IRC-Gallerian tietosuojakäytännöt päivittyvät 25.5.2018 vastaamaan EU:n tietosuoja-asetuksen (GDPR) vaatimuksia. Lue päivitetty Tietosuojaseloste. Lisäksi käyttöehdoissa on tarkennettu ikärajaa ja kohta 6.2 viittaa Suomen lain lisäksi Euroopan unionin lakiin.

IRC-Galleria

Väärinkäsityksen harjalla.Torstai 20.09.2007 01:22

Pohdin, voiko rivillinen tekstiä muuttaa loppuelämääni radikaalisti? Irtoaako ote, eikä voi saada enää kiinni? Toivon, että voisin tuon turhan rivin eliminoida. Poistaa, tuhota ja unohtaa.

Hän joka tuon sai, oli pahoillaan, loukkaantunut suorastaan. Kiivaus hänen sisältään oli riveiltä aistittavissa. Tuo samainen kiivaus kosketti herkkyyttäni ja sai tämän järkkymään. Suihkuun kiiruhtaen, eikä vesi voinut virrata tavalla joka olisi toiset poistaneet. Silmät punoittaen sänkyni painona, odottaen vastausta. Kirkas kosteus hauraana loistaen poskilla. Kirveltäen, polttaen. Hyväksymällä anteeksipyyntöni olo hetkeksi keventyen.

Jokin hänessä, jokin syvä, saa herkkyyttäni koskettaa. Olen hämilläni, häpeillen suuremmin. Vain taivaskappaleet salaisuudet tietäen. Pirstaleina nähden ne nyt edessäni. Sormeni niihin satuttaen, jättäen ikuisen arven; näkyvän sellaisen.

Mikä on, kun yhteen johtaa, mikä on voima joka erottaa? Suunniteltu valmiiksi tarkoin tapahtumaan?

Mitä tahansa lienee. Sirpaleet koota haluan ja nuo eheyttää. Rikkauden suuren ikuisesti säilyttää, lähellä sisintäni jakaen oikeaa elämää.

Tulethan; luokseni jää.

Tuntematon nykyisyys.Torstai 13.09.2007 23:39

Astuessaan paikalliseen opinahjoon, voi heti aamusta tuntea jännittyneen ilmapiirin. Eihän tuo ihmekään ole. Lähes he kaikki huomenna hikoilevat kiperien kysymysten edessä, jotka vaativat lukemaan rivien väleistä. Ei kuitenkaan ole oikeutettua ilmaista sitä, että luit rivien välistä. Miksi tehdä kaikesta aivan niin monimutkaista?

Onnellisena ulkopuolisuudestani tässä tapauksessa, pyrin keskittymään omaan oleelliseen. Oleelliseen, mitä se ikinä onkaan. Pyrkimys suoriutua annetuista tehtävistä täydellä panostuksella, ehkä se sitä on.

Ensimmäinen kuusi viikkoinen lähenee loppuaan. Olen ylittänyt itseni moninverroin, enkä aivan vielä voi sitä todeksi uskoa. Tänään annoin luvan liueta yhdestä tukalasta neljäkymmentäviisi minuuttisesta kokien minimaalisen määrän omantunnontuskia. Olin tuon ajan ansainnut armoa.

Joitain hetkiä sitten, en olisi voinut kuvitella, että todella olisin paikalla, tekisin tehtävät ja tekisin aidosti parhaani. Sen lisäksi ylläpitäen sosiaalisia suhteita, sekä antaen aikaa omiin lempipuuhiini.

Jos tavallisuus on tätä, toivon sen näin pysyvän. Tuska, kipu ja haavoittuneisuus jäävät jälkeen hetki hetkeltä nopeammin. Kohta olen ehkä saavuttamattomissa ja pääsen turvaan. En ehkä lopullisesti, mutta saanen hetken hengähtää.

Askeleen lähempänä.Sunnuntai 12.08.2007 01:15

Vasta ilta ja jo hämärtää. Viimeinen lauantai ennen kuin koulun, uuden sellaisen, käytävät räjähdyksenomaisesti täyttyvät ihmismassoistaan. Perhoset lentelevät jo niin suurina määrinä vatsassa, että sekin on liiaksi laajentunut. Kesä tuo kummia mukanaan.

Sunnuntai, ja seuraa uusi viikko. Tämä uusi viikko tuo tullessaan niin paljon jännittävää ja toivottavasti myös mieluista tullessaan, etten pysty edes kuvittelemaan, miten koen mullistavuudet.

Kadotetun ryhdikkyydeen ja tiukan otteen elämästä aion napata kiinni. Oli tapa sitten enemmän tai vähemmän raadollinen. Veikkaan jälkimmäistä, mutta tuo ei vähennä tarmoani voittaa niitä sitä suuremmin takaisin.

Ehkä siis kaikki voikin vielä kääntyä sopivissa astelukemissa uuteen asetelmaan. Tuolloin edes tulevan syksyn pimeys ei voi omaa valoani haalistaa, loistakoon se entistäkin kirkkaammin.
Päättävyyden puute ei ainakaan soimaa, toteutus vaatii vain hitusen sinnittelyä.

Uusi lopun saattajana.Torstai 19.07.2007 02:15

Ilta saapuu aina niin yllättäen. Päivät vain lipuvat ohitse. Eikä niitä haluaisi päästää menemään ja yöt valvomalla luulee pelastavansa edes osan kiitävistä hetkistä. Välillä ei saa vain ajatusten kilpajuoksua keskeytymään ja yöt menevät valvoessa tahtomattaankin.

Mitä se sellainen sitten on, kun haluaa ja on haluamatta samaan aikaan? Sekasortoa synapsien välillä? Ehkei. Luulisin, että mahdollisesti jokin on tuolloin herättänyt henkiin ne aivosopet, jotka herkiämättä miettivät seuraavia liikkeitään. Tai vaihtoehtoisesti pyrkivät jatkuvalla syötöllä muistelemaan tapahtuneita mahdollisimman tarkoin, ettei mikään yksityiskohta jäisi arvailujen varaan.

Olkoon niin, jos se saa nauruni jälleen valloilleen ja ehtymättömän puheen sorinan raikaamaan. Voisi olla aika kaivaa esiin se mikä hetken oli eksyneenä maailman tuulissa. Voisin olla valmis; joka ainoalla tavalla. Ehkä parasta olisi kuitenkin ensin saattaa loppuun vanha, tuolloin uusi voisi alkaa.
Lämpöä, kuumuutta ja hikeä. Sitähän saa odottaa. Tuo kesän aurinkoinen sulokkuus katosi tyystin. Onneksi sateinen viehkeys jäi kuitenkin jäljelle itikoineen, joten jokainen voi yhä edelleen tuntea kesän läsnäolon.

Keskikesä. Minne se puolikas katosi? Mietin vain mielessäni. Vastahan kaikki alkoi ja nyt muka enää toinen samanlainen jäljellä. Ihmiset saavat uskomaan kaikenlaista, kun toisilleen puhuvat. Oikeasti kesä ei lopukaan juhannukseen, vaikka niin jotkut uskaltavat väittää. Siitähän tuo vasta alkaa.

Annankin omani. Piskuiset sadepisarat eivät kadota kesän huumaa. Nuo antavat vain oman lisäsäväyksen koko kesä hössötykseen. Sadepisarat hikeen sekoittuen tuovat vain eksoottista raikkautta muuten niin tavalliseen kesäarkeen.

Itsellensä uskottelu ja positiivisten puolten löytäminen asiasta kuin asiasta, ovat lempi puuhiani. Ainokainen lomaviikko ennen töiden alkua täytyy osata viettää mahdollisimman mukavasti. Siksi tänä aamuna päätin herätessäni, ettei sade estele pitämästä hauskaa. Antaa vain haasteellisia vaihtoehtoja.

[Ei aihetta]Perjantai 27.04.2007 19:56

Turtuneena sohvaan, tottuneena rahavisailuihin jatkan sitä silti. Vaihtoehdot ovat hyvinkin rajatut, suorastaan minimaaliset. Ärtyneenä itselleni ihmettelen miten kipeyspöpöt vain päätyvätkin aina kerta toisensa jälkeen elimistöni syövereihin.

Mutta kantakoon vallitseva ajatus, vaikka pakon reppuselässä, ainahan jotain hyvääkin. Myönnän, että yleensä ei tarvitse rehkiä ponnistellen suurina määrinä vain että löytäisin. Nyt jouduin ehkä rasittamaan henkisyyttäni enemmän kuin aikoihin.

Onhan ollut aikaa vain itselle. Todellakin. Eipä juuri seinät jaksaneet kanssani asioida. Ystäviäkin tavannut mukavasti, nähden, että yhä he ovat läsnä. Harmitellen tosin pois jääntiä yhteismenoista. Aivan kuin olisi kaksi maailmaa. Eri maailmaa.

Mutta jopa ylpeyttä kokien. Jälleen uskalsin kertoa ajatukseni ikävyydestä ja epäreilusta kohtelusta. Uskalsin keventää lastiani, kiittäen äitiä, joka tuota nyt kanssani kantaa.

Olen kyllästynyt sohvaan, rahavisailuihin vielä enemmän. Tällä kertaa pakotan itseni jaksamaan paikoillaan olemiseen, sillä en ota uusintaa. En enää. Olisipa vain jotain mitä odottaa. Olisi niin paljon mukavampaa sairastaa.

Oikeutta vääryydelle.Lauantai 14.04.2007 00:38

Istun kallion laidalla. Kuulen lintujen laulavan iloisesti joka puolella, kaikkialla. Tätäkö se oli? Näinkö ihanaa? Tuuli hulmuttelee hiuksiani pitkin kasvoja. Ei sekään saa hymyäni hyytymään. Ei nyt, vaikka olisi kuinka voimakas tai raskas, kuitenkin niin lempeä ja mukaansa kutsuva. Ah, kevät on saapunut tuoden tullessaan sen ihmeet.

Ihmeitä, niitä tosiaankin tapahtuu, olivat ne sitten iloisia tai ikäviä sellaisia. Nuo kaikenlaiset ihmeet ovat itseni tavoittaneet. Olen jokaiselle erikseen antanut vallan. Mieleni myllertäessä olen yrittänyt säilyttää tasapainon, välillä siinä myös epäonnistuen.

Tämä moinen vuodenaika on tuonut paljon uutta, jopa odottamatonta. Surun ja hullaantumisen taistellessa mieleni taistotantereella, olen silti löytänyt kadotetun onnellisuuden. Se ominaisuuden, joka valloittaa ja voittaa kaiken muun.

Välillä mietin, onko väärin olla onnellinen. Onko väärin nauraa ja saada muut nauramaan. Saanko katsella suloisinta maan päällä ajatellen, ettei tuo koskaan katoaisi. Voiko "ei" sanoa, jos on vain poikki. Ovatko nuo ajatukset vääriä nyt.

Kai jokainen kuitenkin itse tietää, kuinka ja milloin mitäkin tuntee. Pitäisi vain antaa itsensä nauttia niistä asioista, jotka saa sisimpänsä hykertelemään onnesta. Saa perhoset lentämään vatsassa. Vielä on mahdollisuus elää ja niin kauan kuin se on madollista nautitaanhan joka hetkestä. Tuolloin tuo maailman ihmeiden runsaus ottaa meidät syleilyynsä.

Pulkkamäestä Afrikkaan ja takaisin.Maanantai 05.02.2007 23:22

Usein tulee luvanneeksi asioita, joita jo hetken kuluttua katuu. Laittaa välillä hieman hitaanlaisesti toimivat synapsit liikeelle, käytettyään pidemmän ajan kuin tovin miettimiseen, tajuaa, ettei paluuta ole. Luvattu mikä luvattu, se pitäköön.

Myönnettäköön, että näin pääsi käymään. Sattumat kohtasivat toisensa ja satuttivat kukin eri osa-alueita. Onneksi mustelmat ovat katoavaisia, ja pian nuokin jäljet haalistuivat.

Päädyin Loviisaan, tuonne suomenruotsalaisuuden kulttuurin mekkaan, aivan kuten olin luvannut tädilleni näyttää naamaani niillä nurkilla. Toinen ruutu jäi täyttämättä, jossa olisi toiminut erilainen kulttuuri, niin kutsutusti juoma sellainen.

Perjantai iltapäivän ja illan käyttö tällä uudella, vieraammalla tavalla osoittautuikin mielekkääksi. Niin montaa eri aktiviteetti madollisuutta saman päivän aikana toteutin, että edellistä moista päivää saa hakea.

Afrikan tähden kimmellys, pulkkamäen mukanaan tuoma viiletys, Barbi leikkien nostalgisuus ja Sly Cooperyn aiheuttama jännitys sai unohtamaan oman arkipäivän askareet. Seuraavan päivän lätkämatsin katselu ja omien hikipisaroiden heittely jäälle mullisti ymmärrykseni.

Pelasimme jäällä perinteisesti tytöt vastaan pojat vähemmän perinteisesti kaksi tyttöä vastaan kolmea poikaa. Pelin tiimellys vei mukanaan ja antoi aihetta keskittymiseen. Arvattava tulos 12-6 poikien hyväksi ei latistanut mielialaa. Ainakaan omaani.

Ymmärsin, ettei tärkeintä ole aina numerollinen voittaminen. Pojat saattoivat tyrmätä meidät murska lukemin, mutta paljon jäi silti käteen. Tiimityö, ydessäolo ja vilpitön onnellisuus; joka kaikkien kasvoilta paistoi, oli itselleni parasta voiton hurmaa.

Opin jälleen uutta. Joskus oppimisen eteen täytyy tehdä uhrauksia. Lopulta ovatko nekään uhraukset järin suuria menetyksiä. Viikonlopun jälkeen olin väsynyt, mutta koko tohinan tuoma onnellisuus säilyi, sillä tunsin lasten onnellisuuden osana omaani.

Purevaa ja kirpsakkaa.Perjantai 02.02.2007 00:17

Vihdoin viimein tuo saapui; kauan odotettu talvi pakkaspäivineen. Toi tullessaan valkean peitteen maaemon peitteeksi ja hunnut puiden oksille. Aurinko käy jälleen nauramassa synkkyydelle ja peittoaa sen leikiten. Ihanaa, että tuo palasi.

Aamu puolta yli kahdeksan, aamun kajo lähiön seurana. Alkavat tovertua ja päivän mittaan jo tulevat tutuiksi useille. Monet tervehtivät hymyillen. Nenänpäätä nyrpistäen askel seuraa toista ja pian kasvot kivettyvät.

Sormet leikkivät tulella ja varpaat kisaavat heidän kanssaan tulisuudesta. Ystäväni punaiset villasukat tennarieni seuralaisena nahistelevat pienestä yhteisestä tilasta, joka on käytettävissä. Joskus on vain turha kisailla - aina ei voi voittaa.

Tuulen tuiverrus kantautuu korvanlehdilleni, joista pilkottaa vain tyvi, sillä pinkki harmaan kanssa pitävät huolta siitä, etteivät aivosolut karkaa. Hiustupsu huurtuu ja muuttaa muotoaan.

Kauan sai odottaa, mutta odotus usein palkitaan. Jälleen meni aika, joka mustasi päivät. Edessä on vain aina parempaa. Täytyy kipaista kauppaan, ostaa pulkka ja ottaa kaverit matkaan. Koko päivä aamusta iltaan saakka lasketaan.


Lähdön hetki.Torstai 04.01.2007 18:07

Pian on aika taas mennä. Mennä ja jättää kaikki. Eipä juuri ole valinnanvaraa. Onneksi valitsemattomuus helpottaa päättämisen, sen vaikeuden joka siitä koituisi. Aina voi kuitenkin palata takaisin.

Tuntuu, että paljon jäi tekemättä. Eikä tuo tullut yllätyksenä, sillä niin on ennenkin sattunut. Sattunut, tavalla jos toisella. Yleensä molemmilla. Odottaako tekemättömyys täällä, vai karkaako pois? En tiedä.

Siellä ovat ystäväni, kulho ja kippo. Odottaneet kokonaiset kaksi viikkoa pesuun pääsyä. Julmuri olin, kun en kylvettänyt lähtiessäni. Paikalla on myöskin jeäkoappi, jolla on varmasti huutava nälkä. Kai täytyisi ostaa tuolle evästä hetkeksi.

Onhan siellä paljon muutakin. Ne kaikki elävät otukset, jotka ovat kovin hiljaa olleet nyt. Ehkä aika antaa anteeksi ja he päästäisivät jälleen ääniään.

Pian taas huomaan, että onkin aivan hyvä olla. Niin hyvä, etten pois lähtisi millään. Mutta on mentävä jälleen hetkeksi. Sitten menen piilooni, mutta sielläkin tiedän, että aina voi kuitenkin palata takaisin.