IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to

I should be so luckyKeskiviikko 31.10.2007 13:45

Vanhan sanonnan mukaan suru puolittuu, mutta ilo tuplaantuu jaettaessa. Toinen sanonta tietää, että murheen kantaa yksinkin, mutta riemuun tarvitaan kaksi. Lapsena mä olin sitä mieltä, että moiset tulokset saa vain joku laskutaidoton juntti, joka ei tajua mistään mitään. Nykyään ymmärrän onneksi vähän paremmin.
Ilo ja riemu on usein sellaisia, että niitä on hurjan vaikea pitää sisällään. Ne ryöppyää helposti yli ja ne haluaisi jakaa mahdollisimman monen kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä saa pidettyä itsellään eikä suuta soukalla. Surutyöstä puolestaan suurin osa on joka tapauksessa sitä pään sisällä tehtävää, ja sen luonteeseen sopii sellainen sisäänpäinkääntyneisyys ja vaikeneminen muutenkin.
Onni on siis tärkeää päästä jakamaan. Toisinaan kuitenkin, jos onni on laadultaan sellaista hieman poikkeuksellista tai joidenkin mielestä kyseenalaista, saattaa olla äärimmäisen piinallista koettaa valita niitä ihmisiä, joiden tietää voivan iloita kanssaan tuomitsematta. Silloin ilo saa kummallisia, taittuneita sävyjä, eikä sitä voi varauksetta suitsuttaa kaikille kuuntelemaan suostuville. Tällainen onni usein vie joltakulta toiselta jotain pois, vähentää hänen onnellisuuttaan, vähän kuin rakastuisi väärään tai kiellettyyn tyyppiin. Silloin tunteet saavat seurakseen syyllisyyttä, eikä ilo ole enää niin puhdasta. Onko väärin olla onnellinen jonkun toisen kustannuksella?
Sillä mikään ei ole yksinäisempää kuin joutua iloitsemaan vailla seuraa.
On asioita, jotka pitää sanoa ääneen tehdäkseen ne näkyviksi. Sanat ikään kuin antavat niille lihan, ja näin ne on ihan pakko kohdata.
On asioita, joiden julkilausuminen helpottaa ja huojentaa oloa. Ne saattavat olla sellaisia, että ne ovat olleet kaikkien tiedossa tai ainakin aavistuksissa pitkään, mutta kun niistä aletaan puhua, ne muuttuvat aavistelusta todellisuudeksi eikä niiden ympärillä tarvitse enää hiiviskellä tiettyjä aiheita vältellen.
Sitten on asioita, jotka kenties ovat edellisen kaltaisia, ainakin jonkun asianosaisen päässä, mutta joiden ääneen sanomisesta ei koidu mitään hyvää: ne kenties paljastavat sanojastaan jotain niin pientä, noloa ja epämiellyttävää, että ne olisi paras jättää sinne alitajuntaansa sen sijaan, että työntää ne maailmaan muiden ihmeteltäväksi. Pahimmassa tapauksessa ne loukkaavat jotakuta toista ja kenties saattavat hänet arvelluttavaan valoon vähintäänkin omissa silmissään. Laimeimmillaankin ne tuhoavat jotain sanojastaan. Yleensä ainakin yhdelle tulee paha mieli, ja monet tuntevat itsensä typeriksi. Vaikka tarkoitus olisi ollut hyvä, lopputulema ei sitä siis tosiaan ole.
Olisi suurenmoista, jos olisi viisautta erottaa nämä asiat toisistaan.

Olisi myös suurenmoista pystyä muistamaan, että on miljoonia tapoja nähdä maailma, elää tätä elämää, olla, eikä yksikään niistä ole toista parempi saati arvokkaampi. Pitäisi osata nähdä eroavaisuudet rikkautena eikä suinkaan häiritsevinä poikkeamina.
Pitäisi osata olla työntämättä nenäänsä joka asiaan. Tärkeintähän kai on, että me kaikki olemme onnellisia?
Seuraava blogimerkintä aiheesta Onni on jo mietittynä...


You ought to know: just because you’re full of it
it doesn’t mean that you’re the shit
So take a good look at me
Now, here’s some good advice:
Try some manners, fuck-face!

- The Ark: Rock City Wankers
EN TULE FACEBOOKIIN! EN! EN! EN!
Ei sillä, ettenkö arvostaisi lukuisia saamiani kutsuja, maanitteluita, vaatimuksia - saati niitä esittäneitä ihmisiä. En silti tule, kiitos vain.

Mä olen aina miettinyt, voiko hammashygieniatuotteiden jatkuva tuotekehittely ja todella suuren budjetin mainostaminen olla kannattavaa. Mun on jotenkin vähän vaikea uskoa.

En voi kylliksi hehkuttaa jumppaamisen ihanuutta. Oi sitä lihaskivun autuutta! Hien suloaromia! Terveellistä ruokaa vaativaa nälkää! Mulla on NIIN ollut ikävä tätä.

Lauantaina on The Arkin keikka. Mä olen odottanut sitä niin kovasti, etten viikkoihin ole oikein voinut kuunnellakaan mitään muuta. Olispa se hyvä, toivon kamalan kovaa että se olis hyvä.

[Ei aihetta]Tiistai 30.10.2007 00:09

Toisinaan sitä haluaa uskoa, toivoo ja on melkein varma siitä, että kun ajattelee jotakuta, tämä ajattelee takaisin. Yhtä kovaa. Se saattaa olla arka, hauras toive, melkein kuin pyyntö: ole mun, edes vähän aikaa, edes ajatuksissa.
Joskus se käy toteen, joskus sen saa kuulla olevan juuri niin kuin tuskin uskalsi toivoa sen olevan. Sellaisina hetkinä ihan kaikki tuntuu olevan mahdollista. Sellaisina hetkinä on haavoittumaton.
Sellaiset hetket riittävät, mutteivät koskaan kyllin pitkälle.

Pieniä hassuja paljastuksiaMaanantai 29.10.2007 22:39

Mä riehaannun aivan ylettömästi bongatessani jossain aidon jenkkisiilin. Vähän kuin näkisi nahkaliivin tai vyölaukun, mutta paljon parempaa.

Mä pidän ihan hirveästi silittämisestä. Joskus joudun oikein pidättelemään itseäni, etten ala siihen. Ja mä silitän kaiken: tyynyliinat, t-paidat, farkut, topit, hameet, astiapyyhkeet...

Mua ahdistaa suunnattomasti, jos jokin asia loppuu kesken: ruoka tai puhelimen akku kesken puhelun tai talouspaperi tai kynän muste. Siksi ostan kernaammin hieman liikaa kuin liian vähän.

Mä haluaisin välillä salaa olla amerikkalainen keskiluokkainen teinityttö. Sellainen kuin jossain telkkarisarjassa, Veronicassa tai Buffyssa tai jossain.

Mun mielestä on uskomattoman kiusallista poseerata valokuvissa, ja siksi lisään tännekin niin harvoin uusia kuvia.

Kun mä laitan vartalorasvaa käsivarsiin, mun pitää aina viimeiseksi silittää itseäni myötäkarvaan, että ihokarvat jää oikeaan asentoon ja sileästi pitkin kättä.

Yksin hississä ollessani seison aina selkä oveen ja kasvot peiliin päin ja teen ilmeitä. Ja toivon ettei kukaan muu astu hissiin mun seuraksi.

Mä olen oikean parin kanssa ihan lyömätön Aliaksessa ja välillä tuurilla hurjan hyvä Trivialissa, mutta mitään logiikkapelejä en jaksa edes alkaa.
Mä tunnen toisinaan ihan ylitsevuotavaa hellyyttä mulle tärkeitä ihmisiä kohtaan, niin suurta rakkautta, etten edes tiedä miten sitä osoittaa, sellaista pakahduttavaa laatua. Eilisilta vietettiin pääosin serkkutyttöjen kanssa toisiamme terapoiden ja punaviiniä latkien. Koska mulla ei ole sisaruksia, ovat nämä serkut mulle sellaisten asemassa, täyttämässä sitä sosiaalista kuoppaa. Ne on ihan mahtavia naisia, enkä mä siltikään koskaan varmastikaan olisi tutustunut niihin, ellei ne olis mulle sukua. On uskomattoman huojentavaa, kun ympärillä on ihmisiä, joille ei tarvitse selittää. Ne ymmärtää, koska ne tietää. Voi miten mä pidänkään niistä.

Tänään oltiin Henden kanssa Tennarissa tsekkaamassa Sally Mannin näyttely. Mä aloin tavallaan sitä katsoessani ymmärtää, mistä ne säädyttömyys- ja lapsipornosyytteet oikein kumpuavat - mutten silti missään nimessä allekirjoita niitä. Eikö yksi taiteen tehtävistä olekin nimenomaan herättää ajatuksia, provosoida, hämmentää? Sitä paitsi ne kuvat on valtavan vangitsevia, niissä on hieno epätodellinen ja ajaton unitunnelma - musta ne oli pääasiassa yksiselitteisen kauniita.
Yhtenä teoksena näyttelyssä on dokumentaarinen filmi Mannista itsestään, jossa haastatellaan sitä ja sen perhettä sen taiteen taustoittamisen näkökulmasta. Noin filmillä sen elämä näytti mun silmissä täydelliselle: mies, johon se rakastuu ensisilmäyksellä ja jonka kanssa se elää vielä neljäkymmentä vuotta ensitutustumisen jälkeenkin ja tällä välin ne saavat kolme epätodellisen kaunista lasta; tila, jolla tämä koko onnellinen perhe asuu Virginiassa vinttikoiriensa kera hevosten laiduntaessa pihapiirissä - kaikki se. Sally Mann näytti itsekin jotenkin ponimaisen sievälle: sillä oli sellaiset suuret, pyöreät ja kirkkaan elinvoimaiset silmät, paksu, keski-ikäisenäkin pitkä ja hopeaisten hiusten juovittama musta tukka, terve ja raikas ulkoilmaihmisen habitus ja ryhti. Ja että se kaiken tämän lisäksi on arvostettu valokuvaaja - musta se on jo itsessään hienoa.

Puhtaissa lakanoissa nukkuminen on yksi elämän parhaista jutuista. Tuntuu, että niissä unetkin on parempia ja syvempiä, eikä niissä unissa menetetä ketään tai koeta syyllisyyttä.

Olen hommissa audiosaarella lautturinaLauantai 27.10.2007 17:41

Neumann, lähestyn sinua nyt ensimmäistä kertaa ja vasta tässä vaiheessa, kun fanitukseni aktiivinen liekki on ollut hiipuneena jo kohta kaksikymmentä vuotta. Nyt suhteessamme on sattunut jotain sellaista, jota en enää voi ohittaa pelkällä olankohautuksella ja säälivällä hymyllä: toivon, että luet tämän ajatuksella, menet itseesi ja kenties teet jatkossa jotain toisin. Elät paremmin.
Olimme eilen hyvän ystäväni, joka sivumennen huomautettuna on myöskin entinen innokas Dingo-fani, kanssa katsomassa Dingo-nimellä markkinoitua keikkaa Presidentti Clubilla. On aivan ymmärrettävää, että aika ei ole jättänyt sinunkaan ulkomuotoasi ennalleen, sinunkaan, vaikka supertähti aikanaan olitkin. Voin vielä jotenkin ymmärtää myös sen, ettei alkuperäisestä - ja siksi siitä ainoasta oikeasta - Dingosta ollut eilisessä kokoonpanossa jäljellä sinun lisäksesi ketään muuta: ihmiset kasvavat ja menevät eteenpäin elämässään, hankkivat oikeita ammatteja ja töitä, eikä puhkikulutettujen hittien veivaaminen päihtyneille varhaiskeski-ikäisille ymmärrettävästi enää innosta. Toisia.
Minun on kuitenkin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta niellä epäammattimaista käytöstäsi lavalla. Sinun, jos kenen paljon nähneenä muusikkona tulisi ymmärtää, että a) roudarit tekevät parhaansa juuri sinun hyväksesi ja teidän tulisi olla samalla puolella töitä tehdessänne. Jos roudari - tai kaksi eri roudaria - ei saa kitaraa vireeseen, syynä ei varmaankaan ole se, etteivät he osaisi työtään tai että he tahallaan haluaisivat sabotoida sinun suurta showtasi. Ja - usko tai älä! - ihmiset eivät ole tulleet keikalle kuuntelemaan nimenomaan sinun puoliakustista riffittelyäsi, eikä shown anti niitten puuttumisesta sanottavasti kärsinyt. B) Jos itse shown tähtenä huomaatkin äkisti olevasi koko pumpun musiikillisesti vähälahjaisin ja siten heikoin lenkki, sinun ei kannata paljastaa ahdinkoasi vittuilemalla bändikavereillesi mikrofoniin. Se vain paljastaa asioiden todellisen laidan jopa umpijurriselle yleisölle, kertoo omasta kypsymättömyydestäsi sekä kyvyttömyydestäsi nähdä asemaasi koko kuvassa. Ja saattaa pudottaa sinut jopa nostalgiapisteissä miinukselle entisten fanien mielissä.
Kahdenkymmenen vuoden takaiset muistot pysyisivät kauniimpina, jos niitä ei yritettäisi tekohengittää tähän päivään. Antaisit Nipa olla jo.

Ja AI NIIN! Mä törmäsin mun yhteen blogi-idoliin eilen livenä, kahdesti. Ensimmäisellä kerralla mä olin niin stunned, että jäin vain tuijottamaan Lotta Backlundia, ja luultavasti mun suukin jäi roikkumaan leukanivelen varaan tyhmän näköisenä. Lotta kuitenkin hymyili mulle ystävällisesti ja käveli ohi. Myöhemmin oltiin Kuosmiksen kanssa nojailemassa baaritiskiin ja spekuloimassa jotain tuiki tärkeää taas tapoihin kuuluen kovaan ääneen, kun Lotta tuli viereemme tilaamaan. Mä tunsin pakottavaa tarvetta selittää äskeistä omituista käytöstäni, joten kävin sanomassa sille, että en mä oikeasti ole mikään outo kyttäävä stalkkeri ja että mä vain luen sen blogia ja pidän siitä paljon. Ja totta puhuakseni mun piti mainostaa myöskin omaani sille, mutta viime tingassa jäädyin ja katkaisin lauseen sulavasti kesken. Se oli kamalan mukava, kiitti kiitoksista ja kysyi mun nimeäkin. Ja lähtiessään se vielä toivotti hauskaa iltaa. Onpa se hyvätapainen!

[Ei aihetta]Perjantai 26.10.2007 20:22

Tiedättehän kun on sellaisia ihmisiä, jotka tekevät arjesta hiukan parempaa ja helpompaa? Sellaisten kanssa sitä haluaa elämänsä jakaa.

Come, let's pray for the weekend, babe!Perjantai 26.10.2007 18:17

Kummasti voi ihmisen mieliala kohentua, kun pääsee pitkästä aikaa väsyttämään itseään fyysisesti. Tänään musta tuntuu, että kaikki hymyilee kaupungilla, silleen mun kanssa eikä mulle, raksamiehet flirttailee ja vastaantulijat katsoo hyväntuulisesti silmiin. Hirmu kivaa, tätä tunnetta oonkin muistellut kaiholla. Omakin ryhti on parempi, askel vetävämpi, treenikassi keveämpi. Ja viikonlopuksikin on luvassa pelkästään lystikkäitä asioita. Tykkään.

Kosmisuus taitaa olla kuukauden sana: tänään vuorossa oli kosminen kosto kuivasuille. Oltiin jo päätetty (tai Kuosmis päätti, mä saatoin vain myönnellä pitkin hampain), ettei tänään viini virtaa eikä naiset tanssi saati laula, huomenna vasta. Sitten bongasin lehdestä, että Presidentti Clubilla esiintyy - *virvelin pärinää, odottavan jännityneitä ilmeitä* - DINGO! Eihän tässä pienen ihmisen auta, mitä se voi? No mennä katsomaan, sen se voi. Ja menee.

"Joku huutaa: 'Kimmo! Painu helvettiin!'"
Tänään on ollut hurjan hyvä ja aikaansaava päivä, olen ollut töissä likipitäen kellon ympäri ja hyvällä tuulella lähes joka minuutin. Tästä huolimatta on taas muutama juttu, jotka ärsyttää mua aivan yli kaiken juuri nyt ja minkä vuoksi niitä on pakko ventiloida hieman.
Reippaat, tarmokkaat ja pystyvät ihmiset, jotka ylibuukkaavat itsensä pahan kerran ja sitten kulkevat ympäriinsä poraamassa pinnettään kuuluvaan ääneen. Oikeasti. Eikö ole niin, että jos olet kyllin taitava hoitaaksesi itsellesi kunnon liemen, niin olet varmaan kykenevä lapioimaan sen itse suuhusi? Ja jos et ole, tough luck. Ehkä opit tästä jotain.
Karkeuksia puhuvat ihmiset. Mä en pidä itseäni kovinkaan siveänä, pikkusievänä, estyneenä tai muutenkaan helposti häkeltyvänä ihmisenä; tarvittaessa olen kuulemma hämmentävänkin hävytön ja räävitön ja sopivassa tilanteessa puhun tuhmia suorastaan kernaasti. Silti mua rasittaa aivan suunnattomasti ihmiset, etenkin uudet tuttavuudet, joiden mielestä on mukavaa maustaa puhettaan tarpeettomilla rivouksilla; jotka puhuvat jatkuvasti vihjailevin lausein ja äänenpainoin eivätkä edes tiedä, mitä tarkoittaa "yksimerkityksinen". Mä en halua kuulla sellaista, koska en kaikesta huolimatta ole yksi pojista. Usko tai älä.
Asiat, jotka omassa elämässään ovat jotenkin kertakaikkisesti päin väärää, mutta joiden korjaamiseksi ei itse voi tehdä kerrassaan mitään. Ratkaisukeskeinen ihminen turhautuu, ahdistuu ja kenties lopulta hieman lamaantuu. Ehkä se kasvattaa. Ehkä ei.

Mä haluan ihan tavallista. Jotenkin mun elämä on mennyt ihan liian omituiseksi viime aikoina. En se ole minä; en mä ole sellainen. En halua olla. En.