IRC-Galleria

Jos joku ei sattunut huomaamaan, niin tänään oli pitkästä aikaa hellepäivä. Minä se en tuosta helteestä niin hirveästi yleensä perusta, mutta kuukauden sateen jälkeen se on tervetullutta. Töissä meni tavallista pidempään (en selvitä miksi, koska olen sen tehnyt tänään jo kolme kertaa) ja siinä kun vihdosta viimein matelin Porintietä kotiin päätin, että tänään teen jotain. Ei kuulosta paljolta, mutta minulle se on saavutus. Normaalisti olisin täysin tyytyväinen siihen, että siivoilen vähän ja hautaudun sitten sohvannurkaan Kjellin kanssa (Leijat Helsingin yllä = Suomen OC).

Joku heitti ruokapöydässä, että "niin tänäänhän aukes se uus kirjasto". "Juhuu!" ajatteli Paukki, "minäpä vien sinne kaikki ne kirjat, mitä piti lukea!". Niinpä vedin kesämekon ylle (pitäähän sitä nyt kesämekko olla), nappasin siipan seuraksi ja lähdin vetelemään itseäni kylille. Iso rakennus, paljon ikkunoita, kahvia ja pullaa, maireita kirjastotätejä. Tulipahan koettua. Keli on kyllä liian kuuma kahville.

Sen jälkeen päätin lähteä poimimaan vadelmia.

Hah!

Äiti käski minut vattupuskaan. Tai oikeastaan meidät, mutta satun tietämään, etteivät nuo talouden miehet juurikan viihdy siellä, joten menin kahdestaan Kaarlen kanssa. Kaarle lauloi minulle surullisia lauluja ja minä poimin. Hyvä työnjako.

Siinä masokistisesti shortseissa ja hihattomassa (huomasitteko? vaihdoin taas vaatteita) nokkosia ja ohdakkeita kyntäen tulin ajatelleeksi vattumatoja. Söin niitä varmaan aika monta, koska sellainen oli lähestulkoon joka toisessa vatussa. Miten vattumato joutuu vattuun? Mikä se edes on? Toukka tietenkin, mutta minkä toukka? Tuleeko siitä jotain muuta kuin onnellinen (en voi kuvitella, että otus, joka saa asua vatussa voisi olla mitään muuta kuin onnellinen)?

Näitä minä mietin, mietin kun katson etelään.

Sen keksin, miksi vattumato ei maistu miltään. No siksi, että se maistuu vatulta, koska se on syönyt koko elämänsä vain sitä vattua ja on siksi suurimmaksi osaksi vattu eikä mato.

Jestas kun tuli fiksu olo.

Stam1na on taas istuttanut päähäni kappaleen, jota lauleskelemalla saa kanssaihmiset hämilleen. Hyvä te!

Vietin tänään kaksi tuntia intterneetissä etsimässä korkinavaajaa. Sen pitäisi olla sellainen pieni, kaunis pötkylä, jonka saa avaimenperään; ei mikään päästään levenevä lohmo, vaan sellainen koukku vähänniinkutiedättehän. En löytänyt. Tai siis löysin, mutta pienin tilauserä taisi olla 300 kappaletta. Päädyin sitten vanhaan tuttuun tapaani mulletoi.comiin ostelemaan asioita, joita en tarvitse. Pitäähän sitä nyt palkkapäivän jälkeen pikkuisen itseään hemmotella eikö vain?

Työtoveri tiputti tänään päälleni pari pakettia kissanruokaa. Omapa oli vikani, kun seisoin siellä alla.
"Sori. Sattuko?"
"Eiku pelästyin vaan. Tai oikeastaan mä lähinnä hämmästyin."

Olen 53 % mies. Miksi tämä ei tule yllätyksenä? Äh... Ensi viikolla pyydän jotain opettamaan minulle trukin ajamisen jalon taidon ja rupean 75 %:ksi mieheksi.

Ja paitsi että olen mies, olen Aku LouhiMIES, joka siis on varmastikin Suomen keskiverroin julkimo, kun on vastakkain ovat turha julkkis ja aito julkkis sekä kuivakko ja räiskyvä.

Ensimmäinen päivä: Tuntuu niin pahalta, että heikottaa. Möykky vain kasvaa, eikä sitä saa purettua pois. Onneksi työpäivä ei kestä ikuisesti. En hymyile vahingossakaan.

Toinen päivä: Se pyörii mielessä. Ohjaan kaikki keskustelut häneen. Kylvän huonoa mustaa huumoria kaikkialle. Ihmiset ahdistuvat. "Ei, ei... Ei minua tarvitse lohduttaa. Kai siihen joku syy oli, juu. Kurjaa silti."

Kolmas päivä: Kaikki tietävät. Hyvä niin. Ketään ei tunnu kiinnostavan. Miksei kukaan tuntenut häntä? Miksi ketään ei kiinnosta, mitä hän teki, ajatteli ja sanoi?

Neljäs päivä: Edelleen mielessä. Yritän itkeä, mutten oikein osaa. Se harmittaa. En puhu hänestä, vaikka kokoamme lautapelissä aivonpalasia yhteen ja puhumme sen yhteydessä kirurgiasta. En syytä ketään hienotunteisuuden puutteesta, koska taisin itse aloittaa. Kysykää nyt joku, niin että voin taas vakuuttaa ääneen, ettei minulla ole hätää.

Viides päivä: Poistan tekstiviesteistä kaikki muut, paitsi ne neljä jotka ovat häneltä. Miksi niitä on niin vähän, vaikka pidimme toisistamme niin paljon? Kultaako aika muistot? Oliko hän oikeasti niin mukava? Pysähdyn illalla perkaamaan mustikoita. En ole enää vauhko. Ajatukset laskeutuvat aivokuoren pohjalle kuin muovilumi lasipallossa.

Olen vihdoinkin surullinen.

On olemassa puheluita, joita ei halua saada juuri kun on lähdössä töihin. Itseasiassa on puheluita, joita ei välittäisi saada ollenkaan.

Kaveriani tarvittiin muualla. Ehkä taivaasta loppuivat urkurit tai kuoro oli vajaa.

En tiedä miten aloittaisin tämän. On niin paljon helpompaa puhua ihmisistä etunimillä ja sitten tarkentaa pyydettäessä. Olisi tekopyhää sanoa ensirakkaus ja jotenkin liian tyhjää sanoa vanha luokkakaveri.

Äh.

Sanotaan näin, että eräs tuttavani makaa tällä hetkellä tajuttomana sairaalasta. Häneltä leikattiin aivokasvain, mutta operaatiossa tuli jonkinlainen kupru. Nyt odotellaan ja toivotaan, että tilanne ratkeaisi johonkin suuntaan. Hänen isänsä sanoi, että hän "roikkuu maan ja taivaan välillä". Minusta se oli hienosti selitetty.

Lähetin hänelle hetki sitten tekstiviestin. Ajattelin, että kun viesti ei mene perille, se häviää kyberavaruuteen. Jos hyvin käy, se menee samaan paikkaan tuttavani kanssa, ja joku taivaallinen operaattori nappaa sen ja toimittaa perille.

Mene ja tiedä...

Löysin kätköistäni todella kauan sitten käydyn keskustelun, mikä on nyt pakko laittaa tähän.

10.1.2003
Juho (hämmästellen): "Sä söit äskön leivän, jonka päällä oli voita,
jonka päällä oli sokeria, jonka päällä oli suklaakuorrutusta, jonka
päällä oli lisää sokeria!!"
Anniina (hyvin pienellä äänellä): "Niin, mutta se oli grahamleipä..."

Olohuoneessa oltiin pitkään keskusteltu rasismista, neekeri-sanan käytöstä ja sen sellaisesta, kun eräs tokaisi: "Mä oon huomannut, että rasismi on aika huono juttu".

Mitäs siihen sitten lisäämään.

("Siis munhan piti sanoo, että rasismi on HANKALA asia!")

Likaisen aktin näytän
VÄKIvalloin minä TARpeesi täytän
jos tahdot, tahdot erilaisen rakkauden todistajaaaa-aaa-aaaa...

Ei jessus kun soi tuollainen päässä. Ehkä se soi vielä keskiviikkona, kun menen töihin ja voin lauleskella sitä kassalla asiakkaille. Joo!

Siskoni poikaystävä on ottanut projektikseen laittaa nettiin yhden kuvan päivässä. Sieltä voivat sitten tutut ja sukulaiset ja ventovieraat käydä kyyläämässä mitä hänelle kuuluu. Se on vähän niin kuin irc-galleria, mutta jotenkin rehellisempi ja kypsempi.

Kerron tämän siksi, että matkalla kotiin näin jotain, mistä olisi saanut todella hienon valokuvan. En kanna kameraa koko ajan mukanani (ja vaikka kantaisinkin se on täysin hanurista, enkä osaa käyttää sitä), joten tyydyn kuvailemaan teille mitä näin. Tiedän, tylsää, mutta onpahan jotain.

Koko illan oli satanut ja korkealla taivaalla muhi vielä muhkuraisia, raskaita pilviä. Laskeva aurinko yritti puskea niiden välistä niin hyvin kuin osasi, mistä seurasi valojen ja varjojen kaaos. Kaiken tämän näin ensin. Sitten katsoin alas, jossa etupyöräni työnsi hiljaa röpelöistä asvalttia taakseen. Ojat olivat niittokoneen jäljiltä sängellä ja keskeltä katkaistuja timoteita kohosi suuri musta siipi kohti majesteettista taivasta.

Kuvitelkaapa se!