IRC-Galleria

Puttos-poloinen. Viikonloppuna olin siis tosiaan häissä, minkä vuoksi Paavo Pantteri joutui evakkoon toisen hoitotädin (ja ilmeisesti vielä kolmannenkin...) luokse. Sunnuntaina palattuaan sillä pikkuisella dramaqueenilla oli mennyt ihan fiiwikset kaikkeen ja kaikkiin, ja nyt se vähän nilkuttaa ja hilseilee taas. Pikkuressu.
Tänä aamuna, kun satoi, se pysähtyi aamulenkin ensisijoilleen, katsoi ensin lätäkköön: "Yök en syö." ja sitten muhun: "Eläinrääkkääjä!". Jotenkin onnistuttiin heittämään lenkki loppuun, vaikka Pablos yritti kahden metrin välein kääntyä takaisin: "Kato täti, mä oon jo valmis! Mennään takas sisään, ei mun tarvii piipiä enempää. Mennään. Jooko. Pliide.". Lisäksi se koetti toiveikkaasti päästä sisään jokaiseen rappukäytävään, joka ohitettiin, ja jäi värjöttelemään syyttävästi tuijottaen jokaiseen porttikonkiin. Se VIHASI mua kun pakotin sen lenkille, ihan todella.
Mulla on siitä ihan kamala syyllisyys jatkuvasti. Oon pahoillani, että se joutuu viettämään niin yksinäisiä ja virikeköyhiä päiviä, ja kun illalla tuun kotiin sen lenkitettyäni, en enää jaksa vetää köyttä tai painia. En vaan jaksa. Anna anteeksi Putte! Asiaa (tai mun mielialaa) ei suinkaan paranna se, että Mandoliinimies ystävällisesti jaksaa kannustaa mua koko ajan väittämällä, että oon huonoin koiraäiti mitä maa päällään kantaa. Tällaistakohan se sitten on, jos joskus on lapsia?

Mä olen joskus aiemminkin kirjoittanut mun ylenmääräisestä syyllisyydentunnosta. Jotenkin viime päivinä se on kummasti korostunut, ja äsken koin Heureka!:n tajutessani, mistä se johtuu: mä poden sitä sellaista "milloinkohan joku huomaa, että mä en oikeasti osaa töissäni mitään ja vaan bluffaan sujuvasti kaikki päivät"-syndroomaa, joka on tuttu ainakin jokaiselle mun tietämälleni tunnolliselle naiselle. Että on sellanen olo, että vain odottaa jäävänsä kiinni epäpätevyydestä, siitä ettei oikeasti hallitsekaan kaikkea ja onkin oikeasti ihan jos nyt ei häviäjä niin ei nyt aivan finalistienkaan joukossa. Tosin tältä osin mua lohduttaa ajatus siitä, että myös eräs mun oikeita ihmiselämiä työkseen pelastava lähipiiriläiseni sanoo, että tärkeintä työssä on näyttää sille että tietää mitä tekee ja puhua painokkaasti ja vakuuttavasti, vaikka olis parkkiksella kuin se kuuluisa lumiukko. Että monessa asiassa on lopultakin kyse vain uskottavuudesta ja siitä, uskooko itse itseensä ja asiaansa.
Mulla tuo pätee muussakin elämässä. Joka kerta, kun postiluukusta kolahtaa KELAn tai VVO:n tai Veroviraston tai vastaavan auktoriteetin kuori, oon aivan varma että oon syyllistynyt johonkin karmeaan petokseen, pimitykseen ynnä kavallukseen, tai vastaavasti laiminlyönyt jonkin oleellisen kulungin maksun, ja oon nyt niin vaikeuksissa etten koskaan. Tai kun Pesosen ratissa istuessani lähistöltä kulkee virkavallan auto, tiedän että kohta ne vähintään puhalluttaa ja mitä jos se viime juhannuksena nautittu viinakarkki näkyy mun veressä edelleen tai mitä jos ajankin epähuomiossa väärällä puolella tietä tai mun ajokortti onkin mun tietämättä mennyt pois voimasta tai auto onkin varastettu tai jotain. Smurffeja en sentään enää pelkää, paitsi pummilla matkustaessani, eli syystä.

Mulla on myös rasittava perustelun tarve. Mun pitää perustella kaikki tekemäni valinnat, vähintään (ja yleensä ainoastaan, koska muita ei kiinnosta) itselleni: miksi mä valitsin tän pyöräreitin enkä tota toista? Miksi mä tein tämän homman ensin enkä jotain muuta? Selitä! Perustele! Miks? Ja arvatkaa huviksenne, riittääkö perusteluksi jotkin makuasiat tai mieltymykset...
Samoin ihailen vähän ihmisiä, jotka osaa olla välinpitämättömän salaperäisiä. Tiedättehän sellaiset, joilta kun kysyy ihan viattomasti että mitä sä puuhasit eilen, niin ne vastaa että "No olin tuolla vaan... mulla oli vähän muita hommia" ja jos ne on erehtyneet paljastamaan, mitä ne teki, ja niiltä kysyy edelleen ihan hyvätapaiselta vaikuttaakseen lisätietoja kuten missä, kenen kanssa, oliko kivaa jne, niin ne a) vastaa hyvin kierrellen, b) vaivautuu silminnähden tai c) hyökkää ja valittaa kuulustelemisesta. Eikäkö eikäkö mä vaan... Ja liemi on keitetty. Koska. Mä itse vastaan kysyttäessä, seikkaperäisesti, tyhjentävästi, tarkentavia lisäkysymyksiä ennakoiden, syitä ja seurauksia analysoiden, kronologisuuteen pyrkien. Ja tulen AINA vahingossa kertoneeksi enemmän kuin a) kysyttiin, b) haluttiin tietää, c) haluttiin paljastaa, d) muuten vain liikaa.
Käsi ylös joka tietää mistä mä puhun. Vai kerronko toki lisää?

Jotenkin häät on sellaisia tilaisuuksia, että sitä alkaa taas uskoa melkein kaiken olevan mahdollista. Että vois ollakin ikuista rakkautta. Että vois ollakin uskollisia puolisoita. Että vois ollakin mukavaa, kaunista ja helppoa elämää. Voispa.


Kyllä minä tiedän, kuinka kehomme kietoutuu.
Kyllä minä muistan, kelle ihosi tuoksuu.
Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaaÂ…

- Stella: Piste

The trouble with dreams is
you never know,
when to hold on to
and when to let go

- The Eels

Mä olen ennenkin pohtinut sitä, miksi ihmeessä sitä tulee ryhtyneeksi sellaisiin hankkeisiin, jotka tietää jo alun alkaenkin kehnoiksi ideoiksi. Miksi sitä esimerkiksi lähtee "ihan vaan yksille, huomenna on aikanen työpäivä" - miksei sitten saman tien jää kotiin kutomaan sukkaa ja mene ajoissa nukkumaan? Tai miksi alkaa baarissa juttusille sellaisen tapauksen kanssa, jonka otsassa lukee HANKALUUKSIA ja jonka pään päällä vielä vilkuttaa sellainen punainen huomiovalo - miksei jätä sitä rauhaan ja keskity sellaisiin insinöörinnäköisiin potentiaalisiin aviomiehiin ja perheenisiin? Miksi värjää tukan shokkipunaisella, vaikka tietää, että se haaltuu viikossa-puolessatoista sellaiseksi väsyneen hailakaksi ja sotkee kaikki petivaatteet ja pyyhkeet - miksei tyydy johonkin hillitympään mutta silti makeaan väriin? Miksi laitattaa rakennekynnet, vaikka on sellaisissa töissä, että kynsi saattaa koska tahansa tuhoutua korjauskelvottomaksi jäätyään levypainon alle tai voimatangon väliin - miksei omat lyhykäiset kelpaa, vaikka nekin saa lakattua oikein sieviksi?
Miksi?

Mun mielestä oikeat ystävät ja sielunkumppanit tunnistaa mm. siitä, että vaikka niitä ei näkisi vuosiin tai ainakaan pitkiin aikoihin, se yhteinen aaltopituus löytyy välittömästi ja koko väliinjäänyt aika pyyhkiytyy olemattomiin. Ne on sellaisia ihmisiä, että niitten kanssa tietää saman tien miten pitää olla. Ne ei ehkä ole läsnä jokapäiväisessä arjessa, niistä ei ehkä tiedä että ottaako ne kahvinsa kanssa maitoa ja nukkuuko ne pyjamassa vai ilman tai missä ne oli viime keskiviikkona ja kenen kanssa. Se, mitä niistä tietää, on jotain paljon olennaisempaa. Se on jossain paljon syvemmällä, eikä sellainen taajuus synny yksisuuntaisesti.
Tuollaiset ihmiset tekevät elämästä hyvää ja saattaisinpa jopa käyttää fraasia "elämisen arvoista", ellen olisi käyttänyt sitä juurikin kuvaamassa salmiakkisuklaan vaikutuksia elämänlaatuun.


In any other world
You could tell the difference
And let it all unfurl
Into broken remenance

- Mika: Any Other World

Olin eilen taas katsomassa nykäriä ja totesin, että mulla ehkä alkaa silmä tottua siihen hommaan, koska tykkäsin kovasti. Juttu oli siis Kaupunginteatterin Riemukupla Elsassa, kuus lyhyehköä pätkää eri koreografeilta ja oikeasti kaksi niistä oli niin makeannäköisiä, että jouduin suorastaan hurmokseen. Hyvin vangitsevia ne oli kaikki, eipä silti.
Ekana mä aloin miettiä, että kun tanssia niin heikosti tunnen, niin miten ihmeessä koreografiat saadaan välitettyä sen koreografin päästä niitten tanssijoitten päähän? Näyttääkö ne vain kaikki liikkeet, että eka näin ja sitte näin, ei tolleen kun paremmin? Vai onko niillä jokin sellanen apuväline käytössä, jolla ne voi kirjoittaa koreografiat paperille, silleen kuten käsikirjoittajilla on sanat ja säveltäjillä nuotit? Mä en tosissaan tiedä. Musta on vain uskomattoman mahtavaa ja kerrassaan ihailtavaa, että yks joku tulee ajatelleeks, että tää vois näyttää hyvälle tälleen ja se saa sen jotenkin ymmärrettävään muotoon, ja sitten tulee toinen joku joka osaa tehdä sen juuri niin. Miten se voi toimia?
Sitten mietin, että kun kirjallisuudessa mun on vähän vaikea lukea novelleja enkä sitä kernaasti teekään, niin tanssissa nautin tollasista "tanssinovellien" sikermästä paljon enemmän kuin yhdestä pitkästä teoksesta. Mikshän? Ehkä siks, että noihin lyhyisiin on helpompi päästä sisään, ja toisaalta kun ne on niin lyhyitä, niin mielenkiinto pysyy yllä. Muistakaa, että mä vasta opettelen tätä juttua.
Muita mieleeni tulleita ajatuksia:
Sillä niistä kolmesta kundista kaikkein kivoimmannäköisellä (Valtteri Raekallio, I presume?) oli aivan valtavan kauniit ojentajat, sellainen ison apinan ryhti ja OI mikä pylly! Tuonnäköiset miehet saa käyttää valkoista wifebeateria. Itse asiassa niitten PITÄIS käyttää sitä. Tosta vois kenties säätää lainkin?
Mieletön luottamus niillä tanssijoilla pitää olla toisiinsa. Se vika biisi oli Mammu Rankasen mun mielestä hyvin taiji- ja akrobatiavaikutteinen koreorafia Kajo, ja siinä ne tanssijat muodosti sellasia hienoja ikään kuin live still -kuvia toistensa varassa. Mitä jos jollakulla olis jalka tai käsi livennyt? Mitä jos joku olis että en mä ton kanssa uskalla tätä tehdä? Huikeaa.
Niin se toinen mun suosikki oli Harri Kuorelahden Act of Unknown.


"Elämässä on niitä jotka rakastaa ja niitä jotka pelkää."
Eeva Muilun koreografiasta Teos siitä mitä on

Tänään monet asiat on luistaneet tai laitettu luistamaan niin, että tunnen oloni Kovapintaiseksi ja Aikaansaavaksi Naisjohtajaksi. Se, että asiat sujuu, saa ainakin mut täyteen puhtia ja syntyy niin sanoakseni itseäänruokkiva positiivinen kierre: musta tulee entistäkin energisempi ja tehokkaampi. Ja hyväntuulisempi. Ehkäpä se on mun tapani tehdä itseäni tärkeäksi, who knows.

Miksi sellainen, että joku tekee jonkun kanssa jotain, joka on periaatteessa ihan ok tai ainakin erittäin odotettavissa, tuntuu silti ihan kamalan kurjalle tai jotenkin... epäreilulle? Ehkä siksi, että itse haluaisi olla siinä sen toisen jonkun asemessa, tekemässä sitä jotain sen ekan jonkun kanssa. Call it what you will, I just call it fuckin' bullshit.

Kamalan kivoja asioita viime päiviltä:
- se salmiakkisuklaa (jota oon syönyt vain yhden kerran)
- Redberry ED & Stripped Battery
- käärmeennahkaiset Superstar I:t
- aikaansaavuus
- tottelevaiset ja lihaksikkaat pikku koirat
- Elovena-kaura-hunaja-välipalakeksit
- ajantasainen kalenteri
- reikämuovitaskut
- lihaskipu
- luontoretket koiran kanssa
- koko ajan lähenevä kesäloma

Älyttömän mänttejä juttuja viime päiviltä:
- keskellä pyörätietä matelevat jalankulkijat
- vastatuuli
- tulematta jättävä huoltohenkilökunta, kuten eräätkin lauhduttimenkorjaajat
- selän takana vehkeily ja juonittelu
- levottomasti nukkuvat pienet voimakastahtoiset koirat
- riittämätön palkka
- liian pitkät ja stressaavat to do -listat
- katutyöt
- kahvi vanhenneen maidon kera


Do you really even think
dreams come true
Do you really even think
you'll find something wonderful and new
Do you really even think
someone's waiting for you
Do you really even think
that love is near
Do you really even think
it's me dear
Do you really even think
I want to hear - but I still say
I won't fall in love today

- Suicidal Tendencies: Just Another Love Song

Mulla oli tänään ihan infernaalisen pitkä ja toimelias työpäivä, minkä johdosta pieni herra Puttonen joutui olemaan kovin pitkästi ilman a) mun viehättävää seuraani ja b) piipimistä. Niinpä sen riemu oli täysin ylitsevuotavaa, kun viimein sain itseni ansion ikeestä kotikoloon. Reipasta kodinvahtia palkitakseni lähdin sen kanssa heti lenkille, sääkin kun oli mitä mainioin.
Aluksi Putella oli kova kiirus ja se nojaili ärsyttävästi pantaansa. Mutta kun päästiin viimein metsän siimekseen ja vapautin sen kytkyestä, siitä tuli taas kuin toinen hauva: se kyllä kiitää tuulispäänä pitkin mättäitä, nuuskuttaa ja penkoo, mutta kääntyy säännöllisin väliajoin katsomaan, minne mä oikein jäin kuppaamaan. Odottaa pyydettäessä. Tulee luokse huudettaessa. On suloinen ja urhea.
Käveltiin myös koirapuiston ohi. Siellä oli jalonnäköinen walesinspringeri ja jonkinlainen espanjalainen bastardi, oikein viehkoja otuksia kumpainenkin. Paavoa kiinnosti ne tyypit aidan takaa niin kovasti, että päätettiin mennä moikkaamaan niitä sinne puiston puoleen. Mutta kuinka ollakaan, Puttoseen iski ujous ja se värjötteli vain mun jalkojen takana ja murisi uhitellen harja pystyssä. Niinpä lähdettiin aika pian pois. Noitten toisten koirien omistajat kyseli haltioituneena, kulkeeko tuo aina noin hienosti vapaana ja että onpa se hienon näkönen ja mun rintakehä pullistui ylpeydestä.
Kun lähdettiin jatkamaan lenkkiä, Pablo löysi mainion kepin kanniskeltavaksi. Sitä sitten heiteltiin hetki, ja hauva heitti melkein voltteja loikkiessaan kepukan perässä riemastuneena. Ja keppiä sitten kannettiin koko loppulenkki, eikä Paavoa yhtään jarruttanut että oikeasti se olisi halunnut läähättää muttei oikein pystynyt kun keppi täytti sen kidan, eikä se oikein kunnolla mahtunut nostamaan koipeaankaan, kun keppi tuli tielle. Ei haittaa. Ihmiset katsoi sitä ihaillen, ja jokainen sille osoitettu hymy tuntuu melkein paremmalle kuin mitkään mulle henkilökohtaisesti osoitetut kehut.


Hei pieni, kerro mulle
Kenen onnesta sinut lohkaistiin
Hei pieni, kerro mulle
Mistä kaikesta sinut veistettiin

- Egotrippi: Hei pieni

Mullahan on siis nyt uusi puhelinnumero, firman omaisuutta. Sen vaihtaminen ei vain ollut ensinkään niin helppoa kuin kuvitella saattaisi, siitäkin huolimatta että onnistuin hoitamaan oman osuuteni kutakuinkin täydellisesti: infosin asianosaisia, asensin soitonsiirron, otin selvää asioista. Olin ajan tasalla ja selätin vastoinkäymiset.
Vastaanotin eilen Sonera-nimiseltä yritykseltä sekä uuden sim-kortin että sen ohessa lähetekirjeen, jossa opastettiin liittymän avaamisessa. Kas näin se kokonaisuudessaan kuului:

"Hei,
kiitos yhteydenotostanne.
Ohessa pyytämänne SIM-kortti / kortit numerolle / numeroille 040-XXXXXXX. Voitte ottaa uuden kortin käyttöönne tekstiviestillä, internetissä tai soittamalla asiakaspalveluumme:
1. Tekstiviestillä: lähettäkää vanhalla SIM-kortilla tekstiviesti TILAA KV numeroon 15400 (0 e). Saatte paluuviestin, johon tulee vastata lähettämällä tekstiviesti KYTKE (numero 15400).
2. Yrityspäätteellä: Yrityksen yhteyshenkilö voi tehdä kortinvaihdon puolestanne Sonera Yrityspäättellä liittymätiedot-sivulta.
3. Asiakaspalvelun kautta: soittakaa asiakaspalvelunumeroomme 0200 18818 (puhelun hinta mpm/pvm). Puhelun yhteydessä asiakaspalvelijamme kysyy uuden SIM-kortin 12-numeroista sarjanumeroa, joka löytyy SIM-kortin kääntöpuolelta. Asiakaspalvelun kautta tehdystä kortinvaihdosta peritään kortin aktivointimaksu 6,48 € (alv 0 %).

Ystävällisin terveisin,
TeliaSonera Finland Oyj
blaablaablaa"

No. Mitäpä tekee Minkki Minkkinen? Taloudellisena, kätevänä ja järkevästi ajattelevana puolikesynä jalona villinä se päättää hoitaa kortin aktivoinnin näppärästi tekstiviestitse ja naputtelee touhukkaana vaaditut sanat sekä koodit. Mutta mitä: viesti ei suostu lähtemään. Minkki toistaa manööverit muutamaan otteeseen eliminoidakseen inhimillisen erehdyksen, mutta viesti ei vain suostu lähtemään maailmalle. Hieman jo suivaantuneena Minkki tarttuu luuriin ja valmistautuu jonottamaan tuntikausia Soneran tunnetusti sujuvaliikkeisessä asiakaspalvelupuhelimessa. Jo kymmenen minuutin hissimusiikin pakkosyötön jälkeen reipasääninen naisihminen vastaa ja ottaa Minkin pulman hoitoonsa. Käy ilmi, että a) kortin aktivoiminen tekstiviestitse ei ole lainkaan mahdollista, VAIKKA saatekirje näin väittääkin ja b) kortin aktivoinnin voi itse asiassa hoitaa VAIN yrityksen yhteyshenkilö, VAIN asiakaspalvelun kautta. Kiitos ei-mistään, Minkki toteaa jo hieman hiiltyneenä, katkaisee puhelinyhteyden asiakaspalveluun ja ottaa uuden puhelun, tällä kertaa yrityksensä yhteyshenkilöön. Tämä joutuu puhelun johdosta aivan suunniltaan ja kiroaa puhelimeen Soneran nimenomaan väittäneen Minkin voivan suorittaa kortin aktivoinnin itse, ilman välipuheluita ja säätämistä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin: uusi liittymä toimii ja pelittää (tai ainakaan puutteet toiminnassa eivät vielä ole tulleet ilmi...) ja kaikki ovat paitsi informoituja myöskin tyytyväisiä ja rauhallisia. Minkin mieleen jää kuitenkin kytemään ajatus palautteen lähettämisestä Soneralle. Sen otsikoksi tulee "Onko nyt niin, että vasen käsi ei tiedä mitä oikea käsi tekee??".

Ihan oikeasti. Välillä sitä pohtii, että jos itse hoitaisi leiviskänsä tässä yhteiskunnassa yhtä huolimattomasti ja mistään piittaamatta kuin eräätkin yritykset, mistä sitä sitten kuvittelisi palkkaa nostavansa? Sossusta kenties.

nimim. Närkästynyt kansalainen

Mä olen aivan villinä Adidaksen Superstareihin. Nyt mulla on niitä kaikkiaan viidet, jokainen pari erilainen: perus-valkoiset, mustat metallinvärisin yksityiskohdin, vaaleanpunaiset satiiniset, kirkkaanpunaiset sekä kirsikkana kakun päällä käärmeennahkakuvioiset Superstar I:set. Mä olen yrittänyt perustella tätä vimmaa itselleni, kyseessä on kuitenkin lopultakin vain pyöreäkärkiset lenkkarit, joilla ei voi lenkkeillä tai tehdä oikein mitään muutakaan urheilullista - tai ainakaan niillä ei raatsi tehdä mitään ryvettävää. Ainoa vaate, minkä kanssa ne ihan saumatta käy on farkut ja t-paita; ne maksaa hävyttömän paljon tossukoiksi ja niitten pohjatkin on kovat ja joustamattomat. Miksi siis? Vastaus on: en tiedä. Mä vain haluan.
Samalla tulin pohtineeksi, mikä oikeastaan on keräilyn perimmäinen ydin. Miksi ihmiset keräilevät? Onko kyse harvinaisuuksista: että omistaa jotain, jota juuri kellään muulla ei ole? Onko kyse volyymista: että omistaa jotain, vaikka bulkkiakin, niin paljon, että omistaa eniten? Onko kyse estetiikasta: jonkun niin kauniin asian nähdessään haluaa vain omistaa sen? Vai onko kyse yksinkertaisesti omistamisesta, siitä että on kiva haalia materiaa ympärilleen jotta voi sanoa että se on mun ja vain mun, ei kenenkään muun?
Toki keräillä voi immateriaalisiakin asioita, kuten muistoja, hyviä hetkiä, hienoja lauseita, kosketuksia; niitten kokoelmaa ei vain voi esitellä kenellekään eikä vertailla toisiin vastaaviin, ja se jos mikä on mun nähdäkseni yksi keräilyn tärkeimmistä ulottuvuuksista. Ehkä tämän vuoksi keräily on melko leimallisesti miesten juttu: harrastuksesta on tärkeä saada konkreettisia todisteita, sertifikaatteja, pokaaleita; metrejä, vuosilukuja, sivumääriä. Jotain mustaa valkoisella, kernaasti numeraalista.
Taas kerran alan vetää näköjään linjaa mies-nais-suuntaan, mutta havaitsin juuri jotain: naisten keräilyn kohteet ovat varsin usein estetiikkasaralta. Kenkiä. Laukkuja. Pikkuisia posliiniesineitä. Peilejä. Astioita. Kun taas miehet sijoittavat intohimonsa juurikin noihin eksaktisti mitattaviin juttuihin: kalastus. Sarjakuvat. Elokuvat ja tv-sarjat, erityisesti erilaiset dvd-, hd-dvd- ja blu ray -boksit. Postimerkit. Niitten keräämät kokemuksetkin on usein luonteeltaan numeraalisia: niin-ja-niin-monesta metristä, niin-ja-niin-monen kilometrin päähän, niin-ja-niin-monta sekuntia, sylinteriä, litraa, mitäikinä.
Ollaanko tässä nyt jonkun olennaisen äärellä? Vedämmekö nyt rakkauden pitkävedon vai panetko arvalla?