IRC-Galleria

Haluan hukkua ikuiseen musiikkiin. Antaa sen velloa ympärilläni. Murskata kaiken, salvata hengitykseni, täyttää keuhkoni tukahduttavilla soinnuillaan. Antaa virran toimia kyyneleinä, joita en vuodata, kyyneleinä, joita en saa vuodattaa. Saakoon sieluni imeä itsensä täyteen sointuja, joita se ei ymmärrä. Jokainen nuotti repiköön viiltoja sieluuni. Raastakoon sen riekaleiksi. Ehkä sitten saan uuden, ehjän, kestävämmän. Puhtaan valkoinen, kaikki, mitä enää näen. Musiikki ympärilläni, sisälläni, kaikkialla. Se on puhdasta. Tunnetta ei ole. On vain ääniä. Kuule jotain. Äänen, rosoisen epäpuhtauden. Korvia raastavan yrityksen. Se laulaa, laulaa mukana. Siihen on kerääntynyt kaikki epävarmuus, kaikki, mitä ei tarvita. Äkkiä tajuan sen äänen olevan omani. Laulan mukana ikuista rusentavaa säveltä. Mitä pitempään laulan sitä paremmalta se kuulostaa. Kaikki paha tulee ulos, kaikki paha sekoittuu soittoon. Pian on vain puhdas sointi. Ääneni on puhdas ja selvä. Olen viimein vapaa.

On ensin kuoltava, jotta voi syntyä uudelleen. On unohdettava, jotta voi alloittaa alusta. On annettava periksi, jotta voi pitää kiinni.
Kuuntelen kuullakseni. Avaan silmäni nähdäkseni. Hyväksyn ymmärtääkseni. Uskon oppiakseni. Kun sydän on vapaa ja avoin huuhdeltuna menneisyydestä, voi tuntea jotain uutta. Jos kieltää itseltään mitään, ei voi saada kaikkea haluamaansa, sillä jokainen on kytketynä kaikkeen. Kukaan ei ole yksin ja kaikki ovat. Kun puhdistaa mielensä ja sydämensä, on hetken vapaa. Kunnes taas täyttää kaiken kivulla ja kärsimyksellä. Mutta jos ei ole kärsimystä, ei ole uskoa parempaan. Jos ei tunne surua, ei voi tuntea iloa. Silloin ei erota toista toisesta. Ei mustaa valkoisesta, ei valoa pimeydestä. Jos ei kärsi, ei voi tuntea sen jälkeistä rauhaa. Silloin tunnelin päässä ei ole valoa.