IRC-Galleria

Yokoukemi-aamu. Pasi tarttu heti eilen pistämääni vienoon pyyntöön että jos vähän sitä yokoukemia ehtis reenata aamulla. Oli sitten koko reeni pelkkää yokoukemia. *naur*
Ja tulipa sitten taas harvinaisen selväksi – jos jollakin jokin harhakäsitys oli asiasta (*köhöm* minulla *köhöm*) – että ei, minä en sitten niin vahingossakaan osaa yhtään yokoukemia. Tai siis vähän suunnilleen sinnepäin siitä uken-ranteessa-roikkumis-versiosta, mutta en sitten millään muulla tavalla. Iriminage-muotosessa harjotteessa piti ’istua isin polvelle’ ja tarttua nagen rotsiin ja nage tarttui rotsiin ja siitä ois muka jotenkin pitänyt osata kaatua. No ei. En osannu. Yhtään. Kylelleen aina pötkähdin, ja äärettömän vähä-äänettömästi. Sekä verbaalisesti että vartalollisesti. Mur. En kyllä ymmärtäny sitä ollenkaan. Melkein tein sen vaikeemman version (seisaaltaan lähtö) ja se tuntui mukavammalle, mutta annas kun Pasi huomas sen ja sanoi että ”kokeileppa tältäkin puolelta tolleen seisaaltaan” ni ei. Jarrut pohjaan. Kesken matkan. Ulahdus. ”Ei!” Ähinää. Ja sekä minä että Pasi nauravana myttynä pitkällään pitkin tatamia. Ai nolottiko? No JUU! Hiivatti sentään… Mutta minkäs teet, kun liike on jo lähteny ja paino sen verta irti maasta ettei voi pysäyttääkkään mutta toinen jalka kuitenki tuntuu jäävän paikalleen ja polvi vääntymisvaarassa…
Noh, mut lohdutuksena sitte kotegaeshi-muotoon tehty yokoukemiharjoite meni vähän kohtuullisemmin. Hirvitti, mutta se oli sentään tutumpi lähtöalusta. Selkeesti mun on helpompi lähteä kun lähden valmiiks suoremmasta asennosta, niin saan lantion paremmin auki/suoraks. Istualtaan kun lähtee ni mä oon ’kyyryssä’ koko matkan. Ja sit sattuu.
NOH! Mut kivaa oli silti. Taas Emman kanssa privaattioppilaina. :) Harmi vaan että kun on pakko pitää lepopäivä sunnuntaina ni seuraavan kerran pääsen aikidoilemaan vasta maanantaina. Möh. Onneks sentään huomenna hyppyreenit ja lauantaina Janin taidoreenit ni pääsee vähän liikkumaan.