IRC-Galleria

Oletteko koskaan miettineet, että tonttujen työ on lasten tirkistely? Ja minkälaisessa perheessä syntyisi nauru siitä, jos isä saisi kuulla äidin suudelleen vierasta miestä keittiössä?

Hyi hyi...

Mutta oikein hilpeää Joulua ja antoisaa uutta vuotta ihan jokaikiselle!

Koko ajan puhutaan kriittisestä suhtaumisesta kaikkeen. Älä usko kaikkea mitä näet/luet/kuulet. Ihminen opetetaan olemaan eri mieltä. Jos on samaa mieltä, on jotenkin hölmö.

En osaa sanoa mitään esimerkkiä. Kunhan totesin.

Lauloimme äidin kanssa pennuille Tonttujen jouluyötä ja ne innostuivat siitä kovasti. Tosin ne innostuvat myös kaurajauhelihapuurosta, likaisista sukista ja pikkukivistä.

Töissä Joulu on ihan konkreettisesti käsin kosketeltavissa. Ei tarvitse olla mikään Einstein-Mozart, että kuulee kassakoneiden laulavan hoosiannaa. Laatikoita menee hyllymetreittäin, kinkkua sikaloittain, suklaata kuutioittain... Ja minä hoilaan mielessäni, että tip tap tip tap sataviiskytkahdeksanjakolmekymmentä kiitos tipe tipe tip tap.

Kyllä olisi komiaa olla omistavassa portaassa tähän aikaan vuodesta!

Ja sitten töihin ilmestyi ihminen, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Johan minä olen sille kahdet itkuiset jäähyväiset jättänyt! Pysyisi nyt poissa!

No okei, en itkenyt. Ei saa luulla liikoja.

Luin jostain, että blogi on nettiin päivitettävä tekstikokoelma, jossa henkilö raportoi elämästään, jota ei ole.

Auts.

Heräsin aamulla aikaisin, kävimme äidin kanssa hakemassa veljen Espoosta ja ostimme paluumatkalla kinkun. Sitten koristelin majakan ja kohta menen nukkumaan.

Ei kun hei ihan tosissaan ajattelin puolustautua! (Tuntuupas jotenkin typerältä hyökätä ensin itseään vastaan ja sitten napauttaa takaisin ihan vain siksi, että saataisiin vähän kontrastia ja jännitettä elämään.) Neljä sanaa: minä en pidä blogia. Minulla on galleriapäiväkirja. En suostu käyttämään sanaa blogi (ammatinvalintani kylkiäisenä tulevalla konservatiivisella suhtautumisella uudissanoihin saattaa olla myös vaikutusta asiaan). Blogeja on poliitikoilla, musiikkikriitikoilla, Marika Fingerroosilla ynnä muilla sellaisille, joilla on oikeasti sanottavaa oikeista asioista. Blogit ovat in, joten niihin ladataan paljon odotuksia. Siksi ne saa myös ampua alas. Meillä tavallisilla ihmisillä on päiväkirjoja, jotka joskus nyt vain sattuvat olemaan maailmanlaajuisissa tietoverkoissa kaikkien saatavilla. Tämä on siis päiväkirja, ei blogi, päiväkirja.

Hetkonen...

Galleriapäiväkirja on nettiin päivitettävä tekstikokoelma, jossa henkilö raportoi elämästään, jota ei ole.

Hitto. Pitää hioa ajatusketjuja. Tai ainakin pitäisi varmistaa, että ne johtava jonnekin, ennen kuin menee kirjoittamaan ne tänne p ä i v ä k i r j a a n.

Oikeasti ei prosessin aikana soinut päässä Paha arkkitehti vaan Pienet raakeentaajat me, tiilen tiileen liitämme, temppeliksi jota maailma ei näääää... (Vai miten ne sanat menevät? Siitä on toista vuosikymmentä kun olen tuotakin viimeksi joikhannut.)

Noniin, alussa oli siis kattilallinen taikinaa. En ottanut siitä kuvaa. Taikinan jälkeen tuli kasa kappaleita. Yläkerran ikkunoita kovertaessa tuli mieleen, että ehkä pitäisi sittenkin pitäytyä normaaleissa taloissa. Olisi kaksi pitkää seinää, kaksi päätyä, kaksi palaa kattoa ja jos viitseliääksi heittäytyy, niin ehkä neljän palan savupiippu. Mutta eeeei. Minun on tehtävä kahdeksan pitkää seinää, kahdeksan pikkuista seinää, kahdeksan palaa kattoa ja välilevy (tai jotain sinnepäin). Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee joulun alla?

En polttanut mitään. Kaikki tuntui sujuvan aivan liian hyvin.

Joskus muutama vuosi sitten aloitin erikoisuudentavoitteluni tekemällä pyramidin ja jatkoin siitä puolijoukkuetelttaan. Tekniikan siis piti olla halussa. Piirsin tontille tomusokeria kaavan päälle tupsuttamalla pohjan ja aloin liimailla palasia siihen. Niiden periaatteessa pitäisi näin mennä oikeaan kulmaan - ja niinhän ne menivätkin, ei siinä mitään - mutta pieleen mentiin siinä, että joku oli unohtanut laskea saumanvaran. Kahdeksankulmaisesta majakastani tuli seitsemännurkkainen. Onkos seitsemän muuten joku saatanallinen luku? Pitäisikö koko paska lyödä murusiksi, ennen kuin Jeesus-lapsi jää syntymättä, suuri esirippu halkeaa ja taivaalta sataa heinäsirkkoja?

Noniin, kukaan ei olisi luultavasti hoksannut laskea tekeleen nurkkia, ellen olisi tätä tähän kirjoittanut (oletuksena se, että heinäsirkkakuuroja ei tule). Piru periköön tämän epäterveen rehellisyyden!

Toisaalta joku fiksu sanoi joskus, että jos omaa tekelettään haukkuu valmiiksi, muille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kehua sitä. Hah!

(Ja tämäkin oli pakko laittaa tähän.)

No mutta kuitenkin pointti on se, että sain majakkani pystyyn. Ei se nyt IHAN piirustuksilta näytä, ja vähän siitä tuli vetoisa. Ja ei, se ei ole suorassa, koska ei, minulla ei ollut vatupassia ja ei, ei sellaisesta olisi piparitalon pystyttämisessä mitään hyötyäkään. NI!

Joka vuosi pitää tehdä jotain pikkuisen enemmän ja pikkuisen hienompaa. Tai ainakin yrittää. Tänä vuonna piirustukset näyttävät tältä. Rakennumestari Marjamäki hymisi myöntyvästi. Huomenna alkaa pystytys. Pitäkää mulle peukkuja.

Juuri purnasin siitä tänään-sanan käytöstä. Mitenkäs sanan "eilen" kanssa sitten on? Olisiko sen käyttäminen pienempi paha? Kun en ihan oikeasti eilen ehtinyt raportoida töiden jälkeen, niin saanko tehdä sen tänään ja sanoa eilen?

Hitto, antaa mennä vaan.

Eilen sain asiakkaalta onnen enkelin. Siinä oikein luki "Onnen Enkeli Pauliinalle". Miten voikin tulla näin hyvä mieli, kun saa puolitutulta pienen, puisen esineen? Sain samalta asiakkaalta myös 1963 vuoden markan ajatuksistani, vaikkeivat ne niin kummoisia olleetkaan.

Niin että kiitos Sinulle!

(Ja edelleen elän siinä illuusiossa, että jokainen sielu jaksaa tahkota näitä meikän merkintöjä läpi.)

Ihmisellä on kaiketi päässä vikaa silloin, kun se valitsee menomatkalla ison tien siltä varalta, että saattaa olla liukasta, mutta tulee pikkuisia mutkateitä kotiin, kun on ihan varma siitä, että näkyvyys on sumun vuoksi kymmenen metriä.

Käväisin siis Laviassa.

Sain ensimmäistä kertaa elämässäni käteen sorkkaraudan. Se oli hieno tunne. Siihen kylkeen tuli vielä käsky: kaiva tosta seinähirret näkyviin. Ai jehna, se oli upeeta! Saa hajottaa oikein luvan kanssa. Sitä oikein näkee sen oman kätensä jäljen, kun se kasaantuu lattialle reilunkokoisina vanerinkappaleina ja pölyää pitkin keittiötä.

Ja siinä kaikki tältä päivältä noin niin kuin suurin piirtein.

Poistin muuten tekstistä kaikki tänään-sanat. "Tänään" pitäisi julistaa pannaan päiväkirjoissa. Eiköhän jokainen tajua, että nämä jutut ovat tapahtuneet tänään. Daaa!

Melkein sain sydänhalvauksen.

Pojat ovat nyt siinä iässä, että niiden kanssa hytistään ulkona ja katsotaan kun ne juoksevat pitkin kentturaa pienet lurppakorvat läpättäen. Sitä tein minäkin tänä aamuna. Meillä on talon nurkalla luonnonkivistä kasattu kivetys ja sen keskellä sellainen maahan upotettu, pystysuora putki, johon rännistä tuleva sadevesi menee. En ollut kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota, ennen kuin tänään näin Ferguksen nuuhkivan sitä. "Jahas, onkohan se syvä... Tuus Fergus pois sieltä, mennään sis..."

Tähän asti ehdin pikkukoiralle puhella, kun se yhtäkkiä hävisi näkyvistä. Kuului hätäinen "iu", erittäin huolestuttava "muks" ja meikäläisen "ää". Siru ehti putken päähän ennen minua ja näytti niin hätääntyneeltä kuin koira vaan voi näyttää. Ehdin ajatella, että älä sinä siinä mulkoile, et sinäkään sitä vahtinut sen paremmin! Rynnin putkelle äidin ruusupenkin läpi, enkä nähnyt sen pohjaa ennen kuin oli ihan putken vieressä. Pentu oli tippunut metrin verran. Pieni, valkoinen möykky vikisi kaukana maan sisässä. Hetken jo mietin, että millä minä tuon tuolta vinssaan, jos en yllä siihen? Jos se olisi kissa, sille voisi antaa laudanpätkän, johon se tarttuisi kysillään ja sitten sen voisi vetää sieltä pois. Tuo on koira! Ei se osaa mihinkään tarttua!

Polvistuin maahan ja työnsin käteni olkapäätä myöten putkeen. Helpotus oli melkoinen, kun tunsin lämpimän karvan sormissani. Keräsin sopivan määrän niskanahkaa kouraani ja nostin parikiloisen karvamöykyn takaisin maanpinnalle. Se pinkaisi saman tien eteenpäin ja pomppi veljensä niskaan. Olisi se nyt voinut edes pelästyä!

Sitä minikokoista koiratappelua väistellen minä sitten peitin sen rännin. Enkä millään vähemmällä kuin auton renkaalla.

Vein koiran ulos. (Uuuu! Ihmeellistä! Kummallista! Erittäin raportoinnin arvoista!)

Tarkoitus oli tehdä klassinen ulostamishappihyppely naapurin takapihalle ja takaisin, mutta toisin kävi. Koira poukkoili hihnassaan niin että ylimääräinen energia sinkoili pitkin maantietä. Eihän sellaisen kanssa voi löntystellä sinne ja takaisin, eihän? Lähdimme siis juoksemaan.

Minä. Juoksemaan.

No ei sitä montaa metriä kestänyt, mutta muutama kuitenkin. Jossain kohtaa pilkkopimeää maantietä (ei, ne tähdet eivät oikeasti valaise kovin hyvin) keksin, että sillä pikkuisella on varmasti raskauskiloja. Tai ainakin raskauskilo. Minulla ei ole vain oikeutta vaan suorastaan velvollisuus lenkittää sitä niin että suussa maistuu veri ja hiki puskee toppatakin läpi.

Kun sitten muutaman sadan metrin päässä koira ja hengästynyt minä putkahdimme ulos metsästä katuvaloihin, aloin tarkastella Sirun oletettuja läskimakkaroita. Vieressäni jolkotti kiiltäväturkkinen, elämänsä kunnossa oleva nuori koira. Sen kullanvaalean karvan alla värähtelivät jäntevät lihakset. Valpas kuono nuuhki maata, eikä väsymisestä näkynyt merkkiäkään. Ravi oli tasaista, mutta jokin sen koko olemuksessa vaikutti turhautuneelta. Emmekö me oikeasti pääse yhtään nopeampaa?

Ja näin päästään taas vanhaan kunnon muna vai kana -kysymykseen: kumpi lenkittää kumpaa? Ehkä se oli Siru, joka tänään katseli meikäläisen suklaan mussutusta sohvalla ja päätti, että jonkun on kiskottava tuo piruparka ulos.