IRC-Galleria

Tosi paska fiilis omal tavallaa. Olen nii bored ja tunnen syyllisyyttä ku en tee mitään. Olen aina ihmetelly niit ihmisii ketkä tuntee syyllisyyttä sitä varten et ne ei hommaa mitää. Ny mul on itellän ekaa kertaa sellane olo et tässä mä istun stetson päässäni ja tuhlaan elämääni. Voisin kirjotella tänne jotain ylipitkiä juttuja. Miksen tekis sitä? noh, mäpä kerron teille. Täs ku skulaan vaan hulluna Hanoita ja luen Hanoi kirjoi ja juttui, voisinki kertoa teille, miten tutustuin bändiin nimeltä Hanoi Rocks.

Mä olin kuullu Tragedyn joskus jostain. Se iski tosi lujaa, mut ei tarpeeks. Tykkäsin siit hulluna jos kuulin sen jostain mut sit se niinku jäi. Välil vaa olin jos joku kysy et joo Hanoi iha jees, en oikee tunne. Sit kuulin ku Tuomas kuunteli Day Late Dollar Shortii huonessaan. Yleens hengailin hiiren hiljaa omas boksissani ja jorasin siin tahdis. Sit jokupäivä rohkenin kysymään et mikäs tää tämmönen biisi on? no se kerto ja olin et ahaa, juupa juu.
Sitte tuli kevät. Olin menossa kouluun mut oli vähän kipee olo. Oltiin seiskalla ja viimäset kässän tunnit käsillä. (Tein sellasta vitun tyhmää paitaa mikä ei ikinä tullu valmiiks.) Sit skulasin et vittu, mulla on tosi paha olo. Meil oli sillon sijainen ja se käski mun mennä terkkarille ja se tajus et mulla on kuumetta (mulla oli sillon äänikin ihan menny, muistan sen koska muistan erinomaisesti Miksi olin tulossa kipeäksi kovaa tahtia haha). Lähin sitte takas kottii, olin ehtin olee koulus ehkä kakskyt minsaa. Menin kotona iskän ja äitin makuuhuoneeseen (mul ei ollu sillo viel telkkuu) ja räpsyttelin kanavia. Huomasin et yheltä kanavalta tulee Hanoi Rocksin Ankkarockin keikkaa edeltävältä kesältä. Se kolahti muhun yhtäkki niin vitusti. Se musa, mut enemmän se Esiintyminen. Mite mä tajusin et vittu, ne oikeesti rakastaa tehä tota. Katoin Mikee ja Ändii huuli pyöreenä. Se Hetki, se Nimenomainen Hetki sai mut siltä seisomalta alkaa säästämään omaan skebaan (minkä ostin vajaan vuoden päästä Siitä Hetkestä). Niin siinä oikeesti kävi. Se ei vaikuttanu mitenkään mullistavasti mun omaan Hanoi historiaan, mut siihen et aloin oikeesti soittamaan skebaa ja näin. Jos en olis sinä samana keväänä tavannut bändiä nimeltä Nirvana olis voinu men homma vähä erilaisest. Mut tää on todella hyvä mitä kävi, Nirvana anto meinaa aikamoista lisäpotkua tähän uuteen katjaan mikä oli kuoriutumassa.
Seuraavan biisin kohtasin hassulla tavalla. Tira oli saanu jostain Suomirockia 9 vai mikä numero onkaan. Katoin et oo, Hanoi Rocks - Don't you never leave me. Hanoita taas. Kuunneltiin yhes koko vitun kesä sitä biisiä. Hanoi eli mussa sillain hiljaiseloa (Mike oli musta niin vitun kova jätkä ja vitun syötävä jätkä ja on vieläkin).
No, sitten meni kesä ja syksy siinä Nirvanaa eläessä. Tuli talvi, olin kasilla. Muistan et oli ihan vitun kylmä, jotai -20 astetta. Menin leffaluolaan ja bongasin Hanoi Rocksin Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks albumin. Näen et hahaa, Tragedy! Ja ostin sen äkkii pois. Levyllä oli myös Don't you ever leave me josta diggailin kovasti. Muistan ku menin kotiin ja avasin sen levyn kotelon, nii se cd oli ihan huurussa (silt puolelt mist voi peilata) ja olin et voi perse eihä tää oo pilalla. Laitoin levyn soimaan ja täydellisestihän se soi. Siis Erittäin Täydellisesti! Rakastuin. Cheyenne ja 11th street kids oli kaks muuta ylivoimasta lempparia Tragedyn ja DYNLM:n kanssa. Muistan ku kuuntelin sitä ku joku sekoboltsi. Mut samaan aikaan aloin kiinnostumaan enemmän grungesta ja riot grrlsistä ja punk tuli kovaa vautia perässä. Nii en ehtiny tutustuu sitten samalkertaa enempää Hanoihin.
Muistaisin, et se oli kasin keväällä ku ostin Twelve shots on the rocksin. Ja siin levyllä oli Niin Loistavia biisejä, People like me, NY city ja vanha tuttu Day late. Olin onnesta soikeena taas. Sitte tuli breikki Hanoi Rocksista.
Kesä 2007. Päivämäärä oli kauan odotettu 7.7.07. Kello oli kakskyt yli kakstoista, joten itseasiassa päivämäärä oli jo 8. päivä, mut Se oltiin merkattu lauantain 7. päivään. No, kuiteki, mä näin ne. Olin odottanu niin vitun kauan ja innoissani et näkisin Hanoi Rocksin mikä oli vaikuttanu mun koko elämääni yllättävän paljon. Sekosin siellä keikalla, sekosin ku Andy McCoy asteli ekana lavalle, ja sit tuli Mike. Voi jumaluta oikeesti mä itkin ja huusin ja olin ku jonku kuolemankohtauksen saanu. Menin niin sekasin et keikan jälkeen halasin ja pussasinkin vierustoveriani jonka kans ollaan nykyään kavereita.

Kuukaus Hanoi Rocksin näkemisestä. Olen havainnut pukeutumisessani glämmäri vivahteita. Olen tilannut liput Hanoin pakkahuoneen keikalle. Ostin eilen Sheriffi McCoy kirjan. Mulla on päässäni stetson jonka ostin pari päivää sitten. Olen tällanen ihminen minä kaverit mut tuntee. Mä oon vaan mä. Olen muuttunut hurjasti. Aloin kirjottamaan tätä juttua mielessäni et kirjotampa jutun missä kerron miten tutustuin Hanoi Rocksiin. Ja kuten huomaatte, siitä tuli samalla kertomus mun koko elämäni vaikuttavimmasta muutoksesta. (oke, ei otet sitä fyysistä muutosta minkä vauvat tekee muutamas vuodes) Mietin sitä tos joku aika sitte, et oikeesti periaattees Hanoi on tän kaiken takana vaikken olekaan ollu aktiivinen fani ku nyt vasta. Se on oikeesti todella kummallista. Voisin kirjottaa samallaisen jutun mitä Nirvana teki mulle. Se on oikeastaa surullisempi tarina, mutta en kadu mitää tai sillain. Hanoi tuli ennen Nirvanaakin vaikuttamaan.

Kirjotin tätä juttuu melkeen tunnin. Kesti oikeesti muistella noit tapahtuma järjestyksiä hirveesti, mutta palaset loksahti lopulta paikalleen ja aika tarkkaa siinä kävi näin loppujen lopuksi. Pitännee mainita, et tuli jossain vaiheessa ostettuu Oriental Beat levy ja Self Destruction löytyy Saijalta joten lainasin sitä.

Hyvä minä, upotin tunnin tähän. Mutta ihan hyvä, tää juttu oli taas hyvä muistaa. Oon funtsinu sitä mielessäni jonki verran mut nyt ekaa kertaa mietin kaiken läpi kunnol aikajärjestykses ja oikeen ajalla noi kaikki hassut tapahtumat. Että sellasta.