IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to

Let's speak dance!Lauantai 12.05.2007 18:24

Olin eilen taas katsomassa nykäriä ja totesin, että mulla ehkä alkaa silmä tottua siihen hommaan, koska tykkäsin kovasti. Juttu oli siis Kaupunginteatterin Riemukupla Elsassa, kuus lyhyehköä pätkää eri koreografeilta ja oikeasti kaksi niistä oli niin makeannäköisiä, että jouduin suorastaan hurmokseen. Hyvin vangitsevia ne oli kaikki, eipä silti.
Ekana mä aloin miettiä, että kun tanssia niin heikosti tunnen, niin miten ihmeessä koreografiat saadaan välitettyä sen koreografin päästä niitten tanssijoitten päähän? Näyttääkö ne vain kaikki liikkeet, että eka näin ja sitte näin, ei tolleen kun paremmin? Vai onko niillä jokin sellanen apuväline käytössä, jolla ne voi kirjoittaa koreografiat paperille, silleen kuten käsikirjoittajilla on sanat ja säveltäjillä nuotit? Mä en tosissaan tiedä. Musta on vain uskomattoman mahtavaa ja kerrassaan ihailtavaa, että yks joku tulee ajatelleeks, että tää vois näyttää hyvälle tälleen ja se saa sen jotenkin ymmärrettävään muotoon, ja sitten tulee toinen joku joka osaa tehdä sen juuri niin. Miten se voi toimia?
Sitten mietin, että kun kirjallisuudessa mun on vähän vaikea lukea novelleja enkä sitä kernaasti teekään, niin tanssissa nautin tollasista "tanssinovellien" sikermästä paljon enemmän kuin yhdestä pitkästä teoksesta. Mikshän? Ehkä siks, että noihin lyhyisiin on helpompi päästä sisään, ja toisaalta kun ne on niin lyhyitä, niin mielenkiinto pysyy yllä. Muistakaa, että mä vasta opettelen tätä juttua.
Muita mieleeni tulleita ajatuksia:
Sillä niistä kolmesta kundista kaikkein kivoimmannäköisellä (Valtteri Raekallio, I presume?) oli aivan valtavan kauniit ojentajat, sellainen ison apinan ryhti ja OI mikä pylly! Tuonnäköiset miehet saa käyttää valkoista wifebeateria. Itse asiassa niitten PITÄIS käyttää sitä. Tosta vois kenties säätää lainkin?
Mieletön luottamus niillä tanssijoilla pitää olla toisiinsa. Se vika biisi oli Mammu Rankasen mun mielestä hyvin taiji- ja akrobatiavaikutteinen koreorafia Kajo, ja siinä ne tanssijat muodosti sellasia hienoja ikään kuin live still -kuvia toistensa varassa. Mitä jos jollakulla olis jalka tai käsi livennyt? Mitä jos joku olis että en mä ton kanssa uskalla tätä tehdä? Huikeaa.
Niin se toinen mun suosikki oli Harri Kuorelahden Act of Unknown.


"Elämässä on niitä jotka rakastaa ja niitä jotka pelkää."
Eeva Muilun koreografiasta Teos siitä mitä on

PulkkapäiväPerjantai 11.05.2007 20:35

Tänään monet asiat on luistaneet tai laitettu luistamaan niin, että tunnen oloni Kovapintaiseksi ja Aikaansaavaksi Naisjohtajaksi. Se, että asiat sujuu, saa ainakin mut täyteen puhtia ja syntyy niin sanoakseni itseäänruokkiva positiivinen kierre: musta tulee entistäkin energisempi ja tehokkaampi. Ja hyväntuulisempi. Ehkäpä se on mun tapani tehdä itseäni tärkeäksi, who knows.

Miksi sellainen, että joku tekee jonkun kanssa jotain, joka on periaatteessa ihan ok tai ainakin erittäin odotettavissa, tuntuu silti ihan kamalan kurjalle tai jotenkin... epäreilulle? Ehkä siksi, että itse haluaisi olla siinä sen toisen jonkun asemessa, tekemässä sitä jotain sen ekan jonkun kanssa. Call it what you will, I just call it fuckin' bullshit.

Kamalan kivoja asioita viime päiviltä:
- se salmiakkisuklaa (jota oon syönyt vain yhden kerran)
- Redberry ED & Stripped Battery
- käärmeennahkaiset Superstar I:t
- aikaansaavuus
- tottelevaiset ja lihaksikkaat pikku koirat
- Elovena-kaura-hunaja-välipalakeksit
- ajantasainen kalenteri
- reikämuovitaskut
- lihaskipu
- luontoretket koiran kanssa
- koko ajan lähenevä kesäloma

Älyttömän mänttejä juttuja viime päiviltä:
- keskellä pyörätietä matelevat jalankulkijat
- vastatuuli
- tulematta jättävä huoltohenkilökunta, kuten eräätkin lauhduttimenkorjaajat
- selän takana vehkeily ja juonittelu
- levottomasti nukkuvat pienet voimakastahtoiset koirat
- riittämätön palkka
- liian pitkät ja stressaavat to do -listat
- katutyöt
- kahvi vanhenneen maidon kera


Do you really even think
dreams come true
Do you really even think
you'll find something wonderful and new
Do you really even think
someone's waiting for you
Do you really even think
that love is near
Do you really even think
it's me dear
Do you really even think
I want to hear - but I still say
I won't fall in love today

- Suicidal Tendencies: Just Another Love Song
Mulla oli tänään ihan infernaalisen pitkä ja toimelias työpäivä, minkä johdosta pieni herra Puttonen joutui olemaan kovin pitkästi ilman a) mun viehättävää seuraani ja b) piipimistä. Niinpä sen riemu oli täysin ylitsevuotavaa, kun viimein sain itseni ansion ikeestä kotikoloon. Reipasta kodinvahtia palkitakseni lähdin sen kanssa heti lenkille, sääkin kun oli mitä mainioin.
Aluksi Putella oli kova kiirus ja se nojaili ärsyttävästi pantaansa. Mutta kun päästiin viimein metsän siimekseen ja vapautin sen kytkyestä, siitä tuli taas kuin toinen hauva: se kyllä kiitää tuulispäänä pitkin mättäitä, nuuskuttaa ja penkoo, mutta kääntyy säännöllisin väliajoin katsomaan, minne mä oikein jäin kuppaamaan. Odottaa pyydettäessä. Tulee luokse huudettaessa. On suloinen ja urhea.
Käveltiin myös koirapuiston ohi. Siellä oli jalonnäköinen walesinspringeri ja jonkinlainen espanjalainen bastardi, oikein viehkoja otuksia kumpainenkin. Paavoa kiinnosti ne tyypit aidan takaa niin kovasti, että päätettiin mennä moikkaamaan niitä sinne puiston puoleen. Mutta kuinka ollakaan, Puttoseen iski ujous ja se värjötteli vain mun jalkojen takana ja murisi uhitellen harja pystyssä. Niinpä lähdettiin aika pian pois. Noitten toisten koirien omistajat kyseli haltioituneena, kulkeeko tuo aina noin hienosti vapaana ja että onpa se hienon näkönen ja mun rintakehä pullistui ylpeydestä.
Kun lähdettiin jatkamaan lenkkiä, Pablo löysi mainion kepin kanniskeltavaksi. Sitä sitten heiteltiin hetki, ja hauva heitti melkein voltteja loikkiessaan kepukan perässä riemastuneena. Ja keppiä sitten kannettiin koko loppulenkki, eikä Paavoa yhtään jarruttanut että oikeasti se olisi halunnut läähättää muttei oikein pystynyt kun keppi täytti sen kidan, eikä se oikein kunnolla mahtunut nostamaan koipeaankaan, kun keppi tuli tielle. Ei haittaa. Ihmiset katsoi sitä ihaillen, ja jokainen sille osoitettu hymy tuntuu melkein paremmalle kuin mitkään mulle henkilökohtaisesti osoitetut kehut.


Hei pieni, kerro mulle
Kenen onnesta sinut lohkaistiin
Hei pieni, kerro mulle
Mistä kaikesta sinut veistettiin

- Egotrippi: Hei pieni
Mullahan on siis nyt uusi puhelinnumero, firman omaisuutta. Sen vaihtaminen ei vain ollut ensinkään niin helppoa kuin kuvitella saattaisi, siitäkin huolimatta että onnistuin hoitamaan oman osuuteni kutakuinkin täydellisesti: infosin asianosaisia, asensin soitonsiirron, otin selvää asioista. Olin ajan tasalla ja selätin vastoinkäymiset.
Vastaanotin eilen Sonera-nimiseltä yritykseltä sekä uuden sim-kortin että sen ohessa lähetekirjeen, jossa opastettiin liittymän avaamisessa. Kas näin se kokonaisuudessaan kuului:

"Hei,
kiitos yhteydenotostanne.
Ohessa pyytämänne SIM-kortti / kortit numerolle / numeroille 040-XXXXXXX. Voitte ottaa uuden kortin käyttöönne tekstiviestillä, internetissä tai soittamalla asiakaspalveluumme:
1. Tekstiviestillä: lähettäkää vanhalla SIM-kortilla tekstiviesti TILAA KV numeroon 15400 (0 e). Saatte paluuviestin, johon tulee vastata lähettämällä tekstiviesti KYTKE (numero 15400).
2. Yrityspäätteellä: Yrityksen yhteyshenkilö voi tehdä kortinvaihdon puolestanne Sonera Yrityspäättellä liittymätiedot-sivulta.
3. Asiakaspalvelun kautta: soittakaa asiakaspalvelunumeroomme 0200 18818 (puhelun hinta mpm/pvm). Puhelun yhteydessä asiakaspalvelijamme kysyy uuden SIM-kortin 12-numeroista sarjanumeroa, joka löytyy SIM-kortin kääntöpuolelta. Asiakaspalvelun kautta tehdystä kortinvaihdosta peritään kortin aktivointimaksu 6,48 € (alv 0 %).

Ystävällisin terveisin,
TeliaSonera Finland Oyj
blaablaablaa"

No. Mitäpä tekee Minkki Minkkinen? Taloudellisena, kätevänä ja järkevästi ajattelevana puolikesynä jalona villinä se päättää hoitaa kortin aktivoinnin näppärästi tekstiviestitse ja naputtelee touhukkaana vaaditut sanat sekä koodit. Mutta mitä: viesti ei suostu lähtemään. Minkki toistaa manööverit muutamaan otteeseen eliminoidakseen inhimillisen erehdyksen, mutta viesti ei vain suostu lähtemään maailmalle. Hieman jo suivaantuneena Minkki tarttuu luuriin ja valmistautuu jonottamaan tuntikausia Soneran tunnetusti sujuvaliikkeisessä asiakaspalvelupuhelimessa. Jo kymmenen minuutin hissimusiikin pakkosyötön jälkeen reipasääninen naisihminen vastaa ja ottaa Minkin pulman hoitoonsa. Käy ilmi, että a) kortin aktivoiminen tekstiviestitse ei ole lainkaan mahdollista, VAIKKA saatekirje näin väittääkin ja b) kortin aktivoinnin voi itse asiassa hoitaa VAIN yrityksen yhteyshenkilö, VAIN asiakaspalvelun kautta. Kiitos ei-mistään, Minkki toteaa jo hieman hiiltyneenä, katkaisee puhelinyhteyden asiakaspalveluun ja ottaa uuden puhelun, tällä kertaa yrityksensä yhteyshenkilöön. Tämä joutuu puhelun johdosta aivan suunniltaan ja kiroaa puhelimeen Soneran nimenomaan väittäneen Minkin voivan suorittaa kortin aktivoinnin itse, ilman välipuheluita ja säätämistä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin: uusi liittymä toimii ja pelittää (tai ainakaan puutteet toiminnassa eivät vielä ole tulleet ilmi...) ja kaikki ovat paitsi informoituja myöskin tyytyväisiä ja rauhallisia. Minkin mieleen jää kuitenkin kytemään ajatus palautteen lähettämisestä Soneralle. Sen otsikoksi tulee "Onko nyt niin, että vasen käsi ei tiedä mitä oikea käsi tekee??".

Ihan oikeasti. Välillä sitä pohtii, että jos itse hoitaisi leiviskänsä tässä yhteiskunnassa yhtä huolimattomasti ja mistään piittaamatta kuin eräätkin yritykset, mistä sitä sitten kuvittelisi palkkaa nostavansa? Sossusta kenties.

nimim. Närkästynyt kansalainen

Collector's EditKeskiviikko 09.05.2007 01:07

Mä olen aivan villinä Adidaksen Superstareihin. Nyt mulla on niitä kaikkiaan viidet, jokainen pari erilainen: perus-valkoiset, mustat metallinvärisin yksityiskohdin, vaaleanpunaiset satiiniset, kirkkaanpunaiset sekä kirsikkana kakun päällä käärmeennahkakuvioiset Superstar I:set. Mä olen yrittänyt perustella tätä vimmaa itselleni, kyseessä on kuitenkin lopultakin vain pyöreäkärkiset lenkkarit, joilla ei voi lenkkeillä tai tehdä oikein mitään muutakaan urheilullista - tai ainakaan niillä ei raatsi tehdä mitään ryvettävää. Ainoa vaate, minkä kanssa ne ihan saumatta käy on farkut ja t-paita; ne maksaa hävyttömän paljon tossukoiksi ja niitten pohjatkin on kovat ja joustamattomat. Miksi siis? Vastaus on: en tiedä. Mä vain haluan.
Samalla tulin pohtineeksi, mikä oikeastaan on keräilyn perimmäinen ydin. Miksi ihmiset keräilevät? Onko kyse harvinaisuuksista: että omistaa jotain, jota juuri kellään muulla ei ole? Onko kyse volyymista: että omistaa jotain, vaikka bulkkiakin, niin paljon, että omistaa eniten? Onko kyse estetiikasta: jonkun niin kauniin asian nähdessään haluaa vain omistaa sen? Vai onko kyse yksinkertaisesti omistamisesta, siitä että on kiva haalia materiaa ympärilleen jotta voi sanoa että se on mun ja vain mun, ei kenenkään muun?
Toki keräillä voi immateriaalisiakin asioita, kuten muistoja, hyviä hetkiä, hienoja lauseita, kosketuksia; niitten kokoelmaa ei vain voi esitellä kenellekään eikä vertailla toisiin vastaaviin, ja se jos mikä on mun nähdäkseni yksi keräilyn tärkeimmistä ulottuvuuksista. Ehkä tämän vuoksi keräily on melko leimallisesti miesten juttu: harrastuksesta on tärkeä saada konkreettisia todisteita, sertifikaatteja, pokaaleita; metrejä, vuosilukuja, sivumääriä. Jotain mustaa valkoisella, kernaasti numeraalista.
Taas kerran alan vetää näköjään linjaa mies-nais-suuntaan, mutta havaitsin juuri jotain: naisten keräilyn kohteet ovat varsin usein estetiikkasaralta. Kenkiä. Laukkuja. Pikkuisia posliiniesineitä. Peilejä. Astioita. Kun taas miehet sijoittavat intohimonsa juurikin noihin eksaktisti mitattaviin juttuihin: kalastus. Sarjakuvat. Elokuvat ja tv-sarjat, erityisesti erilaiset dvd-, hd-dvd- ja blu ray -boksit. Postimerkit. Niitten keräämät kokemuksetkin on usein luonteeltaan numeraalisia: niin-ja-niin-monesta metristä, niin-ja-niin-monen kilometrin päähän, niin-ja-niin-monta sekuntia, sylinteriä, litraa, mitäikinä.
Ollaanko tässä nyt jonkun olennaisen äärellä? Vedämmekö nyt rakkauden pitkävedon vai panetko arvalla?

Salmiakkisuklaa <3Tiistai 08.05.2007 14:35

Oi. Se tekee elämästä taas hetkeksi elämisen arvoista.

ParhauttaTiistai 08.05.2007 01:15

Aamuisin tuoksuu kamalan hyvälle, kun kävelee koissulin kanssa aamuauringossa ja kaikki on kovin keväistä.

Keskeneräiset asiat vähentävät onnellisuutta. Kun jotain saa päätetyksi, on huojennuksen määrä uskomaton. Tämä koskee niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin päätöksiä.

En voi lakata hämmästelemästä yhteydenpidon helppoutta näinä korkeamman tekniikan aikoina: miten helppoa on soittaa toiselle puolelle maapalloa kuullakseen tutun äänen. Ja miten vaikeaa on soittaa muutaman kilometrin päähän kuullakseen tutun äänen.

Siistissä kodissa on helpompi hengittää. Kaikilla asioilla on paikkansa, lattialla voi kävellä paljasjaloin, tiskialtaassa mahtuu pesemään kasviksia.

Polkupyörällä pääsee hurjan kätevästi paikasta toiseen. Samalla voi virnuilla autoille, jotka jumittavat punaisissa neljän ruuhkassa ja etenevät ehkä kilometrin vartissa.

Töissä on mukavaa, kun riittää puuhaa ja saa aikaiseksi konkreettisia asioita. Tulee hyvä ja tehokas olla, eivätkä ne kapulat lopultakaan hidasta tahtia kuin nimeksi.

Tuo koira on oikeasti kamalan kiva. Ja meillä menee niin hyvin, että osaan jopa nukkua sen kanssa.


When you go
Would you have the guts to say
"I don't love you
Like I loved you
Yesterday"
- My Chemical Romance: I Don't Love You
Usein kun aloittaa vaikka esimerkiksi uudessa työpaikassa, haluaisi olla siinä heti mahdollisimman hyvä. Alussa on kuitenkin epäselvyyksiä monessa jutussa ja pitää olla valmistautunut mokaamaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei vain voi tietää kaikkea työssä edellytettävää yhdeltä istumalta. Sitä epävarmuutta kuitenkin sietää ja panee sen uutuuden piikkiin, katsoo luottavaisena tulevaisuuteen ja vakuuttelee itselleen, että kyllä mä tän pian opin ja sitten musta tulee parempi kuin kenestäkään ja kaikki käy vielä hyvästi, saatpa nähdä.
Kuitenkin ajan mittaan saattaa käydä niin, että työnkuva hämärtyy ennestään: vaatimukset muuttuvat jatkuvasti, tahti kiristyy, eikä itse enää tiedä miten pitäisi olla että olisi hyvin. Yrittää kaikkensa, koettaa tehdä niin että saisi kiitosta ja itselleen rauhaisan mielen, ponnistelee ja punnertaa muttei vain onnistu.
Tällaisessa tilanteessa ensin yleensä ahdistuu ja vähän masentuu, että miksei riitä vaikka yrittää täysiä. Ja mitä multa oikein halutaan. Sitten ehkä sisuuntuu, ja tempoo menemään karmealla kiukulla saadakseen tuloksia: syteen tai saveen. Ja lopulta sitä vain väsyy yrittämään. On yrittänyt jo ihan kaikkea: taipunut siltaan, heittänyt volttia, seissyt päällään, kenties luritellut jonkun pikku viisunkin. Pitänyt pellehattua ja kravattia; ollut tiimipeluri ja yksilösuorittaja; peräänantamaton ja myöntyväinen; avuton neito ja hyvä jätkä. Tulos: Finlande, zero poeng. Ei auttanut, nyt ei enää huvita. Pitäköön tunkkinsa, perkele.
Mä alan vähitellen lähestyä tota terminaalivaihetta.

Asiasta oikohöylään: se on ihan kamalan hyvää se uusi omenanmakuinen Pepsi Max Chill. Nami. Vielä kun mä löydän sitä salmiakkisuklaata niin olen taas hieman kokonaisempi ihminen, oon nimittäin päättänyt että sitä saan maistaa vaikka karkkilakossa oonkin. Nii.
Ja näin muuten unta, että olin päästänyt julki blogimerkinnän, joka tulvehti typoja ja muita mokia ja olin PÖYRISTYNYT. Siispä tämä kappale on oikoluettu aika moneen kertaan...
Tiedättehän, kun on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka luulevat auringonkin nousevan päivittäin vain nähdäkseen heidät? Sellaisia, jotka kuvittelevat kaiken ja kaikkien liittyvän itseensä - ja mikäli näin ei todistettavasti olekaan, menettävät mielenkiintonsa silmänräpäyksessä ja tyyten? Mäkin tiedän tällaisia: niiden takia mä olen jopa harkinnut vaihtavani koko blogin takaisin salaiseksi, kun en jaksais aina selittää ja puolustella. Toisaalta jos mä kykenen pelastamaan näitten tyyppien päivän sillä, että ne luulee puheen olevan taas ja vieläkin niistä, ei se ole multa pois. I.S.M.O., sano teini ja kompastu hymiöön.

Mun uusi polkupyörä on nyt neitsytajettu. Se on sitten hullunkurinen vempele: kermanvaalea mammamalli, leveä satula ja koppa edessä, seitsemän vaihdetta ja jalkajarrut. Niin ja kilikello, jonka tosin aion vaihtaa alppitorveen. Se on aika epäkäytännöllinen: sillä ei pääse järin lujaa eikä se ole mitenkään liian ketterä. Luultavasti mä myös näytän melko vitsikkäälle, kun porhallan sillä keesi vinossa ja äässi keikkuen. Jotenkin mä olen kuitenkin alkanut kiintyä siihen; mulla on sellainen tunne, että siihen kiintymykseen liittyy jotenkin olennaisesti paitsi vauhdin hurma myöskin se lukitsemiskettingin virittely. Ja sitä paitsi se kori on oikeasti ihan kamalan kätevä kapine.

Tänään meillä on Puttosen kanssa koiratreffit! Koiratytöt ry. perustetaan, ja ryhtyy luultavasti heti ratkomaan visaisia pulmia ja kenties rikoksiakin. Evästaukoja unohtamatta. Voi juku!

[Ei aihetta]Torstai 03.05.2007 15:57

Luin blogia takaperin. Melkein tasan kaksi kuukautta sitten olen ollut sekaisin, epätoivoinen ja surullinen ja samaan aikaan valtavan toiveikas, jännittynyt ja uuden edessä. Silloin pohdin, missähän olen muutaman kuukauden päästä ja kenen kanssa. No. Tässähän minä. Jos sitä aina elämässään tietäisi, miten vähäistä se liike eteenpäin oikein onkaan, ei ehkä jaksaisi yrittää sitäkään vähää.

Miten helppoa elämän täytyiskään olla, mikäli ihan kaikki asiat vois sanoa ääneen. Ja jos vois luottaa siihen, että ihan kaikki ääneensanotut asiat olis ihan yhtä totta.

Luulen että tämä kaikki johtuu siitä, että luin pitkästä aikaa eilen J. Tykin ihmeellisen elämän alusta loppuun taas. Voi miten kova ikävä siitä olikaan seurauksena. Tyhmää, niin tyhmää.