IRC-Galleria

Bare with me... Päiväkirjaa on kirjoteltu jo jonkin aikaa, tää eka pläjäys on siis aika pitkä. Lähinnä mulle itelleni nää jutut talteen tai silleen...


to 22.3.2007
Miksiköhän mä en ole kirjoittanut aiemmin ajatuksiani ylös…? Aie on kyllä ollut koko kevään, mutta eipä taas jotenkin ole saanut aikaseksi.
Tammikuun 17. päivä (keskiviikkona) oli ekat treenit. Enää en hirmusti muuta ko. treeneistä muista kuin että kauhee oli vauhti uusia asioiden kanssa – paljon timmimpi rytmi kuin taidon alkeiskurssilla – ja rakas viholliseni shihonage siellä ainakin jo silloin käytiin. Ja mitään en mistään ymmärtäny. Treenien alussa tehtiin vähän ukemeita joista mulla ees jonninmoinen pieni käsitys oli jo silloin (paitti että parin treenikerran jälkeen Hannu P. sanoi että mä teen ukemin liian korkealla), mutta siihen se käsitys sitten jäikin.
Silmät ymmyrkäisenä täs on kyllä treeneistä oikeestaan aina lähetty. Ja hikisenä (sekä nainen että silmät). Tiistaiset vapaatreenit Suvin kanssa tais olla ainoot josta lähdin suunnilleen tasapainoisena pois. Saatiin omaan rytmiin tehdä omia juttujamme, ja ihan hyvin meni. Teki tosi hyvää päästä tekemään putkeen graduointitekniikoita ja nykertämään justiin niitä itselle ja parille vaikeita juttuja. Tollanen mentaliteetti ja meininki meijän taidovapaisiinin, kiitos.
Äärettömän virkistävää on ollut oppia taas uusia asioita, ja kyllä sen tuntee navassaan että nälkä vaan kasvaa syödessä. Aina kun jotain vähän ymmärtää (muka) niin haluaisi ymmärtää sen vielä paremmin ja syvemmin ja monipuolisemmin. Ja sitten vielä OSATAKIN sen. Heh…
Mä oon kyllä ollut tosi otettu siitä kiltteydestä ja ymmärryksestä mitä aikidoväki on osoittanut. En voi kuin nöyränä kiittää ja kumartaa moisen avuliaisuuden ja positiivisen opetuksen edessä. Kyllähän sen tietää että 13 vuoden taidotaustasta on jonkin verran apua (etenkin haran hallinnasta oon saanut positiivista kommenttia, mikä taas on ERITTÄIN mieluisaa kuultavaa), mutta silti on sellanen kompuroiva kolmijalkanen ja yksikätinen (ja sekin väärä käsi) olo siellä panttereiden ja puumien seassa. Kovalla työllä ehkä mustakin vielä joku päivä tulee puuma…tai ainakin puumanpentu… Ja tässä vaiheessa Tiina kommentois jotain siitä että oon liian ankara itelleni… Voi ollakin. En tiiä. Paha sanoa. Tiina on kyllä kans upeen kannustava…
JO kolmen alkkaritreenin jälkeen kalsariope Virpi – joka muuten on yks ehkä rakastettavimmista naikkosista joita oon kuunaan tavannut – rohkeni päästää mut aamutreeneihin. Jotka siis on edistyneempien treenit. Normitreenit. Hui… Mutta hengissä oon selvinnyt. Siellä on hauskaa! Heh. Vaikka siellä kyllä ymmärrän vielä vähemmän mistään yhtään mitään kuin kalsaritreeneissä. Hohhoijaa… Mutta toisaalta siellä saa ihan erilaisen kosketuksen tekniikoiden virtaavuuteen, edistyneemmät kun tekee muhunkin aika ripeesti tekniikat. Luojan kiitos ei sentään vielä kovia ukemeita. Jaiks… ne kyllä vähän jännittää… Milloinkahan ne opetellaan…
On se Virpi mulle aika haasteita jo laittanukkin. Tässä hiljattain yksissä treeneissä pisti tiukan kokyunage-session varoittamatta. Ties kuin monta kertaa nakkeli mua menemään ja aina suoraan liikkeestä lähti jo kääntymään. Oli kyllä aika menoa. Pulssi 200 pelkästä paniikista. Etenkin kun nopeesti tehtynä mun ukemit ei vielä oo ollu mitään järin pehmeitä… Mutta hienoinen tyytyväisyyden väristys kävi selkäpiissä kun pukkarissa tuli minikehaisu asiasta. Virpi sanoi ettei se sellasta ois uskaltanu tehdäkään ellei ois uskonut että mä selviän siitä… Cool… :) Ja Mary-Ann ja Pasi on kyllä aika tehokkaasti säestäneet tota ylläpylläriparaatia. Tänäänkin aamutreeneissä Mary-Ann otti ja pisti mut Even (vähintään 3 kyu kun oli kerta ruskea vyö) parina ollessani ensin tekemään valvovan silmän alla omat graduointitekniikat (onneks jo suunnilleen sinnepäin tiiän mitä ne on ja miten niiden EHKÄ pitäis mennä). Ja sitten kun siitä pääsin ni sitte Mary-Ann antoi Evelle tehtäväksi shomenuchi jyuwazaa (vapaatekniikkaa), minä hyökkääjänä. Eli oli sitte joka kerta lyödessä pieni jännitys että ”mitähän se nyt tekee”. Ja tekihän se. Kaikennäköstä. Ja Katja juoksi ja kaatuili ja vempuili ees taas. Huhhuh! Kivoja ylläripylläripalleroita heittelevät.
Mutta selvisin hengissä tästäkin aamusta. Tosin taas kävi ilmi että se taidotausta puskee läpi vielä etenkin noissa nopeissa alasvientitilanteissa. Mä kun en näytä reagoivan ukena samanlailla kuin aikidokat, ja se taas tekee nagelle aika hikiset oltavat. Hyvä sinällään et ei voi luottaa siihen et uke tekee jollain tietyllä tavalla, vaan tarttee oikeest hallita. Mut on se harjotellessa varmaan aika häiritsevää. Tarttee vieläkin tarkkailla ukeja enemmän ja yrittää omaksua niiden liikkeitä siinä missä nagejenkin.
Tää on itsetunnon kanssa aika jännä tilanne. Tiiän oikein hyvin etten osaa enkä ymmärrä aikidosta vielä yhtään mitään (ja se on IHANAA!), mutta kuitenkin välillä jo pilkahtaa sellanen melkein pelottavakin itsevarmuus tekniikkaa tehdessä. Siis mua itteäni se varmaan vaan pelottaa, mutta välillä sitä huomaa että kädet vaan tekee jotain ja sitten lukkoa tehdessä toteaa että ”hitsi, sehän meni just niinku pitiki”. Ja sitte seuraavaks yleensä tulee ”mitä mä tein? Mitä mä tein?! Miten se meni?!”. Hah! Että siinä se osaaminen taas nähtiin. Kroppa siis osaa jo jotain, tai se ainakin aavistaa aika hyvin mitä pitäis osata. Pää ei vaan vielä oo samalla sivulla kropan kanssa.
Kaiken tän tekniikan ja muun keskellä ihmetellessä on lisäks saanut ihmetellä aikidokoitten järjettömän upeaa asennetta kurssilaisiin. Kurssitreeneissä on alusta asti ja joka kerta ollut mustista vöistä lähtien edistynyttä populaa iso määrä. Lähes joka kerta jokaiselle kurssilaiselle on ollut oma edistyneempi pari. Mikä on ihan kullanarvoinen juttu. Etenkin tällasessa kontaktilajissa. Ja se yksilöllinen ja aina kannustava, positiivinen neuvonta mitä tässä parin kuukauden aikana on tullut (ei muuten mitään hajua miten paljon muita kurssilaisia on neuvottu…) on ollut ihan manna mulle. Hannu J. sitä sanoikin että hakamattomat treenaajat on hakamallisten ’suojeluksessa’ ja niitä pidetään hyvin ja pumpulissa jne. Mutta mulla on kyllä jotenkin ollut niin etuoikeutettu olo kaikkien saamien syventävien ja nippelineuvojen kanssa että wau. Ja jokainen neuvo on purrut ja tepsinyt omalla tavallaan. Upeeta sakkia… Ja kaikki hikoilu, heittely, opettelu ja muu tapahtuu äärettömän leppoisassa ja positiivisessa ilmapiirissä.
Täällä on taas saanut kokea sitä oikeeta iloa ja hauskuutta treenaamisesta. Eikä itse treeni ole kärsinyt siitä yhtään. Ystävälliset sanat, letkautukset ja naurunpyrskähdykset ei ole estäneet tekemästä ikkyota tai iriminagea tms. Paitsi ehkä Emman kanssa välillä. Se on kyllä niin söötti likka… Aina vaan meinaa mennä kikatteluksi sen kanssa. Jostain syystä sillä ei pidä pokka mun kanssa juuri sen enempää kuin mullakaan sen kanssa. Hassua… Mutta aina on saatu tekniikat tehtyä. Hihittelystä huolimatta.
Aika ihanaa. Miksei taidossa ole tällaista treenaamisen iloa? Tai mihin se on kadonnut? Miten ihmeessä se on mennyt niin kurttuotsaiseksi? Saisikohan siihen tehtyä muutosta…? Itte oon kyllä huomannut että vedän etenkin tiistaitreenejä vähän eri tyylillä nykyään. Junnuja on paljon niin pakko muutenkin vähän vetää erilailla, mutta junnuja eli ei niin mun treenivetotapa on vissiin muuttumassa. Mä ittekin viihdyn hirmu paljon paremmin opettajana. Mulla on kivaa, ja uhkaavasti näyttää sille että treenajillakin on alkanut olla kivaa. Toivottavasti tää mentaliteetti jatkuu ja jalostuu mussa. Ainakin se on tehnyt sielulle hyvää.
Taidon oppihanojen tyrehtyminen oli mulle järjettömän kova kolaus. Nyt kun sitä kattoo näin tuoreena aikidoalkkarina niin sen näkee vielä selvemmin. Mä oon muuttunut ihmisenä valoisammaksi tän kurssin ansiosta, muistutan sitä vanhaa itseäni joka olin joskus kauan sitten. Vähän jopa ihmetyttääkin että miten se voi olla niin iso juttu mulle… Mutta mä rakastan oppimista, opettamista, uusia asioita, oivallusta… Opin pitää olla mulle sellainen virta mikä kulkee mun läpi kuin joki. Jos joki padotaan yläjuoksulta niin alajuoksu tyrehtyy myös. Eli oisko niin että mä en voi opettaa enkä antaa mitään jos en itse jatkuvasti opi ja saa jotain uutta? Loogisellehan se kuulostaa kun sen noin laittaa. Siihen vaan varmaan jäädään niin usein tuijottamaan, että ”no kun tuo on jo treenannut niin pitkään niin kyllähän sen pitää jo osata, ei sen tartte enää opetella tai ei sitä tartte enää opettaa”. Mikä taas on ihan puppua. Oppi on joki. Sen pitää virrata. Aikido on mun uusi yläjuoksu, ja mieli kirkkaana ja kirkastuen toivon ja uskon ettei tämä joki kuivu vuosiin…josko koskaan…


ma 2.4.2007
Ja taas tuli taukoa. Ei malta eikä muista täällä töissä aina tusata päiväkirjaa, töitä kun riittäis vaikka muille jakaa…
Mutta olipa vaan aikamoista treeniä viime viikolla. Perjantaina (23.3.) vääntyneen nilkan takia jätin suosiolla maanantain treenit väliin (paitti taidotreenit kävin vetämässä, mutta siellä kun ei tarttenu kuin patsastella…), mutta heti keskiviikkona pitikin sitten mennä sutimaan Eerontielle oikeen kolmeks tunniks. Hetken kyllä mietin päivällä että onkohan tää ihan fiksua. Mutta vaan hetken. Heh… Anun kanssa siis pukellettiin ensin 1,5 tuntia vapaatreeniä ja sitten vielä Virpin piiskattavana 1,5 tuntia. AH! että tuntu reisissä. Mä en vieläkään kyllä oikeen ymmärrä että miten hiivatissa aikidossa, jossa kuitenkin on paljon pystympi asento ja letkeempi tahti kuin taidossa, voi saada mun reidet sellaseks… sellaseks… no pullamössöks. Siis taikinaks. Ihan plödöt. Aika jännä tunne. Mut hyvää teki. Nilkka kesti melkein napisematta koko kolmetuntisen.
Ja justiin muuten muistin että unohdin TAAS tänäaamuna laittaa vihkoon treenimerkinnän. Keles…Aamutreeneistä tulee aina lentäviä lähtöjä, kun ei toi julkinen liikenne kauheesti oottele. Noh, mutta onneks on jo graduointiin vaadittavat treenimerkinät alla. Tosin ehkä mahdollisesti vähän liikaa aamutreenimerkintöjä. Tai mul on sellanen olo. Kun kurssitreenejä on jääny väliin. Mutta yllättävän rauhallinen mieli mulla on ton graduoinnin suhteen. Jostain syystä. Sellane selkärangan uumenista nouseva vyökoepaniikki totta kai on, mut jotenki vaan kuitenkin on sellanen vakaa olo. Mun pitäis osata ne jutut. Paremminkin ne vois totta kai osata (as always), mutta mä musitan tekniikoiden nimet ja suunnilleen osaan ne läpi. GIÄÄÄÄRRRGGGH! Paitti se iriminage! *turhautunut huokaisun ja vinkaisun sekoitus* Shihonageen sain jo joltakulta (kuka se enkeli olikaan, oisko ollu Mary-Ann) suuresti helpottavan vinkin, mutta se iriminage… BUHUU! Kovasti on yritetty lohdutella että iriminage on vaikea ja sen oppiminen kestää – mikä varmasti on ihan totta. Mutta silti se kaihertaa… rakas hirttosilmukkani…
Hehe, mutta kyl tässä kokoajan vakaantuu oma mieli. Mä en ehkä sittenkään oo ihan niin rupunen kuin kuvittelin. Toivottavasti. :) Ainakin tänä aamuna sain taas olla ihan tyytyväinen reflekseihini. Pasin aamureenit oli jälleen kivat ja aika pitkälti kohtuullisen tuttuja oli tekniikatki. Töhökin pysyi mukana. Sitte Pasi ihan loppumetreillä otti mut näyttöuke-esikäsittelyyn. Ei sanonut mitään, ryotedorista (muistaakseni) vaan pyöräytti ympäri ja mukelsi ja käänsi ja muljautti ja tuuppas mut sitten ukemiin. Onneks olin jotenkuten hereillä ja ukemi meni melkein kolisematta ympäri (normi aamu-ukemi). Onneks tilanne meni niin nopeesti etten ehtiny mukista vastaan ja tein vaan mitä kroppa ja Pasin elekieli kertoi. Kun sieltä sitte kömmin pystyyn ja palasin Pasin luo ni se ohimennen kysäsi että ”niin täähän oli sulle tuttu tekniikka”. Johon minä sitten että ”eee-ei…oon mä tän joskus nähnyt mutten oo tehnyt itse”.. Hieman oli pyöryläiset Pasin silmät. :) Mutta jatkoin siihen sitten vaan että ”mutta nyt oon tehny”. Hihi… Piti sitte vielä pukkarissakin kysellä muilta etta mikä sen tekniikan nimi oli. Joku semmoinen…mikäs se olikaan… udekaitennage tai joku sellainen…
Mut mä tykkäänkin olla ukena. Tänä aamuna taas jotenkin huomas niin selvästi. Monta kertaa löysin itteni henkiset laput silmiltä, kuulostelemassa nagen liikkeitä ja omianikin. Ja oli kyllä vänkää tehdä Pekankin kanssa. Vaikka se onkin sellanen hujoppikorsto. Mukava mies kyllä sekin, selkeesti vähän rentoutunu nytten kun oon tuolla aamukarkeloissa ravannut. Aluksi vaikutti vähän pidättyväiselle, varmaan vaan kattoi että ”mikäs tää tällanen kiekuva rääpäle oikeen on”. Mutta edelleen vaan ihmetyttää – ja tällaisten pekkojen rentoutumisen ja avautumisten myötä aina vaan enemmän – miten upeeta tuo sakki on. Jo nyt se on vähän niinku kotiinsa menis kun sinne tallustelee. Noh, kaiken rehellisyyden nimissä on sanottava että edelleen pieni jännitys kutittelee mahassa ennen joka treenejä. Mutta se nyt on ymmärrettävää. Vasta kuitenkin muutaman hassun kuukauden tuolla käynyt. Mutta nimenomaan kun pitää mielessä että aika on ollut niin lyhyt, niin usein vaan hiljaa mielessäni kiittelen omaa onneani. Kohtalottaret on kantanut mun askelia selkeesti oikeaan suuntaan. Kaikki aiempien vuosien koettelemukset ja mustat pilvet on ollut olemassa syystä. Ne on ajaneet mut tänne. Every cloud indeed DOES have a silver lining…


10.4.2007
Niillä on ihan taatusti joku Säikytellään Katjaa Ry tai joku sellanen… *NAUR* Eilen sitte taas eka Virpi-opetäti-ihanainen tuli kesken reenien ukeksi ja enkä ees enää järkytykseltäni muista mikä oli tekniikka kun se otti ja vilauttikin kovan ukemin. Ja mulla pulssi silmämunissa heti. Ilikiä! Ei saa säikytellä tuolleen… *tuh* Ja sitte vähän perästä ukemi-Hannu otti ja lennäytti kanssa kovan ukemin varottamatta. Sydän ihan pakahduksissa koko loppureenin että ”iiiiik, mitä sieltä nyt tuleeeee”… *naur* Virpi vielä kehtas pukkarissa lallattaa että ”kato nyt vielä pitää otaa kaikki ilo irti teistä kun kohta ette enää ookkaa mun oppilaita”. Juuuust joo, ihan niinku ei ihan tavistreeneissäkin toi säikyttely onnistuis. :)
Mutta taas jostain selkärangasta kaiken sen paniikin laannuttua nousi mielihyvä. Selkeesti Hannullakin sellanen ote oli että antaa lisäjippoja ja –täkyjä… Kyl oppiminen on sitten ihanaa. Mä en käsitä kyllä miten jotkut ihmiset oikeesti pidättäytyy uusista, erilaisista tilanteista. Ja monesti ihan vaan sen takia että pelkää näyttävänsä hölmölle ja tekevänsä ittensä naurunalaiseksi. Nehän missaa hirveästi uusia asioita sillä mentaliteetilla. Sitä paitsi jokainen tähän(kin) ikään asti ehtinyt joka vähänkään käyttää aivojaan TIETÄÄ näyttävänsä aika ajoin hölmölle joka tapauksessa, ja siitä naurunalaisuudestahan selviää aina paljon kivuttomammin, kun muistaa nauraa itte mukana…
Mä tiedän, ettei niin sais tehdä ja se varmaan johonkin pisteeseen asti häiritsee kanssatreenaajia, mutta mua ainakin naurattaa aina jostain syystä kun joku tekee muhun sellasen livakan, lennokkaan, vaivattoman tekniikan. Ei siinä voi oikeest kun ällistyneenä nauraa miten sätkyakkana ja jalkarättinä sitä on oikeissa otteissa. Ihminen on aika hassu kapistus… :)
Oi jee, Virpi-senpai on nyt sitten DÄNI! Upee juttu! :) Eihän vyöarvon saavuttamisessa tietty mitään epäilystä ollutkaan, tällanen möllikin ymmärtää Virpin käsittelyssä ollessaan että tää nainen tietää mitä se tekee. Mutta silti hienoa… :)
Ittelläki alkanu mahanpohjassa kutittelemaan. Vyökoe vaan lähestyy. Ihan silleen mukava, varmahko olo mennä sinne. Kaikennäkösiä kauhuskenariota tietty oon käyny päässäni läpi, niinku varmaan melkein jokainen vyökokelas. Mutta kyllä mä uskoisin hanskaavani sen. Melkein eniten huolettaa noi jalat. Sattuu. Seizassa nyt ei tietty tartte IHAN koko aikaa olla, mutta osittain kuitenkin. Se on tuntunu ilkeelle kun on nyt päässyt näkemään peilistä että mille mun vammeloseiza näyttää. Pahaa tekee nähdä. Ikävää…:)
Sähköposteilin tänään Tamminen-sensein kanssa. Hakeuduin akupunktiohoitoon. Huomenna pitäis mennä neljän jälkeen tökittäväks. Vähän jännittää – mä en edelleenkään diggaa neuloista – mutta toisaalta uskoisin olevani aika hyvissä käsissä. Olis kyl ihanaa jos saisi noi jalat toimimaan. Eilen rullisteluakin harjotellessa teki niin pahaa säärissä, että teki mieli itkeä. En kehdannut kadulla vollottaa kuitenkaan. Aikasemmin toi jumitus ilmeni vaan seizoissa, nyt se on alkanut vaivaamaan jo vähän treeniäkin välillä. Viheliäistä… Toivottavasti Tamminen-sensein tökkimiset auttaa.
Kohta pääsee vaikka mihin treeneihin. Jee. Mieli tekis jo törkkiä kalenteriin tulevaa treeniohjelmistoa mutten ihan vielä meinaa uskaltaa. Mun kalenteri näyttää jo nyt sellaselle että huhhuh… Treenejä toisen perään ja päällekäin ja allekain ja poikittain… Mutta kuolemahan kuittaa univelat. Toivottavasti ainakin.
Jee! Helminen-senseiltä tuli asetekniikka- ja shiatsusessioden kutsu. :) Mahtavaa! Harmillisesti se vaan on päällekkäin sen Mary-Ann’n, Pasin ja Tuulan kehuman Velkuan leirin kanssa. Mutta kyllä mä haluan Helmisen keppioppiin. Ne on niin hyviä leirejä. Ja shiatsu… no se nyt vaan kiinnostaa. Mahtavaa puuhaa. Nyt kun on päässyt tasaisin väliajoin tekemään muille hoitoja, niin on vähän jo tullut varmuuttakin otteisiin. Hauskaa.
Tänään on taas vapaatreenit Suvin kanssa. Hitsi, enää kahdet treenit… Huhhuh…
Ajatukset hyppii seinästä kukkaruukkuun…


11.4.2007
Jotensakin ei tiiä mitä tai miten pitäis ajatella. Eilen taas vapaatreeneissä meni ihan silleen siedettävästi – joskin Suvin keskittyminen herpaantui aika tehokkaasti lopussa – ja jäi sellanen melko varma olo. Ja sitten kiljuukin se varoittava ääni jostain takaraivosta että jotain täytyy olla pahasti vialla jos on varma olo, kuitenkin oon unohtanut jotain olennaista tai tuun mokaamaan ihan erkkipetterinä… Ilkee olo. Miten sitä ei vaan osaa nauttia oppimisesta ja edistymisestä. Sisällä käy vaan sellanen alituinen taistelu ”hitto mähän oon ihan hyvä tässä” –narsismin ja ”ne nauraa kuitenkin mulle ja paapoo sen takia kun oon niin toivoton räpelö” –itsepiiskauksen välillä. Aikaa sitten jo hämärtynyt tieto siitä mikä tilanne oikeesti on. Sitä haluais niin julmetun kovasti luottaa senpaihin ja siihen ettei se turhaan sano niitä juttuja mitä se sanoo. Mutta mistäs minä tiiän millasia ihmiset on. Joskus kuvitellu lukevani ihmisiä ihan hyvin – enkä mä nyt ehkä ihan täys paska siinä ole – mutta onpa sitä vaan juostu tuhatta ja sataa seinään pää eellä tuonkin asian kanssa.
No nii, pitäis nyt varmaan taas vaan vetää happea, rauhottua ja nakata pöljät epäilykset mäkeen. Ainakin jos ois fiksu. Turha tässä kuitenkaan on mitään alkaa spekuloimaan, kun ei se vie mihinkään. Asioihin on vaan tartuttava kaksin käsin ja sitten yritettävä myötäillä parhaansa mukaan elämän viedessä suuntaan tai toiseen.
Jännä vaan miten ihmiset näkee toiset ihmiset. Virpi tuumi että Timon neuvominen vapaatreeneissä voi joskus (ja kuulemma etenkin ennen graduointia) olla aika kovaa ja tylyä ja masentavaa. Mä en ainakaan kokenut sitä eilen niin. Tiukkanahan se siinä vieressä tuijotti mitä me Suvin kanssa tehtiin ja neuvoi ja korjaili vähän väliä. Mutta en mä ainakaan sitä tylynä ottanut. Olin lähinnä vaan otettu että se vaivautui kahta kurssilaista ohjailemaan ja neuvomaan, vaikka taatusti edistyneempien neuvominen vois olla mielekkäämpää. Ja Suvikin pelkää nyt Timoa ainakin vähän vähemmän. Tokasisin sille kesken treenien että eihän Timo pelottavaa oo, sellanen nallekarhun olonen ennemmin. :) Tais olla taikasana… Ja ihan mukavalle Timo kyllä mun mielestä vaikuttaa. Tai sitten sillä sattui vaan eilen olemaan erityisen hyvä päivä eikä se hennonu tylyttää meitä räkänokkia. Heh…
Kammottavaa! Suvi on siis paljon kakarampi kuin ootin! *järkytys* Mä olin ihan varma että se on joku 16-17 –vuotias pimu, ni jumankauta 14 vee! Ei pysty kykenemään… Noh, mutta toisaalta aika tasoissa ollaan: se luuli mua parikymppiseksi aluksi. Heko heko… Liekö ollut kiltteyttä vai mitä, mutta kertoo varmaan jotain mun käytöksen laadusta. :) Mutta mukava giltsi se Suvi on. Toisaalta, tuunhan mä erittäin hyvin Susannankin kanssa toimeen, joka siis on saman ikäinen, et sinällään…
Krisu soitti toissapäivänä. Kysäisi ohimennen siinä että onko mulla murheita kun kuulostin kuulemma haikeelle. Mulla oli ollut ihan hyvä päivä eikä mitään ongelmia joten olin vähän hämmentynyt. Mutta sen jälkeen kun oon tässä itteäni tarkkaillut, niin toden totta: mä vaikutan pikkuisen apealle tai haikealle. Mistä lie johtunee… Kaikki kuitenkin pitäis olla ihan ok. Ja jännitys ja into katossaan kun graduointi on tulossa. En tiiä… mikä lie akkaa vaivaa…
Mä haluan harrastaa aikidoa. Paljon ja pitkään. Ja nyt kuitenkin on paljon juttuja mitkä repii moneen suuntaan. Jos pääsen opiskelemaan (joskin tuskin tänä vuonna ainakaan kun hakudemokin jo pirkules tuli tehtyä väärin) niin on kaikenmoinen budoharrastus vaakalaudalla. Ja sitten Ollikaisen Sari justiin soitti ja kosiskeli materiaalivaliokunnan puheenjohtajaks. Apua! Mikä haaste! Siis ehdottomasti kunnia että siihen mua kysytään, mutta mikä haaste… En haluis suurin surminkaan että mikään etenkään tälleen aikidoilun alkutaipaleella tulis sotkemaan uusia kuvioita, mutta tuollainen pj.pyyntö on kyllä aika hieno kunnia… Voi elämä näitä maailman mutkia…
Harmittaa kyllä että alotin kirjottamaan tätä päiväkirjaa niin myöhään. Totesin tässä juuri että eihän näitä alkkarimerkintöjä enää tule kuin muutama hassu. Kolme maksimissaan jos ollaan tarkkoja. Sen jälkeen on alkkaripäivät ohi. Tarttee keksiä uusi otsikko päiväkirjalle… :)