IRC-Galleria

No nii… Tästä tää nyt sitten lähtee. Eilen oli graduointi ja nyt oon ehta aikidoka. Tästä ne treenit aukee. *yhtä hymyä*
Oli kyllä jännä kokemus se graduointi. Iiiiihan (aiki)pallo hukassa kaikkien rituaalien kanssa – ja totta kai sielä mun onneks oli vielä pientä sählinkiäkin. Mutta ei se sensei siihen mitään sanonut. Olin joko vaistomaisesti vaan oikein päin oikeeseen aikaan tai sitten vaan mulla oli sen verta vakuuttava pokka ettei Kari hennonu pahemmin korjailla. *NAUR* Mutta itse tekeminen meni äärettömän nopeesti ja kitkattomasti. En itse asiassa muista omasta nageilusta yhtään mitään muuta kuin sellasen hienoisen harmistuksen shihonagea tehdessä kun hokasin että taisin tehdä samalle puolelle kummatkin tekniikat. Mutta sekin oli vaan sellattis välähdys. Nopeesti meni. Hyvä fiilis oli. ja vaikka sellane omituinen epäilys hiipi takasin riviin päästyäni että ”hitto, teinkö mä siellä yhtään mitään, ja jos tein ni teinkö ihan silleen suih-saih-erkkipetteriviuhtonalla kun meni niin nopeesti”. Virpi-senpai kyllä tänä aamuna vakuutteli että ihan levolliselle näytti. Eikä tullu murinaa. Eli kaiketi siis JOTAIN ainakin tein siellä graduoinnissa. Heh…
Nyt on aika hyvä fiilis. Se eilinen turta tunne on sulanut aurinkoiseksi levollisuudeksi. Nyt vaan hymyilyttää ihan pellenä. Heh. Aamulla oli treeneissäkin ihan eri fiilis. Mä uskalsin jopa sanoa rennommin jotain. Ei jännittäny enää jotenki niin paljon. Ihan niinku eilinen ois niin kauheesti mitään muuttanu. Paitti korvien välissä. Nyt mä kuulun aamutreeneihin. Ja kuuluin tänään tosiaan, äänekkäästi: uusi tekniikka, rivakka tahti ja Pekka-nage. IIIIIIIIIIAAAAAAAAAA!!!! Äänekäs Koo-heitto. Huh. Sitte joutu jo oikeen pinnistämään huulia että ne pysyis seuraavien heittojen aikana yhdessä. Virpi sanoi että posket vaan pullisteli pidätyksestä. Hah. Ei ihan onnistunu äänettömyys. Sitten kun sai huulet likistettyä yhteen ni ukemit oli taas AH! niin ’sulavia’ ja ’kissamaisen pehmeitä’. KOLI KOLI KOLI TUTUTUTUMPS! Höh. Mutta sentään sellasen pikkiriikkisen hetken pääsin paistattelemaan risukasaan tirahtaneessa auringonsäteessä: olin kerranki ymmärtäny että mitä piti olla tekemässä. Hih. Pasi ja Pekka oli tohkeissaan kattoneet vähän huti MA:n ohjeen (enkä kykene muistamaan että mikä oli itse tekniikan nimi…villi veikkaus että sankyo…) ja kun MA sitte läpsäisi mut poikien riesaks huideltuaan hetken ensin mun kanssa ja mä teinki erilailla ku sällit, ni siinähän sitte raavittiin päitä ja ihmeteltiin ku olinki menossa eri suuntaan ku poijaat. MA kyllä sitte oikaisi tilanteen ja mä pääsin hetkeks nuuhkimaan tyytyväisyyden mannaa. Hoh.
Mut huuuuhhuh on vaan hyvä olo. Kaikki edessä. Määrätön määrä oppia ja treenitunteja. Eihän tässä voi kun hymyillä. Ja heti illalla pääsee taas puuhaamaan. JESSSS!
Â…
Hei hetkinen… mä oon tavannu tän naisen joskus ennenkin… siitä on kyllä jo aikaa, monta monituista vuotta… hädin tuskin muistankaan… mutta kyllä se oot sinä, ennenkin oot katsonut mua peilistä vastaan. Tervetuloa takaisin. Sua on kaivattu. *hymyää itselleen*

Niin, ja kiitokset Virpi-senpaille uudesta päiväkirjanimestä. Ehottomast sopiva! *naur*