IRC-Gallerian tietosuojakäytännöt päivittyvät 25.5.2018 vastaamaan EU:n tietosuoja-asetuksen (GDPR) vaatimuksia. Lue päivitetty Tietosuojaseloste. Lisäksi käyttöehdoissa on tarkennettu ikärajaa ja kohta 6.2 viittaa Suomen lain lisäksi Euroopan unionin lakiin.

IRC-Galleria

Quatermass

Quatermass

This is not a beak, my lovely child. It is a claw! For I am the finger!

Selaa blogimerkintöjä

Telocruin II - YstäväTiistai 03.07.2007 06:15

((heh, vihdoinkin jatkoa, tätä onkin jo jotkut kysellyt ja loput luultavasti unohtaneet. :D))

Katselen auton ikkunasta ohitse kiitäviä tulipalon autioittamia maisemia, ja kiitän vanhan maailman unohdettuja jumalia harvinaisesta lahjasta, ystävästä.

Vähemmän kuin tunti sitten jäin junan kyydistä nimettömässä pienessä kylässä.
Alun perin tarkoitukseni oli matkata pidemmälle mutta junan hiljentäessä vauhtiaan vaununi valot alkoivat muuttua punaisiksi ja saatoin kuulla kuiskaavia ääniä. Viereiset vaunut olivat myös "varattuja" joten jouduin poistumaan ulkopuolelle enkä ehtinyt löytää toista vaunua ennen junan lähtöä.
Kaiken lisäksi ilta oli jo laskeutumassa. Telocruin on paha päivälläkin mutta öisin on sulaa hulluutta matkaajan yksin kulkea, ja tiesin tarvitsevani pian jonkin suojapaikan.
Tyypillistä tuuriani oli tietysti että asemarakennus ja koko muu kylä olivat vain hiiltyneitä raunioita.
Epätoivoon vaipuminen ei olisi auttanut minua yhtään joten lähdin seuraamaan kylän läpi kulkevaa maantietä toivoen löytäväni ehjänä säilyneen rakennuksen.
Pitkään en ehtinytkään kulkea kun näin tien varrella punaisen auton ja naisen kumartuneena avoimen konepellin ylle. Huomattuaan lähestymiseni hän tähtäsi minua haulikollaan mutta sellainen epäluuloisuus on vain normaalia enkä hermostunut.
Vakuututtuaan etten ole pahoissa aikeissa hän laski aseensa ja kertoi joutuneensa pysähtymään moottorivian takia ja nyt hänellä oli kiire päästä taas matkaan kun vielä oli valoa jäljellä.
Pitkillä matkoillani olen onneksi oppinut kaikenlaista, ja minun avullani hän sai moottorin taas käyntiin.

Tässä istun, matkustajan paikalla, enkä ole uskoa hyvää onneani todeksi.
Nainen on matkaaja kuten minäkin. Etsii onneaan onnettomassa maailmassa, lainatakseni hänen omia sanojaan.
Hän sanoo olevansa matkalla pikkukaupunkiin jonne eri puolilta maata vaeltaneet selviytyjät ovat muodostaneet yhteisön toistensa turvaksi. Kysyessäni hän kertoo ettei ole itse tuon yhteisön kasvatti, mutta tuntee monia sen asukkaita ja tapaa käydä vierailulla näillä main liikkuessaan.
Sitten hän vaipuu keskittyneeseen hiljaisuuteen ja minä katselen aikani kuluksi ulos alati hämärtyvään iltaan.
On jo lähestulkoon pimeää, auringosta erottuu enää heikko purppurainen läntti horisontissa.
Se tuo mieleeni myrkkyvuodon ja tulen ajatelleeksi, enkä suinkaan ensimmäistä kertaa, että kenties aurinko ei enää nousekaan seuraavana aamuna.
Vaan niin kuolemaisillaan olevalta kuin tuo tulinen silmä näyttääkin, niin se johtuu vain ilmakehän saasteista. Omalla ikuisella paikallaan avaruudessa aurinko voi yhtä hyvin kuin ennen Telocruinia, eikä maapallon onnettomalla tilalla ole tulijättiläiseen mitään vaikutusta.
Jos menneen maailman tieteeseen on uskomista, se hallitsee paikallaan vielä miljoonia vuosia.
Tiede, ah, juuri tieteen avulla tämänkin maailman tärvelimme, ajattelen katkerana.

Havahdun onnettomista ajatuksistani kun nainen vaihtaa vaihdetta ja kiihdyttää suurempaan vauhtiin. Hän näyttää väsyneeltä ja haluaa varmasti pian suojaan.
Taivasalla lämpöä hohkaava auto houkuttelisi varmasti monenlaisia vieraita. Sitä paitsi toimivat ajoneuvot ovat äärimmäisen harvinaisia ja kateus saisi ihmisjoukonkin ehkä käymään kimppuumme. Olenkin lievästi yllättynyt ettei nainen vaikuta enää lainkaan epäluuloiselta minun suhteeni. Haulikko lojuu takapenkillä huopakääröjen päällä. Tämä luottamuksen osoitus lämmittää mieltäni.
Tarkastelen häntä syrjäsilmällä. Kojelaudan oranssi valo saa hänen muutenkin terävät kasvonpiirteensä näyttämään graniitista veistetyltä. Korpinmusta tukka luo viimeisen silauksen kasvojen jäiseen kovuuteen.
Yllään hänellä on musta lentäjäntakki vetoketju vedettynä leukaan asti. Fyysisesti hän vaikuttaa hyväkuntoiselta ja terveeltä, mutta hänen hymynsä on Telocruin vienyt.
Silti hän on kaunis. Enkä tarkoita sitä pinnallisella kauneutta jota vanhassa maailmassa niin pidettiin arvossa, vaan luonnollista, alkuvoimaista kauneutta joka tulee syvältä sisimmästä ja kestää läpi kovan elämänkin. Hän sanoo nimekseen Anna.
Tunnen suurta lohtua hänen seurastaan ja yritän olla ajattelematta sitä tosiseikkaa että tiemme tulevat väkisinkin eroamaan ennemmin tai myöhemmin.

Katson hänen ohitseen ajajanpuoleisesta ikkunasta ja katseeni kiinnittyy punaisiin valoihin kaukana kukkulan laella. Valot ovat pystysuorassa linjassa toisiinsa nähden, tajuan katselevani radiomastoa ja hämmästyn että sellainen saattaa olla vielä toiminnassa. Anna huomaa katseeni ja vilkaisee valojen suuntaan.
”Kyllä se toimii”, hän vastaa, ja jatkaa kuin arvaten ajatukseni: ”Sinuna pysyisin kuitenkin kaukana sieltä.”
”Miksi?”
”Mastoa ylläpitää aseistettu ryhmä joka pitää majaa vanhassa vesitornissa. Päivänvalossa sen voi nähdä täältä, se on aivan maston lähellä.”
Pientareelle ilmestyvä terve metsä peittää tornin näkyvistään. Punaiset valot pilkahtavat välillä puiden välistä. Anna vaihtaa vaihdetta pienemmälle ja näyttää tarkkailevan entistä tiiviimmin tietä edessäpäin. Hetken päästä hän jatkaa:
”Olen kuullut että he sieppaavat radiolla armeijan tukikohtien lähetyksiä, en kylläkään tiedä miksi. Heillä on jopa toimiva generaattori jolle kyllä voisi keksiä paljon parempaakin käyttöä.”
”Hetkinen..” keskeytän hänet. ”Armeijan lähetyksiä? Eikö kaikkea sotaväkeä pyyhkäistykään olemattomiin?”
Anna vilkaisee minua oudosti ja huokaisee.
”Sinä se et paljoa tiedä. Mutta saat odottaa huomiseen jos tahdot kuulla koko tarinan. Olemme perillä ja minua väsyttää.”
Tien vieressä on jo katulyhtyjä, joskin toimimattomia, ja kauempana näen pintapuolisesti rapistuneita mutta muuten ilmeisen hyväkuntoisia kerrostaloja. Muutamassa ikkunassa loistaa värjyvä valo.
Auton pysähtyessä hätkähdän yhtäkkiä ja tajuan olleeni nukahtamaisillani. Huomaan meidän ajaneen suljettuun tilaan, johonkin autotalliin. Auton valokeilassa näen peltihyllyjä joilla on työkaluja ja kuivuneita maalipurkkeja, sitten Anna sammuttaa moottorin jättäen vain auton sisävalon palamaan. Hän ojentuu ottamaan haulikkoa takapenkiltä ja lentäjäntakki kiristyy hieman rintojen kohdalta. Räpyttelen silmiäni, olen liian väsynyt, toivottavasti hän ei huomannut tuijottamistani. Hän sanoo jotain.
”Häh?”
”Sanoin että tule mukaani.” hän toistaa ja nousee autosta. Temppuilen kömpelösti turvavöiden parissa ennen kuin saan ne auki ja seuraan häntä. Autotallin ovet ovat selällään ja värisen viileässä ilmassa. Talli on melkein pimeänä, mutta vähässäkin valossa pystyn näkemään ettei täällä ole meidän lisäksemme muita. Anna näyttää kuitenkin huolestuneelta. Hän taittaa haulikon auki ja ottaa jotain takin taskusta.
”Ovet olivat auki jo tullessamme.” hän selittää. ”Jätän ne aina kiinni, ja paikalliset asukkaat tunnustavat tämän minun paikakseni.”
Hän työntää kaksi patruunaa haulikon piippuihin ja loksauttaa sen kiinni. Tajuan ettei se ollut edes ladattu hänen tähdätessään sillä minua kun kohtasimme.
”Kenen luulet avanneen sen?” kysyn häneltä kävellessämme ovelle. Hän vilkuilee tarkkaavaisesti yöhön ja kuulostelee ennen kuin vastaa.
”Ei aavistustakaan. Luultavasti jokin kulkuri on vain päättänyt yöpyä siellä ja mennyt sitten matkoihinsa, mutta ei voi olla liian varovainen. Pitelehän tätä.” hän sysää odottamatta haulikon käsiini ja käy sulkemaan tallin ovia. Ne ovat kaksinkertaista peltiä ja näyttävät autonromuista hitsatuilta, eivätkä varmaankaan ole tallin alkuperäiset ovet.
Punnitsen hermostuneena asetta käsissäni. Kaksipiippuinen haulikko, hyvin vanhaa mallia jossa on kullekin piipulle oma liipaisin.
Otaksun että Anna haluaa testata luotettavuuttani, mutta toivon etten joudu ampumaan mitään tai ketään.
Tarkkailen hermostuneena pimeää piha-aluetta jossa mikään ei onneksi näytä liikkuvan. Anna on saanut toisen oven kiinni ja kiroilee nyt toisen parissa joka tuntuu juuttuneen kiinni.

Kulman takaa kuuluva metallinen kalahtelu havahduttaa minut. Kuin rautainen jalka iskisi asfalttiin.
Kalahtelu tulee lähemmäksi ja kylmä hiki pistelee selkääni. Kiristän otettani haulikosta, mutta samassa Anna on vieressäni ja painaa piipun maata kohti.
”Tunnen tuon äänen”, hän sanoo hymyillen.
Äänen aiheuttaja tulee esiin kulman takaa ja pysähtyy eteemme.
Vanha mies, jonka kävelykepin virkaa toimittava rautaputki aiheutti kolinan, siristelee silmiään.
”Annako se siinä? Syön keppini jos erehdyn, mutta tuota toista en tunne.”
”Onni ettet erehdy sillä tuo kalikka olisi liikaa ikenillesi, Diederik” Anna vastaa hyväntuulisesti.
”Ja mitä seuralaiseeni tulee, hän oli jo vähällä antaa pureskeltavaksesi kourallisen hauleja.”
Nolostun, mutta Diederikiksi puhuteltu vanhus vain nauraa ja tulee lähemmäs. Hänellä on yllään nahanpalasista ommeltu hihaton nuttu, ja vaikka hän kasvojen ryppyjen perusteella vaikuttaa vähintään seitsemänkymmenen ohittaneelta niin paljaiden käsivarsien lihakset muistuttavat paksuja teräsvaijereita.
Hän tarkastelee minua hymyillen ja tuikkivin silmin.
”Rehdin näköinen heppu” hän sanoo osoittaen sanansa Annalle vaikka katsookin edelleen minuun. ”Mistäs sinä hänet löysit?”
”Oikeastaan hän löysi minut, maantien varrelta, ja auttoi saamaan kärryni kuntoon.” Anna katsahtaa minuun lämpimästi. ”Ilman häntä olisin luultavasti yhä tiellä ja saisin hätistellä mutantteja henkeni kaupalla.”
”Vai sillä lailla. Rehti heppu, kuten sanoin” vanhus myhäilee ja rapsuttaa poskeaan. Sitten hän tönäisee Annaa olkavarteen rystysillään ja sanoo: ”Mukava nähdä sinua pitkästä aikaa täällä. Ajat ovat käyneet huonommiksi, ja yhä harvempi enää jaksaa hymyillä. Pistäydythän käymään ennen kuin jatkat matkaasi?”
”Lupaan sen. Vie terveisiä muille.” Anna vastaa.

Vanhuksen kolisteltua tiehensä Anna sulkee toisenkin oven ja menen hänen edellään autotalliin. Auton sisävalo hehkuu kuin majakka tallin perällä mutta en erota edes omaa kättäni.
”Mene edeltä autoon, lukitsen vain oven.” Anna sanoo. Kuulen ketjun kilinää. Hän on selvästi käyttänyt tätä paikkaa usein ja saa oven lukittua pimeässäkin.
Hoippuroin käsi ojossa valoa kohti ja tunnustelen tieni matkustajan puoleiselle ovelle. Autoon päästyäni yritän turhaan etsiä haulikosta varmistinta. Kuljettajan ovi aukeaa ja Anna istuu viereeni.
”Laita se vain taakse” hän sanoo nyökäten haulikkoon. ”Liipaisimet ovat niin jäykkiä ettei se vahingossa posahda.”
Tottelen ja laitan varovasti aseen takapenkille.
”Penkkisi alla on kahva josta saat sen makuuasentoon.” hän sanoo ja vaihtaa oman istuimensa asentoa. Hetken haparoituani löydän kahvan. Hän sammuttaa valon ja jäämme sysipimeään. Käyn makuulle.
Hetken päästä Anna sanoo hiljaa: ”Tässä kaupungissa ei ole juna-asemaa eikä muita kulkuneuvoja kuin tämä. Jos tahdot, voit matkaa huomenna kanssani.”
”Kiitos, mielelläni.” vastaan.
Annan äänessä on helpotusta hänen sanoessaan: ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä” kuiskaan takaisin pimeyteen, ja kuuntelen hänen hengityksensä hidastumista sitä mukaa kun hän vaipuu uneen. Ääni hypnotisoi minut ja ruumiini tuntuu muuttuvan painottomaksi kun uni ottaa minutkin hiljalleen valtaansa.
Tämän yhden kerran kuoleman ja hulluuden maailmassa vaeltaessani saan käydä nukkumaan turvallisin mielin.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.