IRC-Galleria

Ilta saapuu aina niin yllättäen. Päivät vain lipuvat ohitse. Eikä niitä haluaisi päästää menemään ja yöt valvomalla luulee pelastavansa edes osan kiitävistä hetkistä. Välillä ei saa vain ajatusten kilpajuoksua keskeytymään ja yöt menevät valvoessa tahtomattaankin.

Mitä se sellainen sitten on, kun haluaa ja on haluamatta samaan aikaan? Sekasortoa synapsien välillä? Ehkei. Luulisin, että mahdollisesti jokin on tuolloin herättänyt henkiin ne aivosopet, jotka herkiämättä miettivät seuraavia liikkeitään. Tai vaihtoehtoisesti pyrkivät jatkuvalla syötöllä muistelemaan tapahtuneita mahdollisimman tarkoin, ettei mikään yksityiskohta jäisi arvailujen varaan.

Olkoon niin, jos se saa nauruni jälleen valloilleen ja ehtymättömän puheen sorinan raikaamaan. Voisi olla aika kaivaa esiin se mikä hetken oli eksyneenä maailman tuulissa. Voisin olla valmis; joka ainoalla tavalla. Ehkä parasta olisi kuitenkin ensin saattaa loppuun vanha, tuolloin uusi voisi alkaa.

Lämpöä, kuumuutta ja hikeä. Sitähän saa odottaa. Tuo kesän aurinkoinen sulokkuus katosi tyystin. Onneksi sateinen viehkeys jäi kuitenkin jäljelle itikoineen, joten jokainen voi yhä edelleen tuntea kesän läsnäolon.

Keskikesä. Minne se puolikas katosi? Mietin vain mielessäni. Vastahan kaikki alkoi ja nyt muka enää toinen samanlainen jäljellä. Ihmiset saavat uskomaan kaikenlaista, kun toisilleen puhuvat. Oikeasti kesä ei lopukaan juhannukseen, vaikka niin jotkut uskaltavat väittää. Siitähän tuo vasta alkaa.

Annankin omani. Piskuiset sadepisarat eivät kadota kesän huumaa. Nuo antavat vain oman lisäsäväyksen koko kesä hössötykseen. Sadepisarat hikeen sekoittuen tuovat vain eksoottista raikkautta muuten niin tavalliseen kesäarkeen.

Itsellensä uskottelu ja positiivisten puolten löytäminen asiasta kuin asiasta, ovat lempi puuhiani. Ainokainen lomaviikko ennen töiden alkua täytyy osata viettää mahdollisimman mukavasti. Siksi tänä aamuna päätin herätessäni, ettei sade estele pitämästä hauskaa. Antaa vain haasteellisia vaihtoehtoja.

Turtuneena sohvaan, tottuneena rahavisailuihin jatkan sitä silti. Vaihtoehdot ovat hyvinkin rajatut, suorastaan minimaaliset. Ärtyneenä itselleni ihmettelen miten kipeyspöpöt vain päätyvätkin aina kerta toisensa jälkeen elimistöni syövereihin.

Mutta kantakoon vallitseva ajatus, vaikka pakon reppuselässä, ainahan jotain hyvääkin. Myönnän, että yleensä ei tarvitse rehkiä ponnistellen suurina määrinä vain että löytäisin. Nyt jouduin ehkä rasittamaan henkisyyttäni enemmän kuin aikoihin.

Onhan ollut aikaa vain itselle. Todellakin. Eipä juuri seinät jaksaneet kanssani asioida. Ystäviäkin tavannut mukavasti, nähden, että yhä he ovat läsnä. Harmitellen tosin pois jääntiä yhteismenoista. Aivan kuin olisi kaksi maailmaa. Eri maailmaa.

Mutta jopa ylpeyttä kokien. Jälleen uskalsin kertoa ajatukseni ikävyydestä ja epäreilusta kohtelusta. Uskalsin keventää lastiani, kiittäen äitiä, joka tuota nyt kanssani kantaa.

Olen kyllästynyt sohvaan, rahavisailuihin vielä enemmän. Tällä kertaa pakotan itseni jaksamaan paikoillaan olemiseen, sillä en ota uusintaa. En enää. Olisipa vain jotain mitä odottaa. Olisi niin paljon mukavampaa sairastaa.

Istun kallion laidalla. Kuulen lintujen laulavan iloisesti joka puolella, kaikkialla. Tätäkö se oli? Näinkö ihanaa? Tuuli hulmuttelee hiuksiani pitkin kasvoja. Ei sekään saa hymyäni hyytymään. Ei nyt, vaikka olisi kuinka voimakas tai raskas, kuitenkin niin lempeä ja mukaansa kutsuva. Ah, kevät on saapunut tuoden tullessaan sen ihmeet.

Ihmeitä, niitä tosiaankin tapahtuu, olivat ne sitten iloisia tai ikäviä sellaisia. Nuo kaikenlaiset ihmeet ovat itseni tavoittaneet. Olen jokaiselle erikseen antanut vallan. Mieleni myllertäessä olen yrittänyt säilyttää tasapainon, välillä siinä myös epäonnistuen.

Tämä moinen vuodenaika on tuonut paljon uutta, jopa odottamatonta. Surun ja hullaantumisen taistellessa mieleni taistotantereella, olen silti löytänyt kadotetun onnellisuuden. Se ominaisuuden, joka valloittaa ja voittaa kaiken muun.

Välillä mietin, onko väärin olla onnellinen. Onko väärin nauraa ja saada muut nauramaan. Saanko katsella suloisinta maan päällä ajatellen, ettei tuo koskaan katoaisi. Voiko "ei" sanoa, jos on vain poikki. Ovatko nuo ajatukset vääriä nyt.

Kai jokainen kuitenkin itse tietää, kuinka ja milloin mitäkin tuntee. Pitäisi vain antaa itsensä nauttia niistä asioista, jotka saa sisimpänsä hykertelemään onnesta. Saa perhoset lentämään vatsassa. Vielä on mahdollisuus elää ja niin kauan kuin se on madollista nautitaanhan joka hetkestä. Tuolloin tuo maailman ihmeiden runsaus ottaa meidät syleilyynsä.

Usein tulee luvanneeksi asioita, joita jo hetken kuluttua katuu. Laittaa välillä hieman hitaanlaisesti toimivat synapsit liikeelle, käytettyään pidemmän ajan kuin tovin miettimiseen, tajuaa, ettei paluuta ole. Luvattu mikä luvattu, se pitäköön.

Myönnettäköön, että näin pääsi käymään. Sattumat kohtasivat toisensa ja satuttivat kukin eri osa-alueita. Onneksi mustelmat ovat katoavaisia, ja pian nuokin jäljet haalistuivat.

Päädyin Loviisaan, tuonne suomenruotsalaisuuden kulttuurin mekkaan, aivan kuten olin luvannut tädilleni näyttää naamaani niillä nurkilla. Toinen ruutu jäi täyttämättä, jossa olisi toiminut erilainen kulttuuri, niin kutsutusti juoma sellainen.

Perjantai iltapäivän ja illan käyttö tällä uudella, vieraammalla tavalla osoittautuikin mielekkääksi. Niin montaa eri aktiviteetti madollisuutta saman päivän aikana toteutin, että edellistä moista päivää saa hakea.

Afrikan tähden kimmellys, pulkkamäen mukanaan tuoma viiletys, Barbi leikkien nostalgisuus ja Sly Cooperyn aiheuttama jännitys sai unohtamaan oman arkipäivän askareet. Seuraavan päivän lätkämatsin katselu ja omien hikipisaroiden heittely jäälle mullisti ymmärrykseni.

Pelasimme jäällä perinteisesti tytöt vastaan pojat vähemmän perinteisesti kaksi tyttöä vastaan kolmea poikaa. Pelin tiimellys vei mukanaan ja antoi aihetta keskittymiseen. Arvattava tulos 12-6 poikien hyväksi ei latistanut mielialaa. Ainakaan omaani.

Ymmärsin, ettei tärkeintä ole aina numerollinen voittaminen. Pojat saattoivat tyrmätä meidät murska lukemin, mutta paljon jäi silti käteen. Tiimityö, ydessäolo ja vilpitön onnellisuus; joka kaikkien kasvoilta paistoi, oli itselleni parasta voiton hurmaa.

Opin jälleen uutta. Joskus oppimisen eteen täytyy tehdä uhrauksia. Lopulta ovatko nekään uhraukset järin suuria menetyksiä. Viikonlopun jälkeen olin väsynyt, mutta koko tohinan tuoma onnellisuus säilyi, sillä tunsin lasten onnellisuuden osana omaani.

Vihdoin viimein tuo saapui; kauan odotettu talvi pakkaspäivineen. Toi tullessaan valkean peitteen maaemon peitteeksi ja hunnut puiden oksille. Aurinko käy jälleen nauramassa synkkyydelle ja peittoaa sen leikiten. Ihanaa, että tuo palasi.

Aamu puolta yli kahdeksan, aamun kajo lähiön seurana. Alkavat tovertua ja päivän mittaan jo tulevat tutuiksi useille. Monet tervehtivät hymyillen. Nenänpäätä nyrpistäen askel seuraa toista ja pian kasvot kivettyvät.

Sormet leikkivät tulella ja varpaat kisaavat heidän kanssaan tulisuudesta. Ystäväni punaiset villasukat tennarieni seuralaisena nahistelevat pienestä yhteisestä tilasta, joka on käytettävissä. Joskus on vain turha kisailla - aina ei voi voittaa.

Tuulen tuiverrus kantautuu korvanlehdilleni, joista pilkottaa vain tyvi, sillä pinkki harmaan kanssa pitävät huolta siitä, etteivät aivosolut karkaa. Hiustupsu huurtuu ja muuttaa muotoaan.

Kauan sai odottaa, mutta odotus usein palkitaan. Jälleen meni aika, joka mustasi päivät. Edessä on vain aina parempaa. Täytyy kipaista kauppaan, ostaa pulkka ja ottaa kaverit matkaan. Koko päivä aamusta iltaan saakka lasketaan.

Pian on aika taas mennä. Mennä ja jättää kaikki. Eipä juuri ole valinnanvaraa. Onneksi valitsemattomuus helpottaa päättämisen, sen vaikeuden joka siitä koituisi. Aina voi kuitenkin palata takaisin.

Tuntuu, että paljon jäi tekemättä. Eikä tuo tullut yllätyksenä, sillä niin on ennenkin sattunut. Sattunut, tavalla jos toisella. Yleensä molemmilla. Odottaako tekemättömyys täällä, vai karkaako pois? En tiedä.

Siellä ovat ystäväni, kulho ja kippo. Odottaneet kokonaiset kaksi viikkoa pesuun pääsyä. Julmuri olin, kun en kylvettänyt lähtiessäni. Paikalla on myöskin jeäkoappi, jolla on varmasti huutava nälkä. Kai täytyisi ostaa tuolle evästä hetkeksi.

Onhan siellä paljon muutakin. Ne kaikki elävät otukset, jotka ovat kovin hiljaa olleet nyt. Ehkä aika antaa anteeksi ja he päästäisivät jälleen ääniään.

Pian taas huomaan, että onkin aivan hyvä olla. Niin hyvä, etten pois lähtisi millään. Mutta on mentävä jälleen hetkeksi. Sitten menen piilooni, mutta sielläkin tiedän, että aina voi kuitenkin palata takaisin.

Ystävyyden erilaiset olomuodot laittavat joskus hämmentymään. Tekevät niin todella. Voi olla, että jokin kaksikymmentäneljätuntinen hetki mullistaa elämäsi, et vain tiedä sitä, hetkeä aloittaessasi.

Odottavan aika on pitkä, niin sanotaan. Useimmiten se sitä onkin. Olikin, kunnes järjestettiin toimintaa. Neito hädässä tuli nykäisemään hihasestani, pyytäen puhelinta lainaan soittaakseen ystävälleen, joka oli antanut ajan tuntua kovin pitkältä. Ei kukaan jättäisi toista pulaan.

Niin väärinkäsitykset heidän välillään viskoutuivat unholaan. Odottaminen tosin jäi. Siinä me olimme, tuntemattomat toisillemme. Eikä kaksi ilman kolmatta. Saapui meitä viihdyttämään muuan hieman humalainen nuorimies. Vaatien mielipiteitämme asiaan jos toiseenkin. Eikä aikaakaan kun kolmiomuodostelman muuttaja herra hieman humalaisen nuoren miehen ystävä pöllähti paikalle. Siinä me olimme, tuntemattomat toisillemme - neliössä.

Uskomattomuus loistaen otsassani ei kai ollut tarpeeksi kirkas, sillä kuulin takaani "hein" nimeni yhteydessä. Uskomattoman "heistä" teki se, että se joka tuon minulle huikkasi oli toveri kaukaisesta menneisyydestäni.

Lähtivät ystävykset juomiaan kantaen kohti bussi kahdeksaatoista, jättäen tuon tytön ja minut kekskenään. Rupattelimme yhtä jos toista ja aika oli mennyt. Bussi 77 saapui tuoden ystäväni tullessaan.

Koko illan olin hämmenyksissäni, vielä nukkumaan mennessänikin. Iloa ja uskomattomuutta täynnä. Pohtien, että mitä kaikkea voikaan tapahtua, ja sitä kuinka niin pienet asiat voivat antaa ilon aihetta niin suuresti. Tästä on hyvä jatkaa. Kohti uusia elämyksiä.

Päättäväisyyttä, vain sitä tarvitaan, jos haluaa toteuttaa kaikki suunnitelmat saman päivän aikana. Päättäväisyyttä sen kaikissa olomuodoissa. Omani juoksi karkuun jo monta tuntia sitten.

Enpä ole tuota vieläkään kiinni napannut, mutta väliäkö tuolla, kohteeni pysyy kuin pysyykin muuttumattomana. Voisin lyödä siitä vaikka vetoa. Voittaisin ensimmäisen kerran.

Ihminen tahtomattaan luo taakkoja itselleen. Epämiellyttäviä kokemuksia, tunnetiloja. Haluaisit kyllä päästä päämäärääsi, mutta jokin alitajuntainen voima vie sinut mieron tielle. Sille tielle on aivan liian helppoa jäädä.

Ehkä voisin kokeilla kunnollisuutta tämän yhden kerran elämässäni. Se ei vaadi kuin muutaman askeleen ottoa ja kipuamista tähtitaivaani alle. Ainoan noston käsilläni. Siinä se olisi ja antaisi silmien vain liukua ja ajatuksen kulkea, mielellään aiheessa.

Onneksi koeviikkoja on vain seitsemän viikon välein.

Ihanuuden ihanuus koitti, kun kauneus vihdoin viimein tavoitti minutkin. Peili katsoi kasvojani ja hymyili suuresti, lähes eniten mitä se on koskaan hymyillytkään! Aamu kuusi ja lämmin suihku. Laulu joka raikaa suihkuhuoneen seinien sisällä saa mieleni kohoamaan läpi taloyhtiön katonkin.

Päätin, että se olisi päiväni. Se päivä voisi päättyä vain ja ainoastaan parhaiten. Parhaus koostui jo heti aamusta, kun kuulin ystäväni tuhisevan ja toisen narskuttelevan hampaitaan. Pimeys oli poissa aamusta, iloni täytti sen tyystin. Olin kovin onnellinen.

Odotettu karaoke-jousto koitti ja tunnelma oli sanoin kuvailematon! Pirre, karaoke-emäntämme antoi röyhkeyden paistaa. Love ja Blood antoivat Himille uuden merkityksen ja Star Steps- tanssiryhmä kruunasi vetovoimallaan kokonaisuuden. Stressi katosi harteilta, ja päivän kuumin puheenaihe oli arvattavissa.

Aika riensi, juoksi niin lujaa. Yritimme Hennini kanssa uhmata sen nopeutta. Epäonnistuimme täydellisesti. Eipä epäonnistuminen aiheuttanut tuskia, edes pientä kipua, sillä aika on soljuva käsite. Juhlat alkoivat jo aikaa sitten, Henni edusti kanssani juhlakansaa. Sitä jännitystä ja naurua.

Yhtäkkiä huone täyttyy ihmisistä, jotka ovat tulleet paikalle takiani. He hymyilevät. He laulavat. He saavat sisimpäni nauramaan! Pienen pienessä mielessäni pohdin, mitä kummaa olen tehnyt saadakseni oskaseni jotain noin upeaa.

Katoavuus on tuntematon käsite. Kaikki on tässä ja nyt, mistään ei päästetä irti. Onnellisuus paistaa varmasti lävitseni. Eikä mikään estä sen ulos tuloa, miksi edes yrittäisin estellä?

Nauru raikaa läpi huoneiston. Aitous paistaa, edes pilvet eivät pystyneet estämään sitä. Eivätkä ne halunneetkaan. Kaikki yhdessä muodostivat täydellisyyden, joka ei tule katoamaan mielestäni. Se ei kulu. Se ei katoa. Se pysyy - ainakin muistoissa. Kauneimpana sellaisena.

Ihminen on luotu kokemaan kovuuksia, mutta mikä parasta, myös hyvyyksiä! Hyveys antaa oikeuden nauttia itsestä ja muista yhtä aikaisesti. En usko, että mikään voisi olla parempaa kuin kaikkeus. Eläimet ovat varmasti samaa mieltä. Kysäisepä vaikka vesinokkaeläimeltä.