissaan. Eikö se kuulostakin ihan lounaan oksentamiselle?) mussa on herättänyt sen tapa havainnoida ympärillään olevaa maailmaa: se on värisokea, joten sen visuaaliset havainnot eivät ole niiltä osin kovin merkittäviä. Se ei pane merkille, onko ulkona kylmä vai lämmin eikä siis osaa vastata, jos siltä kysyy, millainen sää on. Sille ruoka merkitsee ensisijaisesti energiatankkausta, eli se voisi periaatteessa syödä vaikka tonnikalaa ja maustamatonta riisiä elämänsä loppuun saakka. Eli mitä ihmettä se sitten ylipäänsä pitää kyllin merkittävänä ja huomioinnin arvoisena? Se ei ole mulle ihan vielä selvinnyt. Lisäksi mietin, kuinka erilaisessa maailmassa me sen kanssa eletään: vaikka periaatteessa ympäristön faktat olisivat kummankin kohdalla täsmälleen samat, todellisuus välittyisi meille perin erilaisena. Eikö siis voisi sanoa, että me emme oikeastaan edes elä samassa ulottuvuudessa? Kumman ulottuvuus, havainnot ja kokemukset ovat lähempänä "oikeaa" maailmaa - kumpi on siis enemmän oikeassa?
Ja nyt vastustan kovasti kiusausta vetää tämä pohdinta iän ikuiseen maailman perimmäisen olemuksen sekä sen ja havainnon keskinäisen suhteen ruotimiseen.

Miksi musta tuntuu, ettei mulla ole mitään mukavaa tiedossa eikä mitään odotettavaa? Vaikka onkin, kaikenlaista: kivoja ihmisiä viikonloppuna eikä viinaa, kiipeilyä maanantaina, synttäribileet, risteily, Marilyn Mansonin keikka, joulu... Ja kyllä mä oikeasti tiedän myös miksi. Ahdistaa.

Onnen pipanoitaTiistai 20.11.2007 23:45

Aamulla oli hurjan hieno sää, ja lenkkeily oli yhtä kivaa kuin se aina tämännäköisenä päivänä on. Eikä tullut edes kylmä.

Minuutti heräämisen jälkeen vastaanotettu puhelu varmisti, että vanha hyvä ystävä välittää yhä ja että sillä on kaikki mainiosti. Se on mukava kuulla, ja siitä saa itsekin toivoa ja voimaa.

Mulla oli koko päivän uutukaiset Superstarit jalassa, enkä voinut olla tuijottelematta niitä yhtenään sekä hinkkaamatta likatahroja niiden kiiltävänvalkoisesta pinnasta julkisilla paikoilla pöyhkeän näköisenä.

Mun tuleva joululahja on niin hieno ja niin kallis, etten uskalla edes ajatella sitä vielä kunnolla. Mutta oon niin innoissani, että mua alkaa naurattaa aina kun mä ajattelen sitä.

Mä kävin lääkärillä, ja se kertoi mulle että olen melkein ok enkä suinkaan parantumattomasti ja vakavasti sairas, kuten pelkäsin.

Vaasanaukion puihin oli kiedottu jouluvaloja (ja erinäköisiä jalkineita, mutten tiedä liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa). Se sai tuon vanhan kunnon Ikuisen Vapun Aukion näyttämään ystävälliselle, jopa kutsuvalle, ja mä luulen että se vähän myös oli karkoittanut niitä vakiosti siellä pyöriviä sekakäyttäjiä. Joko ne tai sitten ne metroaseman sisäänkäynnillä partioivat stewarit.

Tämmöisiä. Eikä tällaisena päivänä pitäis valittaa, mutta kaikesta huolimatta jotain puuttuu. Jotain, jolla on erisnimikin.
Mähän olen siis varsin epäkelpo ja poliittisesti passiivinen yksilö. Mulla on useinkin miltei kaikesta kärkevä mielipide ja joistain asioista jopa muutama peruste ja siten pohja tälle mielipiteelleni, mutta hirveän harvoin mä oikeasti jaksan paneutua mihinkään niin, että voisin todella punnitusti ja painavasti sanoa olevani jotain mieltä yhteiskunnallisesti merkittävistä kysymyksistä.
Mulla on tähän saakka ollut epämääräinen ja jokseenkin huojahteleva mielipide Natosta, mun päässä se on kytkeytynyt sotahulluihin, George W:hun, kaikenlaiseen kilpavarusteluun ja mahtailuun ja ollut siis sitä kautta ehdottoman vastustettava asia - täydelliseltä MuTu-pohjalta siis. Nyt sitten viikonloppuna avasin Hesarin (en muista oliko lauantai vai sunnuntai, ja se lienee kokonaisuuden kannalta yhdentekevää) ja siinä oli kuin tilauksesta koottuna pieni Nato-opas: oli haastateltu asiantuntijoita kummaltakin puolelta, esitetty heille hypoteettisia kysymyksiä ja sitten listattu, mitä tapahtuisi, jos Suomi olisi / ei olisi Natossa. Mä sitten alati valmiina tyydyttämään tiedonjanoani ja alttiina laajentamaan ihan pian rajatonta sivistystäni otin lehdestä tukevan kahden käden otteen ja päästin itseni syventymään tekstiin. Ja petyin pahan kerran: sen mukaan eroa ei juurikaan käytännön toimissa olisi, oltiin me sitten liittoumassa tai ei. Monissa jutuissa ainoa ero oli julkilausuttu velvoite: Naton jäsenenä Suomen olisi pakko ryhtyä toimenpiteisiin esim. naapurimaita uhkaavissa tilanteissa, pitäisi antaa eritasoista apua ja noin, mutta käytännössä nykytilanteessa sen olisi liittoutumattomanakin mahdoton jättäytyä asioiden ulkopuolelle (kuten jo arkijärkikin ihmisellä sanoo. Jos yksikään yksilökään ei käytännössä ole saari, miten ihmeessä se muka onnistuisi valtiomittakaavassa?).
Nyt mä en tiedä, onko tämäntasoisen vääristymän kohdalla kyse siitä, että valtakunnan pääprinttimedialla on jälleen omat salatut agendansa Naton suhteen (puolueettomaksi ehdottoman totuuden lähteeksi sitä tuskin kukaan enää tällä informaatioähkyn aikana kuvittelee), vai ovatko erot todella noin mitättömät. Entä pitkän tähtäimen ongelmat ja edut? Ja: mitä ihmeen virkaa koko sotilasliitolla sitten edes on, jos siitä ei saavuteta mitään merkittäviä kansallisia bonuksia? Miksi siihen pitäisi olla liittymättä, jos haittojakaan ei juuri ole? Vai onko tämä nyt sitten sitä politiikkaa?
Voitko Fridhofshoffen (tai joku muu valistunut) kertoa mulle, mistä tässä oikeasti on kyse? Koska mua jotenkin just alkoi kiinnostaa. Kiitos.

2000 Lightyears of DarknessMaanantai 19.11.2007 21:00

Mä tajusin eilen maatessani sängyssä valot sammutettuina, kattoon tuijottaen, että tämä on ensimmäinen pimeä vuodenaika tässä asunnossa mulle. Edellisessä mä ehdin viettää niin monta vuodenkiertoa, että tiesin täsmälleen, millaista siellä oli milloinkin: mitkä äänet sinne kantautui ja minkäväristä valo oli marraskuisena yönä. Tämä asunto on mulle edelleen puheissa ja ajatuksissa "uusi", vaikka olen asunut tässä yli puoli vuotta, ja tämä ajatus johdatti minut jälleen syvempään itsetutkiskeluun, sillä itsehän olen itselleni alati kiehtova uusien oivallusten kehto ja - etten sanoisi - kohtu. Mutta siis mä hoksasin, että mulla kestää tottua uusiin juttuihin - asioihin, ihmisiin. Ottaa aikansa tottua ajatukseen uudesta ystävästä, työstä, kodista, sellaisista - ottaa aikansa tottua niistä pois. Mä en toden totta kuulu nopean toiminnan joukkoihin. En tosin osaa ratkaista, kannattaisiko sitä luonnehtia pitkäjännitteisyydeksi vai hitaaksi sytytykseksi, ja kumpi on todenmukaisemmin sanottu.

Olin tänään ekaa kertaa ratikan kyydissä silleen, että se otti ja laukesi Karhupuiston pysäkille. Mä tunsin jotenkin voimakasta sympatia sitä kuskia kohtaan, sillä tuommoisen täytyy olla kerrassaan piinaavaa. Mun on muutenkin vaikea sietää elottomien olentojen niskoittelua, ja mä usein pyrin puhumaan niille järkeä ihan ääneen, toisinaan jopa varsin kuuluvaan ääneen. Kaikkihan on varmaan jo kuulleet nämä tiskikaapissa oleville lautasille ärjytyt "VOITTEKO PYSYÄ PAIKOILLANNE!"-pyynnöt ja hitaasti kiihtyvälle autolle haukahdetut kannustushuudot: nuorempana mä myös toisinaan otin ihan kirjaimellisesti ohjat omiin käsiini. Eräänkin kerran koetin tuloksetta peruuttaa puutarhatraktorilla (siis sellaisella pikkuisella päältäajettavalla ruohonleikkurilla, ei millään oikealla Massey-Fergusonilla) peräkärryä puuvajaan. Ei onnistunut. Hyppäsin kuskinpukilta, tempaisin aisan vetokoukusta ja punnersin sen perkeleen Muulin hartiavoimin halutulle paikalle. Hevosiakin voi tavallisesti kätevästi siirrellä pois tieltä ihan tuuppimalla tai raajojaan käyttelemällä, polkupyöristä ja ostoskärryistä nyt puhumattakaan: moottoroidut ajoneuvot on kuitenkin ihan toinen juttu, ja kokonaan eri peli on sitten nämä usean vaunun mittaiset sähkökäyttöiset mittarimadot, joiden uusien kulkuväylien raivaamisen nimissä valtaosa Helsingin kantakaupunkia on muutettu perunapelloksi, kaistoja suljettu ja parkkipaikkoja niukistettu. Niitä ei nosteta ilmaan, siirretä tilapäisesti ja nopeasti pois reiteiltä, työnnellä käsivoimin yhtään minnekään - tuskin edes peruutetaan itsenäisesti ilman apukuskia. Ei o helppoo meist kellään.

Flesh WoundsSunnuntai 18.11.2007 22:38

Mä olen joskus leikitellyt sellaisella ajatuksella, että mitä jos vain lähtisi pois. Kesken työpäivän, lähtisi hakemaan postia tai käymään kaupassa tai vaikka viemään roskia ja jäiskin sille tielleen. Lähtis työvaatteissa, kävelis alkuperäisen määränpäänsä ohi pelkkä Visa taskussa, jättäis kaiken ja menis. Matkustais jonnekin, kunnes rahat loppuis ja jäis sitten siihen: toistaiseksi, hetkeksi, vähäksi aikaa - kunnes haluais taas jatkaa. Ei kiinnittyisi kehenkään tai mihinkään, olisi aito Camel Boot.
Elokuvissa se ainakin onnistuu.

Mä olen jotenkin perverssillä tavalla kovin kiinnostunut mainoksista. Mä ihan kernaasti putoan hyvien mainosmiesten laskelmoivien ja rahanahneiden mielten punomiin juonikuoppiin, sokerisiin lauseisiin ja siloiteltuihin kuviin, jos ne on tehty isolla rahalla ja jos jotenkin katsoja saadaan huijattua uskomaan, että sydämellä. Kaikkien aikojen paras tätä laatua oli se eräs automainos, jossa näytettiin erilaisia ihmisiä piirtelemässä toistensa iholle mutkaisia reittejä. Miten se siihen autoon liittyi, se ei mulle selvinnyt koskaan, mutta se oli tavallaan yhdentekevää, sillä kyseessä oli visuaalisesti melkein pikkuinen taideteos. Tällaisia viime aikojen helmiä puolestaan on ainakin se oisko Becelin sydänmainos, jossa punahupparinen mies lenkkeilee räntäsateessa. Siinä on jotain tosi jylhää ja hienoa. Samoin mä pidän kovasti siitä (kai?) jonkun kosmetiikkamerkin mainoksesta, missä kuvataan eri ikäisiä ihmisiä kasvoista ja se slogan menee että ihon pitää kestää koko elämän tai jotain.
Ehkä kyse ei siis olekaan oikeasti mainoksista, vaan siitä, että mä kerta kaikkiaan pidän ihosta.

Tähän vaiheeseen olis kenties hyvä siteerata Nuuniksen blogimerkintää muutaman päivän päästä: "joskus on myös hyvä lopettaa kirjoittaminen siihen kohtaan, jossa ei ole enää varma, päästääkö se kauttaan koskaan mihinkään lopputulokseen.". Enpä olis itsekään paremmin.