IRC-Galleria

Olin fiksumpi. Maltoin oottaa. Tosin meinasin perjantaina kiivetä seinille silkasta ylienergiasta. Siihen lisättynä pieni kuuluttajan jännitys… Noh, mutta lauantai meni ihan mukavasti (muutamaa mokellusta lukuun ottamatta), ja eilen iltapäivällä sitte pääs aikidoilemaan.
Aika hukassa taas. Mä en selkeesti vaan osaa olla muiden kun Virpin, Pasin ja MA:n treeneissä. Vielä, siis. Tosin pakko kiittää ja kumartaa Tuomoa maasta taivaaseen. Sil on aika vängän näköistä tekniikkaa ja tosi upeet hermot kun se jaksaa aina tulla kädestä pitäen näyttämään ja opastamaan. Ku hönö ei osaa. Vielä. :)
Eilen siellä oli sellanen nuori poika, yks hakamallinen mies sanoikin että on justiin vasta tullut aikuisten treeneihin mukaan ni olivat sen tähden paljon keskenään parit. Muutaman kerran mä kuitenkin osuin poitsun pariks, ja oli kyllä taas kiva huomata miten oma käytös vaikuttaa niin paljon. Aluks se kattoi mua ihan kun meinaisin syyä sen, mutta sitte ku siinä hyväntuulisesti kannustin ja ihmettelin yhtälailla sen kanssa ni siitä kuoriutukin hetkessä tosi reipas ja hymyilevä poika. Mukavaa.
Uu, ja mulla kävi joku pieni väläys. Kattelin pariin otteeseen kun Tuomo teki kotegaeshia, ja siinä oli joku sellanen jännä venkautus ennen alasvientiä. Ja sitte välähti että siinähän on aiki-pallo! :D Oli aika mehevä tunne kun itte muutaman koklaamisen jälkeen alkoi hahmottamaan miten ukea pitää horjuttaa ennen alasvientiä. Mutta huomaspa taas että yhtenä liikkeenä nuo melkeen pitäis tehhä. Muuten ei tuu samaa efektiä horjutuksen kanssa.
Minkä huomas tän aamun treeneissäkin: Pasi oli värkänny sellaset harjotteet joissa vaan piti antaa mennä ja reagoida toiseen. Niin ukena kuin nagenakin. Kivaa oli kyl. Oli onneks taas sellanen mulle sopivampi rytmi. Vähän ehkä ymmärsinkin jostain jotain. Ja tuli kyllä ihan kammohiki. IHANAA!
Pasi tuossa viime viikolla neuvoi että jos joku meinaa tehhä liian vauhikkaasti ni pitää sanoa. Noh, eilen oli vauhdikasta. Sanoin. Ei vaikutusta. Taaskaan. Eli totesin vaan että pitää siis vaan jotenkin yrittää hillua mukana mahdollisimman turvallisesti. Tosin tänä aamuna taas Virpin kanssa kävi ilmi että se oon siis ihan minä itte joka aiheutan itelleni nopeita tilanteita. Myhnä! Mä vaan lähden liikkuumaan liian nopeesti ni nagen on pakko sitte tehdäkin nopeesti tekniikkaa. Aika uskomatonta kyllä, mä en koskaan oo ollu mikään nopee. Aina taidossaki hitain. Norsupossu. :)
HUH! mutta meinas mennä räkättämiseks jo jossain vaiheessa aamureenit. tästä mun ’vikkelyydestäni’ johtuen mä onnistuin Virpin kanssa iriminagea ukeillessani sinkoutumaan ihan hillittömälle kiertoradalle ja kammo vauhdilla. Teekannun pilli pääs taas vauhtiin. Äh… Mun pitäis yrittää olla hiljempaa. Eilenkin tuli vähän kommenttia äänekkyydestä. *punastus* Mutta oli se vaan niin käsittämätön tunne taas siinä senpain käsittelyssä, kun mä en muuta kuin olin eka lyömässä ja maasta päästessäni kääntymässä Virpiä kohti, ni UAAAAAAAAAAAAAH! ja nakkasu ukemiin älähdyksen kera. Minun älähdys siis, ei Virpin. Tosin joku kerta kurssin aikana Hannu J. mut yllättikin karjahtamalla kiain kun mä ulahdin sen vauhdikkaassa kokyunage-käsittelyssä. Meinas mennä pasmat sekasin… Heh…
Hah, mutta pääsinpä oikeen palleriinaksikin tänään. Sellattis selän-takaa-nykästään-kaveri-nurin – tekniikasta (huomaa jälleen ääretön tekniikkanimien hallintani) tehtiinkin jatkokälli niin, että hartioista vedettäessä uke kiepahtikin ympäri ja kainalon alta mae ukemiin. NOOH! Norjalaisvitsi. Aika vitsi olinki. Eka ei meinannu hokaa mihin päin piti kääntyä, ni Pasi kilttinä nappas kädestä kiinni ja rullautti mut toisella ympäri. Se näytti kieltämättä kyllä vähän vanhojentanssipyörähdykselle. *kikatus* Joskin alastulo pyörähdyksen jälkeen oli vanhojen tansseissa vähän tyylikkäämpi. Muistaakseni. Tai sitten vaan aika kultaa muistot. Mitään en ainakaan tunnusta. Mut kyllä vähän nauratti. Palleriina oikeen… *thih*
Noissa aamutreeneissä on kyllä ihana tunnelma. Paljon saa tehtyä, tahti on sinällään timmi, mutta itse tekemisen rytmi ei oo mikään tolkuton ni siinä ehtii jopa ymmärtämäänkin jotain. Jää aina jotenkin tosi hyvä mieli tekemisestä. Ihmisistä nyt puhumattakaan. Tulee ikävä. Nyt jo. Perjantaina aikasintaan vasta pääsee seuraavan kerran aikidoilemaan… *HUOKAUS* Tarttee vaan turvautua taidoon huomenna ja keskiviikkona.

Mä en oikeen tiiä mitä ajatella. Eilen oli taas siis totta kai kivaa treeneissä ja hirmusti tuli uusii jippoja taas (joista en jälleen muista murto-osaakaan)… Mut hienoinen sellanen… hmm… jännityksen, ahdistuksen, kireyden, huolen, minkäikinä tahratäplä väijyy takaraivossa. Mä oon erittäin otettu (joskin hämmentynyt) siitä että mulle heitetään haasteita ja vähän kinkkisempiä juttuja tehtäväksi, mutta eilen oli taas sellanen ilmapallo-kurkussa –tunne kun tahti kiihtyi. Mä en luota pätkääkään vielä siihen että osaan tulla oikein alas tai että reagoin silleen järkevästi ukena. Joka kerta kun kovemmasta vauhdista joku nakkaa ukemiin tai tekniikka tehdään lennokkasti ja vauhdilla niin mulla kuristaa kurkussa ajatus että jotain sattuu. Totta kai mun pitää voida luottaa kanssatreenaajiinikin sinällään että ne tietää mitä on tekemässä. Mutta mä oon silti vieläkin taidoka ja reagoin etenkin vähän väsyneenä ja kovemmassa vauhdissa enemmän niin kuin taidoka reagoisi. Eli aikidon suhteen aika väärin. Eilen taas löydettiin Biancan kanssa toisemme välillä kasvokkain ja väärin päin ja ristikkäin Biancan ”oho”-huoahduksen saattelemana. Minä siis taas menossa eri suuntaan kuin ois ukewazassa pitänyt. Kun ei osaa vielä. Ja tää oli sentään jo rauhallisessa tahdissa. Eilen sitten vielä lopputreeneissä otettiin sellaista vapaatekniikkatreeniä (ei ollu jyuwazaa, Timo käytti jotain muuta nimitystä…) kolmen hengen ryhmissä. Valmiiks jo vähän uupunut ja sitten kovalla vauhdilla vapaatekniikkaa… Mä olin ihan varma että taittuu niska tai käsi tai nilkka… Ei onneksi käynyt mitään, mutta hitusen ahdisti se tosiasia että vaikka jälleen siinä sanoin ääneen pariinkin otteeseen että oon vasta 6. kyu ja että tahti on mulle aika kova, niin sillä ei ollut mitään vaikutusta…
*huokaus* Noh, en tiiä… Ehkä tää on ihan normaalia toimintaa, että tuoreet tulijat koulitaan heti normirytmiin. Voihan se olla niinkin. Eikähän tää nyt mikään yllätys ollut: onhan nuo pistänyt mulle haasteita jo kurssi- ja aamutreeneissäkin. Mutta mietityttää ja ihmetyttää tää vaan silti. Pasillekin eilen kitisin textaritse etten tiiä että pitäiskö itkeä vai nauraa. Tavallaan oon otettu ja ilonen haasteista, mutta tavallaan pelottaa ihan hirveesti että mä sittenkin kykenen aikidossakin telomaan itteni. Ja jopa lähitulevaisuudessa.
Mä oon jo aiemmin miettinyt että mistä toi suhtautuminen johtuu – siihen kun oon törmännyt pari kertaa aiemminkin että nagen kulmakarvat ponnahtaa ylös kun käy ilmi että oon vasta kurssilainen tai 6. kyu. Vois hyvinkin kuvitella että taidon kautta tuleva osaaminen vaikuttaa asiaan, mutta silti… Sekin on tässä pohdituttanut että onko mun asenne tai käyttäytyminen jotenkin provosoiva. Paha sanoa kun ei itseään näe silleen objektiivisesti.
Noh, mutta kaiken tän huolen ja ihmetyksen ja murehtimisenkin jälkeen on hinku päästä dojolle. Jo senkin takia etten halua antaa valtaa näille mun peloille. Jos alan arastelemaan tällaisissa asioissa niin sillä tiellä saa olla sitten lopun iän. Ja tällanen murehtija luonne kun oon luonnostaan niin se ei mitenkään helpottais asiaa…
Oi, joo, Hannu P:lle suuri kiitos. Sen kärsivälliset, lempeet neuvot ja ukeilu on kyllä tehneet vaikutuksen. Eilenkin se antoi taas loistavia neuvoja. Ja oli justiin paikallaan: tehtiin tekniikkaa jota en ollu koskaan tehny. Ja nimeä en muista (ylläri pylläri). Hannuissa on kyllä jotain. *heh* Hannu J:kin alusta asti ollu tosi kärsivällinen ja antanut loistavia neuvoja. Timo on kyllä jotenkin hauska tapaus. Siit ei oikeen koskaan tiiä millä mielellä se on liikenteessä. Eilenkin naama näkkärillä ja melkein jopa napakkaan sävyyn neuvoi välillä ja seuraavan kerran taas silleen vähän ylimalkaisen oloisesti ja sitte kuitenki heti perään saatto väläyttää sellasen vekkulin virnistyksen. Hih… Hassu mies. Mukavan oloinen nalle kyllä. Heti jotenkin on sellanen kutina – vaikka enhän mä mistään mitään vielä tiedäkään – että Timo tekee erilaista tekniikkaa. Jotain erilaista siinä kyllä on tyylillisesti. Haluisin vielä päästä Hannu P:n treeneihin että pääsis kokemaan senkin tyylin. Hurjan vahvat ranteet sillä muuten… noteerasin eilen kun yritin ottaa hyvää ryotedoria… Kerranki munki lapiot tuntui pienille… *naur*
Nyt sitte pitäis päivän mittaan arpoa että raatsinko mennä treeneihin ton kipeen ukkovarpinivelen kanssa vai maltanko jättää treenit väliin. Nivel oli aika äkäinen eilen, jouduin oikeen kylmää antamaan sille ja Katja neuvoi vetämään nivelpinnat erilleen (ei sattunut, onneksi). Fiksumpi olis todennäkösesti antaa sen levätä tänään ja huomenna (kun kerta oon kuuluttamassa Jissen Trophya), mutta jaksaako sitä oottaa sunnuntaihin treenejä… Tjaa-a… Pitää pureksia…

Ja mä kun kuvittelin että taidossa ois tottunu olemaan pää ylösalasin. Mutta ei. Kaitennage yllätti. Joka jumalan kerta kun ne nakkaavat mut menemään ni sellane ilkee kuristus käy kurkussa että mä en osaa tulla turvallisesti ukemilla alas. Joka kerta hirvittää että jotain käy. Ja aika roisisti muuten heittelevätkin. Eilen Karin treeneissä pitkään meni niin että aika kärsivällisesti porukka jaksoi mun kanssa tehdä, ja sitten Virpi-senpai, rakas ryökäle, otti ukeksi kaitennagessa ja pisti paiskoen niin että ’teekannun pilli’ pääs taas vauhtiin. Apu-A! Ja tänä aamunakin sitte vaikka miten yritin piipittää porukoille että ”mä oon vasta 6. kyu, en vielä osaa mitään, ihan rauhallisesti, jooko?” ni ei. *naur* Kaitennaget lähti melko vauhdilla, ja Pekka meinas oikeen niinkö heittää iriminagessa. Kyllä meinas pumppu pysähtyä… Onneks Mary-Ann ilmeisesti huomas mun melkoisen hätääntyneet silmät ja tokaisi että ”ei saa vielä heitellä, Katja on vasta 6. kyu”. Heh… Onneks tuli maammo apuun…
Mutta siis tosiaan hassulle tuntuu, että vaikka tässä nyt on taidoelämän aikana ehtiny melkosen monet kärrynpyörät ja kuperkeikat ja muut tekemään – vartalon akselia rajusti muuttavista tekniikoista puhumattakaan – niin sitten sitä onkin yht’äkkiä ihan hukassa kun aikido-nage kiepauttaa kuulan alas ja nakkaa mut menemään. Siinä sitä näkee taas miten tärkeetä ois tehdä mahdollisimman monipuolisesti erilaisia liikkeitä että olis käytännössä todellista hyötyä. Urautuminen tiettyihin liikeratoihin ja tottumuksiin on vaan rasite, tavallaan.
Multa yksi aikido-nainen pukkarissa kyselikin eilen että miks lähdin kokeilemaan toista lajia. En osannut oikeestaan mitään muuta kunnollista vastausta antaa, kuin että aina oon halunnut enemmänkin lajeja kokeilla ja aikido on kiinnostanut jo pitkään… Mutta tässä mulla on jälleen yksi hyvä syy miks treenata useampaa lajia. Pois urautumisesta. Taidon pitäis vahvistaa omaehtoista ajattelua, mutta tässä sen huomaa että vaikka miten luovasti yrittäis ajatella niin sitä kuitenkin urautuu kun tarpeeks pitkään näpertelee yhden ja saman lajin kanssa. Nyt jo on paljon uusia ajatuksia taidosta, kiitos aikidon. Ja vasta neljä kuukautta on treeniä takana. Mitä tässä vielä oppiikaan...
Mielessä tuossa äskeistä kappaletta kirjoittaessa kävi että mitähän muita lajeja mä haluaisin kokeilla. Onhan noita. Iaido kiinnostas isosti ainakin. Ja wushu-lajeissa on kyllä mielekkäitä piirteitä, ois kiva tutustua enemmän. Mutta ei vielä. Aikido vaikuttaa sellaselle…no siinä vaan näyttää olevan niin paljon kaikkea mielenkiintoista opittavaa. Ja siinä vaan on jotain sellaista omaa. Mun tuntuista. En tiiä onko kyse siitä että oon niin monta vuotta muhitellut kiinnostusta aikidoon, vai onko kiinnostus alunperinkin herännyt sen vuoksi että se tuntuu mulle sopivalle lajille. Tiiä häntä.
Tää on sinällään jännää tarkastella tätä kiinnostusta erilailla. Taido tuli ihan intohimoisena pyörremyrskynä mun elämään. Vai oliko kyse siitä että olin silloin kuohuva nuori. Jaa-a… Mutta taidossa oli jotain sellasta että heti ekasta kerrasta kun näin treenit (silloinen hubbe treenas) ni olin koukussa. Parit treenit katottuani tiesin että haluun treenata, ja muutama kuukaus myöhemmin pönötin alkeiskurssirivistössä.
Aikidoa mä oon katsellut ja nuuhkinut ja seuraillut ja kierrellyt ympäri jo vuosia. Jokin siinä on aina kiinnostanut. Sellainen vaivattomuus ja harmonia ei tule tyhjästä eikä helpollakaan. Sanokoon rääväsuut mitä sanoo. Sellainen vahva ydin ja henki on mulle kyllä aina ollut ihan kuin lamppu koiperhoselle. Sellasissa asioissa kumisee vielä se menneiden samurai-aikojen henki. Sellaisen hengen mäkin haluan löytää…
Vaikka varsinainen päätös aloittaa tuli vasta loppuvuodesta 2006, niin mä luulen että Helminen-sensein asetekniikkaleirien myötä mä oon jo tehnyt sitä aloittamisprosessia pidempään. Useamman vuoden. Ja tietysti noiden meidän ’taikido’-leirien myötä kiinnostus ja mieltymys on vaan kasvanut. Ja jälleen kerran: kun tän itse lajin mielekkyyden päälle pläjäyttää vielä nää upeet, uskomattomat, lämpimät, kärsivälliset, mahtavat ihmiset, ni ansa on valmis. *heh*
Tässä kun näitä merkintöjä on kirjottanut ja sitten myöhemmin lueskellut niin välillä melkein on pistänyt sellanen pieni syyllisyys rinnan alla. Että kun niin aikidoa hehkutan enkä taidosta sano paljon mitään. Mutta totta kai sitä on innoissaan aina uusista asioista. Ja kyllä mä tällä hetkellä enemmän aikidoa haluaisin treenata kuin taidoa. Mutta taido on mun ensimmäinen laji. Yli vuosikymmen yhdessä takana sen kanssa, enkä mä usko että enää mikään pystyy mua taidosta erottamaan. Se on niin olennainen osa sitä kuka mä olen ja millainen mä olen, ettei eroa enää varmaan ois mahdollista tehdä vaikka yrittäiskin. Ehkä justiin sen takia että se on niin rakas laji, siksi että se on jo niin syvällä mun nahan alla, mä uskallankin innostua toisesta lajista. Mikään kun ei kuitenkaan voi repiä taidoa minusta, vaikka minut taidon parista jostain syystä revittäiskin.
Vaikka välillä aikidotreeneissä olis kyllä ihan kiva jos se taido hetkellisesti revittäis musta niin ei tulis niitä nageja hämmentäviä erikoisia reagointeja… Hehe…

Kummallista... siellä se vaan roikkuu mukana... takaraivossa... aikido, siis... Weird... Luulis että taido pitää vielä pintansa tiukasti, mutta niin vaan meinas eilen taidotreeneissä lipsua väärä jalka taakse ekana seizaan menossa, meinas tulla kahden käden kumarrus... Ja aikido on mielessä vaikkei ookkaan treenipäivä. Alitajunta selkeesti työstää kokoajan oppeja. Hyvä niin.
Kaiketi ainakin tässä alussa meinaakin sekottua lajit. Onneks sentään on se jalansija taidolla selkärangassa jo niin vakaa, ettei kovin pahaa sekottumista voi tulla. Mitä nyt tälleen aluks vähän töhöilee tohkeissaan. Jännityksellä ootan miten tää balanssi alkaa asettumaan.
Tuskin maltan oottaa sitä kun pääsen kokeilemaan ja kokemaan että miten näitä lajeja pystyy treenaamaan rinnakkain. Vähän tavallaan hirvittää toi että tulee joka päivälle treeniä. Ja monelle vieläpä kahdet treenit, hyvässä lykyssä. Mut kyllähän se kroppa kertoo sitten kun alkaa tulemaan raja vastaan.
Se jos mikä näis lajeissa on hyötynä, ni on oppinut kuuntelemaan kroppaansa. Tai en tietty tiedä muista budolajeista, mutta taidossa ainakin. Tosin eipä siellä näytä kaikki edistyneemmätkään kovin hyvin kroppaansa kuuntelevan. Että liekö sitten sekin yksilöllistä siellä. Mut aikido tuntuis vaan tukevan sitä, että pitää kuunnella omaa kroppaa ja reagoida siihen. Oli sitten kyseessä terveyden tila tai tekniikka. Tekis kyllä oikeesti hyvää monelle taidokallekin kuunnella enemmän instrumenttiaan. Siinä säästyis monelta pitkäaikaselta(kin) vaivalta... Sinällään kyllä kurjaa että monasti se kroppansa kuunteleminen ja 'totteleminen' luetaan löysäilyks. Että annetaan periks helposti, ollaan löysia ja pehmeitä. Mut eihän se nyt tietenkään sitä ole. Duh... Kropan kuunteleminen vaatii kuitenkin myös sitä että koettelee välillä rajoja. Mikä taas on kaukana löysästä. Mutta pitää myös sitte osata 'antaa liekaa' itelleen. Eikä se pehmeyskään aina ole ihan pahasta... *kirpeän ajatuksen nielaisu*
...
No ni, nyt katos ajatus... Siinä se taas nähtiin: negatiivisista asioista ei o ku harmia. *naur* Olkoon muut siis mitä mieltä on, ihan vapaasti. "Mä oon mitä oon, ja en muuksi muutu..." Hah! No ei vaan, ensimmäinen puolisko lauseesta juu, mutta muutos on vääjäämätöntä, tarpeellista ja haluttuakin. Se tien kulkeminen... se täydellisyyden tavoittely... ;)

Perjantaina en ollut töissä joten en päässyt heti tuoreeltaan kirjottelemaan torstain iltatreenejä jotka oli siis ensimmäiset yleiset iltatreenit. Osa aatoksista on siis jo haihtunut kaiketi unholaan, mutta ei sentään ihan kaikki…
Sekä torstain että perjantain iltatreenit oli Tuomon johdolla. Vallan olin häkeltynyt että se ei olekaan sellanen tiukkaleukainen mies mitä antaa ymmärtää vaan oikeest aika lempeä ja hymyilevä mies. Joskin tosi usein jäi sellanen olo että se hihittelee mulle partaansa. Kele… *naur* Mutta ehkä on aihettakin. Kylläpä taas oli niin hoomoilas-olo noissa treeneissä. Aivan tuhannen kehällä kaikesta. Kontaktiharjotteet tuntu menevän aivan yli hilseen, ukemeista oli sitten sekin vähä ymmärrys näemmä kadonnut jossain keskiviikko- ja torstai-iltojen välissä, ja ihan oli vaan rehellisesti sanoen tukanjuuri ihan jumissa ja huuli pyöreänä. Mageita juttuja siellä tehtiin, ei siinä mitään. Viihdyin tosi hyvin. En vaan ymmärtäny mistään mitään enkä muista enää yhtään mitään. *hekotus* Mutta kivaa oli. Ja hiki tuli. Todella! Pelkästä miettimisestä jo osa, kaiketi.
Joo, ja mä reagoin ihan väärin. Ihan tyystin väärin. Etenkin sillon kun vähänkin alkaa uupumaan. Taidoka puskee jostain selkarangasta esille, ja sitte sitä löytääkin alinomaa ittensä ihan omituisesta asennosta ja nagella on ihmettelmistä että mitä mä oikeen venkoilen siinä. Hohhoijaa… Todella saa tehdä töitä kyllä ton kanssa. Timolla kyllä tais vähän mennä hermo mun kanssa. Pässiääliö tein aina shihonagessa saman mokan, vaikka Timo miten siitä yritti muistuttaa. Melkeen rupes jo hävettämään. Mutta onneks vaan melkein. Kyllä mä vielä joku päivä opin… *tomera*
Mut oli kyllä kiva taas olla eri opettajan käsittelyssä. Taas ihan uus tapa opettaa juttuja. JOO! ja mä oon ihan selvästi liian äänekäs Tuomon treeneihin. Siellä oli sitä aikidotreenifiilistä mitä muistan joskus kuulleeni sillon kun aikidokat treenas vähän aikaa Jaakkolassa meidän vuorolla. Hiljaista. Paitti nyt kun mä olin siellä. Ohhoh, jopa tuli selväks että oon lärppä. Kammottavaa. Pitää opetella kyllä pitämään naama ummessa. *PUNASTUS*
Tosin sitten taas tänäaamuna oli kyllä sellanen pulinareenit että huh. Samaa kontaktiharjoitemeininkiä jatkettiin taas ja olin taas aika pyörylähuulena, mutta melkein ymmärsin jo siitäkin jotain… Ja sitten tehtiin puukkoa vastaan tarkotettua vastatekniikkaa ja taas olin aika kuutamolla. Njah, no onneks Pasi tuli kädestä pitäen (kirjaimellisesti) näyttämään miten se tehtiin. Se vaan valitettavast meinas sitä että olin ukena ja siitähän tosi hienosti siis näkee mahallaan pötköttäessään että mitä se toinen siellä selän takana mun kädelle tekee. Tadaa! Eli oli sitte pakko pyytää näyttämään uuvestaan johki toiseen ukeen. Sitte alko vähän raksuttaa mullakin. Mutta aika vähän.
Mut sissus se on kyllä kivaa tuo aikido. Ihan loputtomallehan tuo opin määrä jo nyt vaikuttaa, ja voin kyllä ymmärtää hyvin että uutena tulokkaana se opin määrä pelottaa ja ahdistaakin. Se on kyllä jännä juttu miten ihmisillä on niin kauhee kiire olla valmis. Aina pitäis päästä mahdollisimman nopeesti – ja usein vielä helpolla – maaliin. Siinähän jää näkemättä ja kokematta vaikka mitä kun hösää ja kiirehtii ja alittelee rimoja. Mutta toisaalta voi olla kyllä siinäkin syytä että sellasia ’epävalmiita’ tai ’mitään saavuttamattomia’ ihmisiä helpost yleensä katotaan vähän vinoon. Siis noin niinkun yleensä yhteiskunnassa. Ei muka ole 'saavuttanut' mitään tai jotain sellasta... Muutaman mulkasun itsekin saaneena – ’pelkkä’ ylioppilas kun oon – tiiän miten keljulle se tuntuu kun joku vähättelee tuollaisen jutun takia. Ja kaverillani onkin ihan loistava motto: Tärkeintä ei ole määränpää vaan matkanteko. Allekirjoitan. Tärkeintä ei ole täydellisyys vaan sen tavoittelu. Siinä toinen hyvä lause. Näin jonkintapasena perfektionistina läheinen sellainen. Ylioppilaspaperi ei ole kovin hääppöinen niin kuin ei oikeastaan ole taido-shodankaan. Mutta se kokemusmäärä mikä mahtuu kouluvuosien ja tämän päivän väliin, taidon alkeiskurssin ja tämän päivän väliin… Se on korvaamatonta ja uniikkia. Niinpä mä oon vaan onnellinen tästä ihanasta tulevan opin ’taakasta’ mikä on valahtamassa mun harteille. Mahtavaa! Matka jatkuu! *hymyää*

No nii… Tästä tää nyt sitten lähtee. Eilen oli graduointi ja nyt oon ehta aikidoka. Tästä ne treenit aukee. *yhtä hymyä*
Oli kyllä jännä kokemus se graduointi. Iiiiihan (aiki)pallo hukassa kaikkien rituaalien kanssa – ja totta kai sielä mun onneks oli vielä pientä sählinkiäkin. Mutta ei se sensei siihen mitään sanonut. Olin joko vaistomaisesti vaan oikein päin oikeeseen aikaan tai sitten vaan mulla oli sen verta vakuuttava pokka ettei Kari hennonu pahemmin korjailla. *NAUR* Mutta itse tekeminen meni äärettömän nopeesti ja kitkattomasti. En itse asiassa muista omasta nageilusta yhtään mitään muuta kuin sellasen hienoisen harmistuksen shihonagea tehdessä kun hokasin että taisin tehdä samalle puolelle kummatkin tekniikat. Mutta sekin oli vaan sellattis välähdys. Nopeesti meni. Hyvä fiilis oli. ja vaikka sellane omituinen epäilys hiipi takasin riviin päästyäni että ”hitto, teinkö mä siellä yhtään mitään, ja jos tein ni teinkö ihan silleen suih-saih-erkkipetteriviuhtonalla kun meni niin nopeesti”. Virpi-senpai kyllä tänä aamuna vakuutteli että ihan levolliselle näytti. Eikä tullu murinaa. Eli kaiketi siis JOTAIN ainakin tein siellä graduoinnissa. Heh…
Nyt on aika hyvä fiilis. Se eilinen turta tunne on sulanut aurinkoiseksi levollisuudeksi. Nyt vaan hymyilyttää ihan pellenä. Heh. Aamulla oli treeneissäkin ihan eri fiilis. Mä uskalsin jopa sanoa rennommin jotain. Ei jännittäny enää jotenki niin paljon. Ihan niinku eilinen ois niin kauheesti mitään muuttanu. Paitti korvien välissä. Nyt mä kuulun aamutreeneihin. Ja kuuluin tänään tosiaan, äänekkäästi: uusi tekniikka, rivakka tahti ja Pekka-nage. IIIIIIIIIIAAAAAAAAAA!!!! Äänekäs Koo-heitto. Huh. Sitte joutu jo oikeen pinnistämään huulia että ne pysyis seuraavien heittojen aikana yhdessä. Virpi sanoi että posket vaan pullisteli pidätyksestä. Hah. Ei ihan onnistunu äänettömyys. Sitten kun sai huulet likistettyä yhteen ni ukemit oli taas AH! niin ’sulavia’ ja ’kissamaisen pehmeitä’. KOLI KOLI KOLI TUTUTUTUMPS! Höh. Mutta sentään sellasen pikkiriikkisen hetken pääsin paistattelemaan risukasaan tirahtaneessa auringonsäteessä: olin kerranki ymmärtäny että mitä piti olla tekemässä. Hih. Pasi ja Pekka oli tohkeissaan kattoneet vähän huti MA:n ohjeen (enkä kykene muistamaan että mikä oli itse tekniikan nimi…villi veikkaus että sankyo…) ja kun MA sitte läpsäisi mut poikien riesaks huideltuaan hetken ensin mun kanssa ja mä teinki erilailla ku sällit, ni siinähän sitte raavittiin päitä ja ihmeteltiin ku olinki menossa eri suuntaan ku poijaat. MA kyllä sitte oikaisi tilanteen ja mä pääsin hetkeks nuuhkimaan tyytyväisyyden mannaa. Hoh.
Mut huuuuhhuh on vaan hyvä olo. Kaikki edessä. Määrätön määrä oppia ja treenitunteja. Eihän tässä voi kun hymyillä. Ja heti illalla pääsee taas puuhaamaan. JESSSS!
Â…
Hei hetkinen… mä oon tavannu tän naisen joskus ennenkin… siitä on kyllä jo aikaa, monta monituista vuotta… hädin tuskin muistankaan… mutta kyllä se oot sinä, ennenkin oot katsonut mua peilistä vastaan. Tervetuloa takaisin. Sua on kaivattu. *hymyää itselleen*

Niin, ja kiitokset Virpi-senpaille uudesta päiväkirjanimestä. Ehottomast sopiva! *naur*

No ni… Se on nyt sitte siinä. Alkeiskurssi takana. Noh, siis itse THE rypistys elikäs graduointi on vielä edessä illalla. Mutta Virpi-senpai sanoi aika hyvin eilen: me ollaan periaatteessa jo graduoitu 6 kyu, sillä hän ei päästäis meitä tänään sensein eteen ensinkään jos ei jo osattais tarvittavia. Ja näinhän se on. Tiiänhän mä sen. Mut ei maha mitään, silti jännittää. Mut niinhän sen pitääkin olla. Olisin huolissani jos ei jännittäis.
Yllättävän hyvin muuten nukuin viimeyönä. Se vähän huolettaa. Tai siis ihan kauheen hyvä ja kiva tietty että nukuin hyvin, mutta silti vähän outoa.
Eilen enää makusteltiin dojolla. Nopsaan graduointijutut rituaaleineen ja tekniikkoineen läpi ja sit jäätiin Suvin kanssa himmailemaan keskenään kun senpai meni suhaamaan muiden kanssa.
Semmonen omituinen….hmm…turta olo sisällä. Tiedostan siis jännityksen kyllä, mutta ei oo sellasta oikeeta levottomuutta muttei innostustakaan. Sellanen….turta vaan… Omituista… En kyllä enää kuollaksenikaan muista oliko tällaset tunnelmat ennen taidon ekaa vyökoetta. Ois ehkä pitäny sillonkin pitää päiväkirjaa, mut mä oon aina ollu kauheen huono tällasissa. Mikä tuli tälläkin kertaa todistettua tuolla ’hanakalla’ aloituksella…
Miten ois muuten ”6 kyun kohkailuja” seuraavaks otsikoks…? Tai ”aikitöhön taivastelut”…?
Mutta kaiketi mun kroppa älyää jännittää ja olla levoton. Tai ainakin jalat vispaa pöydän alla vähän normaalia rivakammin. Kermakulhollinen pöydän alle ja tulis hetkessä vaahdot… Mahassa on möykky. Mut on puolukkapäivät alkamassa ni en sitte tiä onko sitä vaiko jännitystä. Hiivatin hieno ajoitus niilläkin… *jupinaa* Luojan kiitos sentään se eilinen päänsärky hellitti. Ja ilman lääkkeitä. Uskomatonta. Jotain tässä kyllä nyt oikeesti on vialla…
Mitenhän muuten tuo varvas. Kenkkuili eilen treeneissä. Vasemman pottuvarpaan päkiänivel nillitti jostain. Varpaiden taittaminen ylös oli melkosen kiukkusen tuntusta. Nyt ei kyl oo ollenkaan niin paha. Mut saapas näkee. Tosin, oli se missä kunnossa tahansa ni ei se kuitenkaan graduointia haittaa. Ei saa antaa haitata. On sitä huonommassakin kunnossa oltu shinsassa. Eräänkin kerran. Siinä taas yks juttu missä taidotaustasta ja –kokemusesta on hyötyä: on oppinu ajan mittaan sulkemaan tuollasia pikkujuttuja (niinku irtonaisen raajan tms.) pois mielestä suorituksen aikana.
Joo-o, että hölöttömiseksi menee taas. Ehkä pitäis lopettaa ja vaan antaa asian olla. Märehtiminen ei tässä vaiheessa kuitenkaan enää auta. Joo, se on päätetty. Aikido päivän ajaks pois mielestä. Ja jos tulee mieleen niin vaan siinä muodossa että ”JEIJ! Kohta pääsee KAIKKIIN treeneihin vipeltämään”. Joo, näin mä teen. *vetää perhostelevan vatsansa sisään, imasee sinne sekaan hyvän annoksen ’raikasta’ toimistohappea ja uppoutuu töihin*

Eilen oli viimeiset varsinaiset alkeiskurssitreenit. Enää jäljellä tän illan vapaat treenit… Hui…
Mun oli eilen tarkoitus treenaa ihan vaan silleen kohtuullisen kevyesti, aikidon jälkeen kun olin menossa taidotreeneihin enkä halunnu vetää tälleen graduoinnin alla jalkoja ihan tukkoon. Fat chance. Virpi-senpai innostui pitämään aika timmiä tahtia, eikä ne taidotreenitkään alkupuoliskoltaan mitään löysimpiä ollut. Jipii… Aika tylysti piiputti kyllä pitkin taidotreenejä, mutta jotenkuten selvisin hengissä. Sellanen tosi outo piiputus oli. Joskus aiemmin oli sellanen et pahaa teki eikä meinannu pystyy jatkamaan. Nyt oli vaan silleen veto pois lihaksista, ei meinannu tulla liikettä, mutta kuitenkin oli sellanen olo että jaksais vielä treenaa. Tosi outo… Noh, mut ainakin sai taidotreeneillä graduointijännityksen unohtumaan ainakin hetkeks.
Â…
Â…
Enpä meinaa ees osata kirjottaa mitään. Ajatukset sinkoilee ku pingispallo lottorummussa. Päällimmäisenä on huoli siitä, että unohtaa tyystin ne pienet neuvot mitä noilta ihanilta ihmisiltä oon saanut, ja teen vaan reaktion omaisesti, taidokana… Sinällään jo se, että mä huolehdin detaljeista enkä siitä että muistanko mä mikä mikäkin tekniikka on, kertonee jo sen ettei nyt ihan täysin huteralla pohjalla olla. Mut silti… Ja aika paljon jännittää ne rituaalit. Ne on niin erilaiset kuin taidossa. Nimi sanottaessa ei saakaan kiljahtaa ’HAI!’ vaan pitää vaan tyynesti kumartaa. Mä kuitenki jännityksissäni mölähdän ääneen… Kumarrukset menee eri rytmissä. Seizasta noustaan eri jalalla (tän kanssa oon jo treeneissä tapellu). Koko shinsan rakenne on niin erilainen, että jos siinä alkaa miettimään ja pähkimään liikaa, niin aivan taatusti on ihan tuhannen sekasin. Pitäis siis olla miettimättä liika. Onnistuiski. Pitääpä tänään muistaa pyytää Virpiltä että mentäis vielä kerran rituaalit läpi. Ihan varmuuden välttämiseks. Luojan kiitos ei vielä tartte shikkolla liikkua. Se ei sitten niin pätkääkään oo uponnu mun ymmärrykseen. Shikko on kehittäny mun aivosuota vastaan poronsorkan. Poronsorkkainen shikko. Joo.

Hitto... nyt alkaa jo jännittää... *nielaisu*

Bare with me... Päiväkirjaa on kirjoteltu jo jonkin aikaa, tää eka pläjäys on siis aika pitkä. Lähinnä mulle itelleni nää jutut talteen tai silleen...


to 22.3.2007
Miksiköhän mä en ole kirjoittanut aiemmin ajatuksiani ylös…? Aie on kyllä ollut koko kevään, mutta eipä taas jotenkin ole saanut aikaseksi.
Tammikuun 17. päivä (keskiviikkona) oli ekat treenit. Enää en hirmusti muuta ko. treeneistä muista kuin että kauhee oli vauhti uusia asioiden kanssa – paljon timmimpi rytmi kuin taidon alkeiskurssilla – ja rakas viholliseni shihonage siellä ainakin jo silloin käytiin. Ja mitään en mistään ymmärtäny. Treenien alussa tehtiin vähän ukemeita joista mulla ees jonninmoinen pieni käsitys oli jo silloin (paitti että parin treenikerran jälkeen Hannu P. sanoi että mä teen ukemin liian korkealla), mutta siihen se käsitys sitten jäikin.
Silmät ymmyrkäisenä täs on kyllä treeneistä oikeestaan aina lähetty. Ja hikisenä (sekä nainen että silmät). Tiistaiset vapaatreenit Suvin kanssa tais olla ainoot josta lähdin suunnilleen tasapainoisena pois. Saatiin omaan rytmiin tehdä omia juttujamme, ja ihan hyvin meni. Teki tosi hyvää päästä tekemään putkeen graduointitekniikoita ja nykertämään justiin niitä itselle ja parille vaikeita juttuja. Tollanen mentaliteetti ja meininki meijän taidovapaisiinin, kiitos.
Äärettömän virkistävää on ollut oppia taas uusia asioita, ja kyllä sen tuntee navassaan että nälkä vaan kasvaa syödessä. Aina kun jotain vähän ymmärtää (muka) niin haluaisi ymmärtää sen vielä paremmin ja syvemmin ja monipuolisemmin. Ja sitten vielä OSATAKIN sen. Heh…
Mä oon kyllä ollut tosi otettu siitä kiltteydestä ja ymmärryksestä mitä aikidoväki on osoittanut. En voi kuin nöyränä kiittää ja kumartaa moisen avuliaisuuden ja positiivisen opetuksen edessä. Kyllähän sen tietää että 13 vuoden taidotaustasta on jonkin verran apua (etenkin haran hallinnasta oon saanut positiivista kommenttia, mikä taas on ERITTÄIN mieluisaa kuultavaa), mutta silti on sellanen kompuroiva kolmijalkanen ja yksikätinen (ja sekin väärä käsi) olo siellä panttereiden ja puumien seassa. Kovalla työllä ehkä mustakin vielä joku päivä tulee puuma…tai ainakin puumanpentu… Ja tässä vaiheessa Tiina kommentois jotain siitä että oon liian ankara itelleni… Voi ollakin. En tiiä. Paha sanoa. Tiina on kyllä kans upeen kannustava…
JO kolmen alkkaritreenin jälkeen kalsariope Virpi – joka muuten on yks ehkä rakastettavimmista naikkosista joita oon kuunaan tavannut – rohkeni päästää mut aamutreeneihin. Jotka siis on edistyneempien treenit. Normitreenit. Hui… Mutta hengissä oon selvinnyt. Siellä on hauskaa! Heh. Vaikka siellä kyllä ymmärrän vielä vähemmän mistään yhtään mitään kuin kalsaritreeneissä. Hohhoijaa… Mutta toisaalta siellä saa ihan erilaisen kosketuksen tekniikoiden virtaavuuteen, edistyneemmät kun tekee muhunkin aika ripeesti tekniikat. Luojan kiitos ei sentään vielä kovia ukemeita. Jaiks… ne kyllä vähän jännittää… Milloinkahan ne opetellaan…
On se Virpi mulle aika haasteita jo laittanukkin. Tässä hiljattain yksissä treeneissä pisti tiukan kokyunage-session varoittamatta. Ties kuin monta kertaa nakkeli mua menemään ja aina suoraan liikkeestä lähti jo kääntymään. Oli kyllä aika menoa. Pulssi 200 pelkästä paniikista. Etenkin kun nopeesti tehtynä mun ukemit ei vielä oo ollu mitään järin pehmeitä… Mutta hienoinen tyytyväisyyden väristys kävi selkäpiissä kun pukkarissa tuli minikehaisu asiasta. Virpi sanoi ettei se sellasta ois uskaltanu tehdäkään ellei ois uskonut että mä selviän siitä… Cool… :) Ja Mary-Ann ja Pasi on kyllä aika tehokkaasti säestäneet tota ylläpylläriparaatia. Tänäänkin aamutreeneissä Mary-Ann otti ja pisti mut Even (vähintään 3 kyu kun oli kerta ruskea vyö) parina ollessani ensin tekemään valvovan silmän alla omat graduointitekniikat (onneks jo suunnilleen sinnepäin tiiän mitä ne on ja miten niiden EHKÄ pitäis mennä). Ja sitten kun siitä pääsin ni sitte Mary-Ann antoi Evelle tehtäväksi shomenuchi jyuwazaa (vapaatekniikkaa), minä hyökkääjänä. Eli oli sitte joka kerta lyödessä pieni jännitys että ”mitähän se nyt tekee”. Ja tekihän se. Kaikennäköstä. Ja Katja juoksi ja kaatuili ja vempuili ees taas. Huhhuh! Kivoja ylläripylläripalleroita heittelevät.
Mutta selvisin hengissä tästäkin aamusta. Tosin taas kävi ilmi että se taidotausta puskee läpi vielä etenkin noissa nopeissa alasvientitilanteissa. Mä kun en näytä reagoivan ukena samanlailla kuin aikidokat, ja se taas tekee nagelle aika hikiset oltavat. Hyvä sinällään et ei voi luottaa siihen et uke tekee jollain tietyllä tavalla, vaan tarttee oikeest hallita. Mut on se harjotellessa varmaan aika häiritsevää. Tarttee vieläkin tarkkailla ukeja enemmän ja yrittää omaksua niiden liikkeitä siinä missä nagejenkin.
Tää on itsetunnon kanssa aika jännä tilanne. Tiiän oikein hyvin etten osaa enkä ymmärrä aikidosta vielä yhtään mitään (ja se on IHANAA!), mutta kuitenkin välillä jo pilkahtaa sellanen melkein pelottavakin itsevarmuus tekniikkaa tehdessä. Siis mua itteäni se varmaan vaan pelottaa, mutta välillä sitä huomaa että kädet vaan tekee jotain ja sitten lukkoa tehdessä toteaa että ”hitsi, sehän meni just niinku pitiki”. Ja sitte seuraavaks yleensä tulee ”mitä mä tein? Mitä mä tein?! Miten se meni?!”. Hah! Että siinä se osaaminen taas nähtiin. Kroppa siis osaa jo jotain, tai se ainakin aavistaa aika hyvin mitä pitäis osata. Pää ei vaan vielä oo samalla sivulla kropan kanssa.
Kaiken tän tekniikan ja muun keskellä ihmetellessä on lisäks saanut ihmetellä aikidokoitten järjettömän upeaa asennetta kurssilaisiin. Kurssitreeneissä on alusta asti ja joka kerta ollut mustista vöistä lähtien edistynyttä populaa iso määrä. Lähes joka kerta jokaiselle kurssilaiselle on ollut oma edistyneempi pari. Mikä on ihan kullanarvoinen juttu. Etenkin tällasessa kontaktilajissa. Ja se yksilöllinen ja aina kannustava, positiivinen neuvonta mitä tässä parin kuukauden aikana on tullut (ei muuten mitään hajua miten paljon muita kurssilaisia on neuvottu…) on ollut ihan manna mulle. Hannu J. sitä sanoikin että hakamattomat treenaajat on hakamallisten ’suojeluksessa’ ja niitä pidetään hyvin ja pumpulissa jne. Mutta mulla on kyllä jotenkin ollut niin etuoikeutettu olo kaikkien saamien syventävien ja nippelineuvojen kanssa että wau. Ja jokainen neuvo on purrut ja tepsinyt omalla tavallaan. Upeeta sakkia… Ja kaikki hikoilu, heittely, opettelu ja muu tapahtuu äärettömän leppoisassa ja positiivisessa ilmapiirissä.
Täällä on taas saanut kokea sitä oikeeta iloa ja hauskuutta treenaamisesta. Eikä itse treeni ole kärsinyt siitä yhtään. Ystävälliset sanat, letkautukset ja naurunpyrskähdykset ei ole estäneet tekemästä ikkyota tai iriminagea tms. Paitsi ehkä Emman kanssa välillä. Se on kyllä niin söötti likka… Aina vaan meinaa mennä kikatteluksi sen kanssa. Jostain syystä sillä ei pidä pokka mun kanssa juuri sen enempää kuin mullakaan sen kanssa. Hassua… Mutta aina on saatu tekniikat tehtyä. Hihittelystä huolimatta.
Aika ihanaa. Miksei taidossa ole tällaista treenaamisen iloa? Tai mihin se on kadonnut? Miten ihmeessä se on mennyt niin kurttuotsaiseksi? Saisikohan siihen tehtyä muutosta…? Itte oon kyllä huomannut että vedän etenkin tiistaitreenejä vähän eri tyylillä nykyään. Junnuja on paljon niin pakko muutenkin vähän vetää erilailla, mutta junnuja eli ei niin mun treenivetotapa on vissiin muuttumassa. Mä ittekin viihdyn hirmu paljon paremmin opettajana. Mulla on kivaa, ja uhkaavasti näyttää sille että treenajillakin on alkanut olla kivaa. Toivottavasti tää mentaliteetti jatkuu ja jalostuu mussa. Ainakin se on tehnyt sielulle hyvää.
Taidon oppihanojen tyrehtyminen oli mulle järjettömän kova kolaus. Nyt kun sitä kattoo näin tuoreena aikidoalkkarina niin sen näkee vielä selvemmin. Mä oon muuttunut ihmisenä valoisammaksi tän kurssin ansiosta, muistutan sitä vanhaa itseäni joka olin joskus kauan sitten. Vähän jopa ihmetyttääkin että miten se voi olla niin iso juttu mulle… Mutta mä rakastan oppimista, opettamista, uusia asioita, oivallusta… Opin pitää olla mulle sellainen virta mikä kulkee mun läpi kuin joki. Jos joki padotaan yläjuoksulta niin alajuoksu tyrehtyy myös. Eli oisko niin että mä en voi opettaa enkä antaa mitään jos en itse jatkuvasti opi ja saa jotain uutta? Loogisellehan se kuulostaa kun sen noin laittaa. Siihen vaan varmaan jäädään niin usein tuijottamaan, että ”no kun tuo on jo treenannut niin pitkään niin kyllähän sen pitää jo osata, ei sen tartte enää opetella tai ei sitä tartte enää opettaa”. Mikä taas on ihan puppua. Oppi on joki. Sen pitää virrata. Aikido on mun uusi yläjuoksu, ja mieli kirkkaana ja kirkastuen toivon ja uskon ettei tämä joki kuivu vuosiin…josko koskaan…


ma 2.4.2007
Ja taas tuli taukoa. Ei malta eikä muista täällä töissä aina tusata päiväkirjaa, töitä kun riittäis vaikka muille jakaa…
Mutta olipa vaan aikamoista treeniä viime viikolla. Perjantaina (23.3.) vääntyneen nilkan takia jätin suosiolla maanantain treenit väliin (paitti taidotreenit kävin vetämässä, mutta siellä kun ei tarttenu kuin patsastella…), mutta heti keskiviikkona pitikin sitten mennä sutimaan Eerontielle oikeen kolmeks tunniks. Hetken kyllä mietin päivällä että onkohan tää ihan fiksua. Mutta vaan hetken. Heh… Anun kanssa siis pukellettiin ensin 1,5 tuntia vapaatreeniä ja sitten vielä Virpin piiskattavana 1,5 tuntia. AH! että tuntu reisissä. Mä en vieläkään kyllä oikeen ymmärrä että miten hiivatissa aikidossa, jossa kuitenkin on paljon pystympi asento ja letkeempi tahti kuin taidossa, voi saada mun reidet sellaseks… sellaseks… no pullamössöks. Siis taikinaks. Ihan plödöt. Aika jännä tunne. Mut hyvää teki. Nilkka kesti melkein napisematta koko kolmetuntisen.
Ja justiin muuten muistin että unohdin TAAS tänäaamuna laittaa vihkoon treenimerkinnän. Keles…Aamutreeneistä tulee aina lentäviä lähtöjä, kun ei toi julkinen liikenne kauheesti oottele. Noh, mutta onneks on jo graduointiin vaadittavat treenimerkinät alla. Tosin ehkä mahdollisesti vähän liikaa aamutreenimerkintöjä. Tai mul on sellanen olo. Kun kurssitreenejä on jääny väliin. Mutta yllättävän rauhallinen mieli mulla on ton graduoinnin suhteen. Jostain syystä. Sellane selkärangan uumenista nouseva vyökoepaniikki totta kai on, mut jotenki vaan kuitenkin on sellanen vakaa olo. Mun pitäis osata ne jutut. Paremminkin ne vois totta kai osata (as always), mutta mä musitan tekniikoiden nimet ja suunnilleen osaan ne läpi. GIÄÄÄÄRRRGGGH! Paitti se iriminage! *turhautunut huokaisun ja vinkaisun sekoitus* Shihonageen sain jo joltakulta (kuka se enkeli olikaan, oisko ollu Mary-Ann) suuresti helpottavan vinkin, mutta se iriminage… BUHUU! Kovasti on yritetty lohdutella että iriminage on vaikea ja sen oppiminen kestää – mikä varmasti on ihan totta. Mutta silti se kaihertaa… rakas hirttosilmukkani…
Hehe, mutta kyl tässä kokoajan vakaantuu oma mieli. Mä en ehkä sittenkään oo ihan niin rupunen kuin kuvittelin. Toivottavasti. :) Ainakin tänä aamuna sain taas olla ihan tyytyväinen reflekseihini. Pasin aamureenit oli jälleen kivat ja aika pitkälti kohtuullisen tuttuja oli tekniikatki. Töhökin pysyi mukana. Sitte Pasi ihan loppumetreillä otti mut näyttöuke-esikäsittelyyn. Ei sanonut mitään, ryotedorista (muistaakseni) vaan pyöräytti ympäri ja mukelsi ja käänsi ja muljautti ja tuuppas mut sitten ukemiin. Onneks olin jotenkuten hereillä ja ukemi meni melkein kolisematta ympäri (normi aamu-ukemi). Onneks tilanne meni niin nopeesti etten ehtiny mukista vastaan ja tein vaan mitä kroppa ja Pasin elekieli kertoi. Kun sieltä sitte kömmin pystyyn ja palasin Pasin luo ni se ohimennen kysäsi että ”niin täähän oli sulle tuttu tekniikka”. Johon minä sitten että ”eee-ei…oon mä tän joskus nähnyt mutten oo tehnyt itse”.. Hieman oli pyöryläiset Pasin silmät. :) Mutta jatkoin siihen sitten vaan että ”mutta nyt oon tehny”. Hihi… Piti sitte vielä pukkarissakin kysellä muilta etta mikä sen tekniikan nimi oli. Joku semmoinen…mikäs se olikaan… udekaitennage tai joku sellainen…
Mut mä tykkäänkin olla ukena. Tänä aamuna taas jotenkin huomas niin selvästi. Monta kertaa löysin itteni henkiset laput silmiltä, kuulostelemassa nagen liikkeitä ja omianikin. Ja oli kyllä vänkää tehdä Pekankin kanssa. Vaikka se onkin sellanen hujoppikorsto. Mukava mies kyllä sekin, selkeesti vähän rentoutunu nytten kun oon tuolla aamukarkeloissa ravannut. Aluksi vaikutti vähän pidättyväiselle, varmaan vaan kattoi että ”mikäs tää tällanen kiekuva rääpäle oikeen on”. Mutta edelleen vaan ihmetyttää – ja tällaisten pekkojen rentoutumisen ja avautumisten myötä aina vaan enemmän – miten upeeta tuo sakki on. Jo nyt se on vähän niinku kotiinsa menis kun sinne tallustelee. Noh, kaiken rehellisyyden nimissä on sanottava että edelleen pieni jännitys kutittelee mahassa ennen joka treenejä. Mutta se nyt on ymmärrettävää. Vasta kuitenkin muutaman hassun kuukauden tuolla käynyt. Mutta nimenomaan kun pitää mielessä että aika on ollut niin lyhyt, niin usein vaan hiljaa mielessäni kiittelen omaa onneani. Kohtalottaret on kantanut mun askelia selkeesti oikeaan suuntaan. Kaikki aiempien vuosien koettelemukset ja mustat pilvet on ollut olemassa syystä. Ne on ajaneet mut tänne. Every cloud indeed DOES have a silver lining…


10.4.2007
Niillä on ihan taatusti joku Säikytellään Katjaa Ry tai joku sellanen… *NAUR* Eilen sitte taas eka Virpi-opetäti-ihanainen tuli kesken reenien ukeksi ja enkä ees enää järkytykseltäni muista mikä oli tekniikka kun se otti ja vilauttikin kovan ukemin. Ja mulla pulssi silmämunissa heti. Ilikiä! Ei saa säikytellä tuolleen… *tuh* Ja sitte vähän perästä ukemi-Hannu otti ja lennäytti kanssa kovan ukemin varottamatta. Sydän ihan pakahduksissa koko loppureenin että ”iiiiik, mitä sieltä nyt tuleeeee”… *naur* Virpi vielä kehtas pukkarissa lallattaa että ”kato nyt vielä pitää otaa kaikki ilo irti teistä kun kohta ette enää ookkaa mun oppilaita”. Juuuust joo, ihan niinku ei ihan tavistreeneissäkin toi säikyttely onnistuis. :)
Mutta taas jostain selkärangasta kaiken sen paniikin laannuttua nousi mielihyvä. Selkeesti Hannullakin sellanen ote oli että antaa lisäjippoja ja –täkyjä… Kyl oppiminen on sitten ihanaa. Mä en käsitä kyllä miten jotkut ihmiset oikeesti pidättäytyy uusista, erilaisista tilanteista. Ja monesti ihan vaan sen takia että pelkää näyttävänsä hölmölle ja tekevänsä ittensä naurunalaiseksi. Nehän missaa hirveästi uusia asioita sillä mentaliteetilla. Sitä paitsi jokainen tähän(kin) ikään asti ehtinyt joka vähänkään käyttää aivojaan TIETÄÄ näyttävänsä aika ajoin hölmölle joka tapauksessa, ja siitä naurunalaisuudestahan selviää aina paljon kivuttomammin, kun muistaa nauraa itte mukana…
Mä tiedän, ettei niin sais tehdä ja se varmaan johonkin pisteeseen asti häiritsee kanssatreenaajia, mutta mua ainakin naurattaa aina jostain syystä kun joku tekee muhun sellasen livakan, lennokkaan, vaivattoman tekniikan. Ei siinä voi oikeest kun ällistyneenä nauraa miten sätkyakkana ja jalkarättinä sitä on oikeissa otteissa. Ihminen on aika hassu kapistus… :)
Oi jee, Virpi-senpai on nyt sitten DÄNI! Upee juttu! :) Eihän vyöarvon saavuttamisessa tietty mitään epäilystä ollutkaan, tällanen möllikin ymmärtää Virpin käsittelyssä ollessaan että tää nainen tietää mitä se tekee. Mutta silti hienoa… :)
Ittelläki alkanu mahanpohjassa kutittelemaan. Vyökoe vaan lähestyy. Ihan silleen mukava, varmahko olo mennä sinne. Kaikennäkösiä kauhuskenariota tietty oon käyny päässäni läpi, niinku varmaan melkein jokainen vyökokelas. Mutta kyllä mä uskoisin hanskaavani sen. Melkein eniten huolettaa noi jalat. Sattuu. Seizassa nyt ei tietty tartte IHAN koko aikaa olla, mutta osittain kuitenkin. Se on tuntunu ilkeelle kun on nyt päässyt näkemään peilistä että mille mun vammeloseiza näyttää. Pahaa tekee nähdä. Ikävää…:)
Sähköposteilin tänään Tamminen-sensein kanssa. Hakeuduin akupunktiohoitoon. Huomenna pitäis mennä neljän jälkeen tökittäväks. Vähän jännittää – mä en edelleenkään diggaa neuloista – mutta toisaalta uskoisin olevani aika hyvissä käsissä. Olis kyl ihanaa jos saisi noi jalat toimimaan. Eilen rullisteluakin harjotellessa teki niin pahaa säärissä, että teki mieli itkeä. En kehdannut kadulla vollottaa kuitenkaan. Aikasemmin toi jumitus ilmeni vaan seizoissa, nyt se on alkanut vaivaamaan jo vähän treeniäkin välillä. Viheliäistä… Toivottavasti Tamminen-sensein tökkimiset auttaa.
Kohta pääsee vaikka mihin treeneihin. Jee. Mieli tekis jo törkkiä kalenteriin tulevaa treeniohjelmistoa mutten ihan vielä meinaa uskaltaa. Mun kalenteri näyttää jo nyt sellaselle että huhhuh… Treenejä toisen perään ja päällekäin ja allekain ja poikittain… Mutta kuolemahan kuittaa univelat. Toivottavasti ainakin.
Jee! Helminen-senseiltä tuli asetekniikka- ja shiatsusessioden kutsu. :) Mahtavaa! Harmillisesti se vaan on päällekkäin sen Mary-Ann’n, Pasin ja Tuulan kehuman Velkuan leirin kanssa. Mutta kyllä mä haluan Helmisen keppioppiin. Ne on niin hyviä leirejä. Ja shiatsu… no se nyt vaan kiinnostaa. Mahtavaa puuhaa. Nyt kun on päässyt tasaisin väliajoin tekemään muille hoitoja, niin on vähän jo tullut varmuuttakin otteisiin. Hauskaa.
Tänään on taas vapaatreenit Suvin kanssa. Hitsi, enää kahdet treenit… Huhhuh…
Ajatukset hyppii seinästä kukkaruukkuun…


11.4.2007
Jotensakin ei tiiä mitä tai miten pitäis ajatella. Eilen taas vapaatreeneissä meni ihan silleen siedettävästi – joskin Suvin keskittyminen herpaantui aika tehokkaasti lopussa – ja jäi sellanen melko varma olo. Ja sitten kiljuukin se varoittava ääni jostain takaraivosta että jotain täytyy olla pahasti vialla jos on varma olo, kuitenkin oon unohtanut jotain olennaista tai tuun mokaamaan ihan erkkipetterinä… Ilkee olo. Miten sitä ei vaan osaa nauttia oppimisesta ja edistymisestä. Sisällä käy vaan sellanen alituinen taistelu ”hitto mähän oon ihan hyvä tässä” –narsismin ja ”ne nauraa kuitenkin mulle ja paapoo sen takia kun oon niin toivoton räpelö” –itsepiiskauksen välillä. Aikaa sitten jo hämärtynyt tieto siitä mikä tilanne oikeesti on. Sitä haluais niin julmetun kovasti luottaa senpaihin ja siihen ettei se turhaan sano niitä juttuja mitä se sanoo. Mutta mistäs minä tiiän millasia ihmiset on. Joskus kuvitellu lukevani ihmisiä ihan hyvin – enkä mä nyt ehkä ihan täys paska siinä ole – mutta onpa sitä vaan juostu tuhatta ja sataa seinään pää eellä tuonkin asian kanssa.
No nii, pitäis nyt varmaan taas vaan vetää happea, rauhottua ja nakata pöljät epäilykset mäkeen. Ainakin jos ois fiksu. Turha tässä kuitenkaan on mitään alkaa spekuloimaan, kun ei se vie mihinkään. Asioihin on vaan tartuttava kaksin käsin ja sitten yritettävä myötäillä parhaansa mukaan elämän viedessä suuntaan tai toiseen.
Jännä vaan miten ihmiset näkee toiset ihmiset. Virpi tuumi että Timon neuvominen vapaatreeneissä voi joskus (ja kuulemma etenkin ennen graduointia) olla aika kovaa ja tylyä ja masentavaa. Mä en ainakaan kokenut sitä eilen niin. Tiukkanahan se siinä vieressä tuijotti mitä me Suvin kanssa tehtiin ja neuvoi ja korjaili vähän väliä. Mutta en mä ainakaan sitä tylynä ottanut. Olin lähinnä vaan otettu että se vaivautui kahta kurssilaista ohjailemaan ja neuvomaan, vaikka taatusti edistyneempien neuvominen vois olla mielekkäämpää. Ja Suvikin pelkää nyt Timoa ainakin vähän vähemmän. Tokasisin sille kesken treenien että eihän Timo pelottavaa oo, sellanen nallekarhun olonen ennemmin. :) Tais olla taikasana… Ja ihan mukavalle Timo kyllä mun mielestä vaikuttaa. Tai sitten sillä sattui vaan eilen olemaan erityisen hyvä päivä eikä se hennonu tylyttää meitä räkänokkia. Heh…
Kammottavaa! Suvi on siis paljon kakarampi kuin ootin! *järkytys* Mä olin ihan varma että se on joku 16-17 –vuotias pimu, ni jumankauta 14 vee! Ei pysty kykenemään… Noh, mutta toisaalta aika tasoissa ollaan: se luuli mua parikymppiseksi aluksi. Heko heko… Liekö ollut kiltteyttä vai mitä, mutta kertoo varmaan jotain mun käytöksen laadusta. :) Mutta mukava giltsi se Suvi on. Toisaalta, tuunhan mä erittäin hyvin Susannankin kanssa toimeen, joka siis on saman ikäinen, et sinällään…
Krisu soitti toissapäivänä. Kysäisi ohimennen siinä että onko mulla murheita kun kuulostin kuulemma haikeelle. Mulla oli ollut ihan hyvä päivä eikä mitään ongelmia joten olin vähän hämmentynyt. Mutta sen jälkeen kun oon tässä itteäni tarkkaillut, niin toden totta: mä vaikutan pikkuisen apealle tai haikealle. Mistä lie johtunee… Kaikki kuitenkin pitäis olla ihan ok. Ja jännitys ja into katossaan kun graduointi on tulossa. En tiiä… mikä lie akkaa vaivaa…
Mä haluan harrastaa aikidoa. Paljon ja pitkään. Ja nyt kuitenkin on paljon juttuja mitkä repii moneen suuntaan. Jos pääsen opiskelemaan (joskin tuskin tänä vuonna ainakaan kun hakudemokin jo pirkules tuli tehtyä väärin) niin on kaikenmoinen budoharrastus vaakalaudalla. Ja sitten Ollikaisen Sari justiin soitti ja kosiskeli materiaalivaliokunnan puheenjohtajaks. Apua! Mikä haaste! Siis ehdottomasti kunnia että siihen mua kysytään, mutta mikä haaste… En haluis suurin surminkaan että mikään etenkään tälleen aikidoilun alkutaipaleella tulis sotkemaan uusia kuvioita, mutta tuollainen pj.pyyntö on kyllä aika hieno kunnia… Voi elämä näitä maailman mutkia…
Harmittaa kyllä että alotin kirjottamaan tätä päiväkirjaa niin myöhään. Totesin tässä juuri että eihän näitä alkkarimerkintöjä enää tule kuin muutama hassu. Kolme maksimissaan jos ollaan tarkkoja. Sen jälkeen on alkkaripäivät ohi. Tarttee keksiä uusi otsikko päiväkirjalle… :)