IRC-Galleria

Jaoin Annankulmaan lehdet Jessikan puolesta. Sataa tihuttaa vettä ja mie siellä toppatakissa ja sadetakki siinä päällä. Tuli ehkä hieman hiostava olo siinä.

Vein Jessikan Jamppaan... Tai no se kyysäs mut sinne ja mä sitten ajoin sen skootterin kotia. Ihan hyvin meni, mitä nyt se oli hieman erilainen ku mun. Valot ainaki oli aikas surkeat. Ja takki oli ihan kurassa sen jälkeen. Taka lokari varmaan jotenki huono, ko se roiski - PAHASTI.

Siinä ko jaoin lehtiä niin kuuntelin Sonataa ja Apista. No sieltä tuli sitten Sonatan Ruins of my life. Ja siinä sitten aloin miettimään ihmisen katoavaisuutta. Me elellään täällä semmoset keskimäärin 70 vuotta, josta me ei muisteta puoliakaan. Vain jotain sieltä täältä. Ja se tuska / suru mitä me aiheutetaan lähimmäisillemme ku me kuollaan niin unohtuu joskus. Viimeistään sillon ku se lähimmäinen kuolee. Ainut missä me jäädään elämään on hautakivi. Ja siitäki se nimi kuluu ajan myötä pois. Eli me unohdutaan kaikilta. Kirkon kirjoissa on kaikki mainittuina, mutta ne varmaan pölyttyy jossain vanhassa varastossa, missä kukaan ei niitä muista. Onkohan meiän täällä ololla sit joku tarkotuski? Toisaalta me jäädään elämään lapsissamme ja sitten lapsenlapsissamme, jos niitä sitten saadaan, mutta siitä seuraavat ei sitten enää meitä muista. Olen nyt hieman epäselvä, mutta miulla alko jonkinmoinen kriisi, että mitä mie täällä oikeen teen. Onko sitä jotain järkeä elää, jos ei kukaan kuitenkaan muista sitten ku kuolee.


No-one remembers my face nor my name
In a dream, I´d stay here forever
Headstone on my grave, words carved in vain
All these wounds only heal when I´m home