IRC-Galleria

Loppujenlopuksi käsitän itseni aika oudoksi ihmiseksi. Joko olen käsittämättömän suora ajattelumailmassani ja sanon asiat suoraan ( "se mitä mä sanon on niinkuin mä oon sanonu" -tyyliin ) tai sitten kaikki muut ihmiset ovat erittäin sulkeutuneita.

Niin. Olenko minä sekopää vai ovatko kaikki muut tuppisuita? Siis tekstistä päätellen minä olen sekaisin - kuka muu kuin sekopää, kirjoittaisi kohtalaisen yksityiskohtaisia asioita tänne, kaikkien luettavaksi. Hyvä on, myönnän olevani päästäni vialla.

Mutta tämä on mielestäni paljon parempi keino käyttää tätä "päiväkirja"-palvelua, kuin laittaa niitä helvetin rakseja että mitä olen tehnyt, tai mistä pidän.
Miksi ne pitää kopioida ja laittaa sinne, kun niitä ei kuitenkaan kukaan jaksa katsoa? Eikö nämä ole laitettu <luettavaksi viihteeksi>, eikä vain pikaiseksi sivuhuomautukseksi että:

"Hei, mä kuuntelin 5 minsaa sit rollareit.
En tiiä mitä teen huomen.
[x] emt "

Se on minun täysin rehellinen mielipiteeni. Ainakin minä nautin enemmän luettavasta tekstistä, kuin jostain kaavakkeesta. Ne kaavakkeet ovat täysin värittömiä ja persoonattomia; ne antavat tietenkin sen massan suojan, mutta eivät mitään muuta.
Oma luova pää että kädet voivat luoda jotain sellaista, mitä muut ihmiset mielellään lukevat ja tutkivat, nauravat tai miettivät asioita sinun kanssasi vastaan kaavake, missä kaikki on samaa ja harmaata, eikä loppujenlopuksi anna sinusta minkäänlaista omakuvaa.
Niin. Eihän tämä ole paikka antaa täydellistä omakuvaa, tämä on taas niitä paikkoja jonne paetaan omaa itseään, ollaan tai halutaan olla jotain muuta kuin oikeasti ollaan.
Emmekö sitten voisi jättää, kaikki me, kuvat pois ja laittaa sivut täyteen kaavakkeita jossa kerromme, mitä ajattelimme tehdä?

Rakastan kirjoittamista. En siksi, että haluaisin puhua sen kautta muille vaan siksi, että haluan puhua tekstini kautta itselleni. Olen niin ujo ihminen, että en uskalla ottaa kontaktia toisiin ihmisiin, ainakaan tuosta vain. Ja olen katkera siitä.
Katkeruuteni tähden loin itselleni oman ystäväni, kirjoituksen. Pääsen puhumaan kaiken, kaikille, tekstin kautta. Minun ei tarvitse valehdella tai selventää mitään, kenellekkään. Kirjoitan itselleni, tämä on paljon... järkemmältä tuntuvampaa kuin itsestään puhuminen.
Pidän tänne kirjoittamista yksinpuheluna, sillä ketä helvettiä kiinnostaisi jonkun tuntemattoman sanalliset sävellykset jonnekkin kuvagalleria-sivustoon.

Olin eilen baarissa. Kaverit kokeilivat, jos saisivat minun pääni takaisin raiteilleen niin monen epäonnistuneen suhteenyrityksen jälkeen. Sanon yrityksen, koska en ole kuin kerran päässyt ihan suhteeseen saakka.
Jokatapauksessa, siellä minä sitten olin, espoon keskuksen baarissa. Istuin siellä tiskin äärellä, nauroin ja hymyilin vain koska kaikki muutkin hymyilivät ja nauroivat. Luulempa, että he hymyilivät ja nauroivat vain koska minä hymyilin ja nauroin. Kirottu olkoon hän, joka ensiksi hymyili ja nauroi.
Noh, pidin naamaria kasvoillani vaikka mieleni halusi lähteä pois sieltä jo heti alkuunsa. Se kauhea, monotoninen jytke ja mytke että se perkeleen strobovaloshow, mikä ikinä onkaan oikea nimityksensä, saivat mieleni jo epätoivoiseksi.
Joten ostimpa viinaa. Viina ja minä emme ole kovin hyvät ystävät. Pienen paukun voin ottaa viinaksia, mutta jos mennään enempään niin... No tulette lukemaan, jos edes tätä luette.
Noh, ehkäpä kahden "salmarin" jälkeen, että yhden lonkeron ja oluen olin jo paremmalla tuulella. Ottakaa huomioon, että ennen tätä oli alla jo kymmenen olutta. Uskaltauduin tanssimaan - kunnes yksi tyttö katsoi minuun.
Ei sillä "katseella" vaan sillä hyisellä, jäätävällä "painu vittuun" katseella. Hyvä mieleni, että rohkeuteni, katosi kuin puluparvi espanjalaisten verkkoihin.
Lisää viinaa. No, kun olin tarpeeksi ottanut viinaa ja pääsin hetkeksi omiin oloihini, tuli viereeni toinen tyttö. Hän kosketti sormenpäillänsä selkääni, joten käännyin tietenkin katsomaan mikä oli.

"Eihän mulla mitään."
"Tarjoampas sulle paukut!"
"Emmä mitää tartte, oikeesti."
"Eikun nyt mä tarjoan!"

Suutelin häntä. Hän nauroi. Joimme paukut. Hän virnisti ja suuteli minua uudelleen. Menimme hetkeksi tanssilattialle, jolloin hän inahti että hän haluaa vessaan. Minä virnistin ja iskin silmää kavereilleni, jotka tuijottivat eteensä kuin zombit konsanaan. Liikaa viinaa, nauroin, vaikka tunsin humalan hylläävän.
Mietin, siinä viiden minuutin päästä, että missä se tyttö on? Sittempähän näin sen, tanssimassa toisen miehen kanssa. En uskaltanut mennä sanomaan mitään, se mies oli minun tuurillani juuri se kapakan isoin mörssäri, joka vääntäisi minut pakaralihaksillansa myttyyn.
Odotin, kunnes tuo äijä vaappui, anteeksi, jyräsi tiensä vessoihin jolloin minä syöksyin juttelemaan tytölle. "Se on kaveri vaan!", tyttö nauroi minulle.
En uskonut, tosin en sanonut siihenkään yhtään mitään. Tyttö katosi taas, minä syljin kuppiin ja menin takaisin tiskille. Hänen ystävänsä tulee viereeni ja kysyy, että mitä helvettiä minä teen.

"Mitenniin?"
"Hei, Femi seurustelee!"
"Mitä?"
"nii!"

Kuvitelkaa, kuinka hyvä tuuli nousee kuin komeetta ilmoihin, mutta räjähtää juuri nousukohteessa ja tippuu kaksikertaa nopeammin alas, kuin lähti ylös. Joskus minua vielä naurattaa tämä, en vain todellakaan tiedä KOSKA.
Noh, seuraavaksi minä menen tämän "Femin" viereen. "Sulla on poikaystävä?"
"Joo, sori hirveesti!"
Miksi helvetissä hän valehteli minulle kaksi kertaa tuosta asiasta? Miksi? Miksi hän ylipäätänsä kävi "kiinni"? No, hauskaahan saa pitää, harmi vain että minä taisin olla ainoa ketä ei naurattanut.
"Aha.", luulin vastaavani kylmänä kuin jäävuori verotarkastajan sydämessä, mutta ääni taisi tulla enemmän sammalluksena.
Tyttö tarjoutui maksamaan paukut takaisin, minä taas naurahdin että:
"Spartalaisittain minä kyllä ymmärrän tekosi - onhan se pakko höynäyttää tyhmää. Pidä rahasi ja pidä drinkkisi, jallitit apinaa. Hyvin teit - jatka samaa rataa niin saat ilmaiset kännit."
Ajattelin että tuo sananparsi saisi hänet edes <hieman> katumaan, mutta hän lähti iskemään viereeni istunutta kaveriani. Kesken minun lausettani. Jouduin rankkasateeseen kaikissa kuumimmassa ( en puhu tunnelmasta ) ja meluisimmassa räkälässä mitä tiedän. Kylmää suihkua.

"Vittu sä olet tyhmä!"
En vastannut mitään kaverini viisaseen virkkeeseen.
"Noi ne kaikki muijat tekee, haistaa heikkoo verta ja heti tulee käyttää hyväkseen!"
En vieläkään viittinyt vastata. Tai, en olisi vastannut ellei kaveri olisi hiljentynyt. "Joo.", mutisin vastaukseksi ja tarjosin meille molemmille sitten paukut.
Frendi vei minut sitten tanssimaan, työnsi mua kokoajan muihin kiinni, hyvää hyvyyttään. Minä? Minä panikoin! Tuntemattomia ihmisiä jokapuolella, kaikki umpijurrissa, katsoen minua kuin kerjäläistä linnanjuhlissa.
Tanssin hetken, sitten pakenin hyvin nopeasti takaisin tiskille. Ajattelin tässä vaiheessa nostaa kytkintä ja lähteä pois. "Kaverit" nauroivat omille jutuilleen ( minulle ) ja kaverit olivat niin jurrissa jo, etteivät edes huomanneet minun hitaasti loittonevan.
Vetäsin uuden paukun.
Uusi tyttö tulee viereeni. En edes ehtinyt sanoa mitään, kun painoi pusun huulilleni. Samassa tuon tytön mies tulee ja iskee suoraan leukaani. Kyllä. Totta on.
En tosin tippunut, mutta tuntui kuin koko pää olisi räjähtänyt. Sarjakuvissa olisi voinut ajatella "räjähtävä pusu!", mutta tämä oli oikeaa elämää, että tuo toinen uros oli ilmiselvästi kovin, kovin, kovin vihainen ja kovin, kovin, kovin selvä.
Pakenin ja nopeaan. Ulos, ulos, ulos, ulos!

Haukoin henkeäni, menin taksiin ja kotiin. Maksoin 8 euroa tippiä taksikuskille. "Kylläpäs sä oot jurrissa!", kuski nauroi ja vilkutti morjenkset. Menin nukkumaan... tai niin minä luulin aamulla.
Avasin aamukahvin ja pienten askereiden jälkeen tietokoneeni, hörpin jaffaa ja kiroilin eilistä iltaa joka jyskytti jokaisessa suonessa ja otsassa. "Vittu mitä paskaa.", murahdin kun minulta kysyttiin että miten siellä meni.
Sitten näin jotain käsittämätöntä: mitä olin kirjoittanut illalla IRC:hen. Olin kirjoittanut niin kauhean kasan vihaa niin epäselvin kirjaimin, että en itsekkään saanut osasta selvää.
Olin todella vihainen ollut, kenties huonoon iltaan. Olin haukkunut kaikki, kaikki noilla monella kanavalla maahan saakka. Vaikka hereillä olevat olivat yrittäneet iskeä takaisin, oli sälpä iskenyt aika kovaa settiä.
Ja vielä pahempaa! Olin puhunut suuni puhtaaksi yhdelle tytölle. En ollut haukkunut häntä, vaan olin ylistänyt häntä, kehunut häntä ja kertonut kaikki ne ajatukset hänestä suoraan. Hakkasin päätä pöytään. Päässäni kääpiöt hakkasivat otsaani vielä päälle.

Minun oli pakko lähteä ulos. Menin siis Leppävaaraan, R-kioskille. Olen tuttu kasvo siellä, käyn siellä melkein päivittäin suorittamaan pakollisen Kenon, loton kahvin ja muutaman sanan myyjien kanssa. Rakastan sitä paikkaa, miten nyt voit rakastaa kioskia. Olen heidän oma pieni viihdyttäjänsä ja he ovat minulle korvina.
"Mietin, että pysytköhän sä hengissä lomas loppuu saakka."
"Mitenniin?"
"Koska joka kerta kun oon sut nähny, oot surkeemmassa kunnossa kuin viimekerralla.", myyjätär hymyili minulle leveästi. "Luulis että sun ruumis ei kestä kauaa."

Menin takaisin kotiin. Join lisää jaffaa, bussimatkalla luulin nähneeni tutun. Tuijotin tuota kaunista naishenkilöä kovinkin kauan, mutta hän ei tuntenut tuntevan minua: käänsi tuhahtaen päätänsä pois.
Niimpä niin. Istuin koko kotimatkan kyyryssä, siemaillen tuota pelastavaa jaffapulloa aina välillä. Hitto että minua kyrsi. Syljin taas mielessäni kuppiin. Miksi minulla menee aina näin?
Tulin tyhjään kotiin, jossa jaksoin istua vain jonkinaikaa. Menin syömään, join kahvit ja lähdin takaisin kotiin.
Tuijotin aurinkoa, laskevaa kultaista kaasupalloa, kunnes silmieni keskellä oli valkoinen täplä. Sitten liikuttelin valkoista täplää vastaantulevien ihmisten kasvojen päälle. En tiedä miksi, se oli vain jotenkin... Hauskaa.
Bussissa mietin, että kauankohan pystyn pitämään täplää silmissäni? Menin istumaan penkille, sattumalta viereisessä penkissä oli hiuspinni. Jäin katsomaan sitä, mietin että kenellekköhän se kuului? Varmasti jollekkin ihanalle ihmiselle, joka huokaili nyt että häneltä puuttui hiuspinni.
Ajattelin koko matkan, että minkäköhänlainen sen omistajatar/omistaja voisi olla.
Ja kun matkaa kotiin enää oli lyhyt kävelymatka, laitoin soittimen takaisin päälle. Ihailin Lasse Mårtensonin sävellystaitoja, viheltelin ja huomasin hymyileväni. Joku taas katsoi minuun, minähän vain hymyilin - ei normaalit ihmiset hymyile tässä surullisessa maassa!
Viulut vinkuivat, minä soin viimeisen katseen punaiseen viivaan horisontissa. Toivoin, että Mårtensonin "Myrskyluodon Maija" ei loppuisi koskaan, sillä se kappale oli upeaa hierontaa haavoittuneelle ja loukatulle sielulleni.
Viulut vinkuivat voimakkaasti, hetken näin silmissäni valkeat tyrskyt ja laivat, kuinka ne nousivat korkeuksiin, romahtaen takaisin tummansiniseen, kylmään mereen veden kuohutessa. Melkein maistoin suolaveden, tunsin sen tuoksun. Minä rakastin sitä tunnetta. Ainakin sen hetken.

Sitten olin kotonani, lauloin hiljaa itsekseni Leningrad Cowboyssin "Happy Being miserablen", hymyilin uudelleen, leveästi ja paremmin kuin muutamaan päivään.
Ja aloin kirjoittamaan. Nyt minä tuijotan pöydälle, katson kappalelistaa ja hieron hiuspinniä sormieni välissä.

Ja tulen ihmettelemään sitä ihmistä, joka tämän kaiken tulee lukemaan. Sillä joskus minusta tuntuu, että minä olen ainoa jolla on tälläisiä hetkiä.
Auringossakin tuntuu että olen rankkasateessa, rankkasateessa vain vituttaa kaksi kertaa enemmän. Mutta mikä minut sai iloiseksi? Hiuspinni ja musiikki, että hetken hiljaisuus.

Ah.

Hitto tämä on perseestä.

Varsinkin kun tunnen sellaisia ihmisiä, jotka nauraisivat tämän lukiessaan. Ei siksi, että kieli olisi hauskaa tai huono tuurini lähes hullunkurista, vaan siksi että "miten minä kehtaan".
Minä "kehtaan", koska kukaan sellainen ihminen, joka pitää ajatuksensa sisällään vain siksi että pelkää niiden esittämistä, ei voi antaa minulle mitään.

Rakastan kirjoittamista. En siksi, että haluaisin puhua sen kautta muille vaan siksi, että haluan puhua tekstini kautta itselleni. Olen niin ujo ihminen, että en uskalla ottaa kontaktia toisiin ihmisiin, ainakaan tuosta vain. Ja olen katkera siitä.
Katkeruuteni tähden loin itselleni oman ystäväni, kirjoituksen. Pääsen puhumaan kaiken, kaikille, tekstin kautta. Minun ei tarvitse valehdella tai selventää mitään, kenellekkään. Kirjoitan itselleni, tämä on paljon... järkemmältä tuntuvampaa kuin itsestään puhuminen.
Pidän tänne kirjoittamista yksinpuheluna, sillä ketä helvettiä kiinnostaisi jonkun tuntemattoman sanalliset sävellykset jonnekkin kuvagalleria-sivustoon.

Olin eilen baarissa. Kaverit kokeilivat, jos saisivat minun pääni takaisin raiteilleen niin monen epäonnistuneen suhteenyrityksen jälkeen. Sanon yrityksen, koska en ole kuin kerran päässyt ihan suhteeseen saakka.
Jokatapauksessa, siellä minä sitten olin, espoon keskuksen baarissa. Istuin siellä tiskin äärellä, nauroin ja hymyilin vain koska kaikki muutkin hymyilivät ja nauroivat. Luulempa, että he hymyilivät ja nauroivat vain koska minä hymyilin ja nauroin. Kirottu olkoon hän, joka ensiksi hymyili ja nauroi.
Noh, pidin naamaria kasvoillani vaikka mieleni halusi lähteä pois sieltä jo heti alkuunsa. Se kauhea, monotoninen jytke ja mytke että se perkeleen strobovaloshow, mikä ikinä onkaan oikea nimityksensä, saivat mieleni jo epätoivoiseksi.
Joten ostimpa viinaa. Viina ja minä emme ole kovin hyvät ystävät. Pienen paukun voin ottaa viinaksia, mutta jos mennään enempään niin... No tulette lukemaan, jos edes tätä luette.
Noh, ehkäpä kahden "salmarin" jälkeen, että yhden lonkeron ja oluen olin jo paremmalla tuulella. Ottakaa huomioon, että ennen tätä oli alla jo kymmenen olutta. Uskaltauduin tanssimaan - kunnes yksi tyttö katsoi minuun.
Ei sillä "katseella" vaan sillä hyisellä, jäätävällä "painu vittuun" katseella. Hyvä mieleni, että rohkeuteni, katosi kuin puluparvi espanjalaisten verkkoihin.
Lisää viinaa. No, kun olin tarpeeksi ottanut viinaa ja pääsin hetkeksi omiin oloihini, tuli viereeni toinen tyttö. Hän kosketti sormenpäillänsä selkääni, joten käännyin tietenkin katsomaan mikä oli.

"Eihän mulla mitään."
"Tarjoampas sulle paukut!"
"Emmä mitää tartte, oikeesti."
"Eikun nyt mä tarjoan!"

Suutelin häntä. Hän nauroi. Joimme paukut. Hän virnisti ja suuteli minua uudelleen. Menimme hetkeksi tanssilattialle, jolloin hän inahti että hän haluaa vessaan. Minä virnistin ja iskin silmää kavereilleni, jotka tuijottivat eteensä kuin zombit konsanaan. Liikaa viinaa, nauroin, vaikka tunsin humalan hylläävän.
Mietin, siinä viiden minuutin päästä, että missä se tyttö on? Sittempähän näin sen, tanssimassa toisen miehen kanssa. En uskaltanut mennä sanomaan mitään, se mies oli minun tuurillani juuri se kapakan isoin mörssäri, joka vääntäisi minut pakaralihaksillansa myttyyn.
Odotin, kunnes tuo äijä vaappui, anteeksi, jyräsi tiensä vessoihin jolloin minä syöksyin juttelemaan tytölle. "Se on kaveri vaan!", tyttö nauroi minulle.
En uskonut, tosin en sanonut siihenkään yhtään mitään. Tyttö katosi taas, minä syljin kuppiin ja menin takaisin tiskille. Hänen ystävänsä tulee viereeni ja kysyy, että mitä helvettiä minä teen.

"Mitenniin?"
"Hei, Femi seurustelee!"
"Mitä?"
"nii!"

Kuvitelkaa, kuinka hyvä tuuli nousee kuin komeetta ilmoihin, mutta räjähtää juuri nousukohteessa ja tippuu kaksikertaa nopeammin alas, kuin lähti ylös. Joskus minua vielä naurattaa tämä, en vain todellakaan tiedä KOSKA.
Noh, seuraavaksi minä menen tämän "Femin" viereen. "Sulla on poikaystävä?"
"Joo, sori hirveesti!"
Miksi helvetissä hän valehteli minulle kaksi kertaa tuosta asiasta? Miksi? Miksi hän ylipäätänsä kävi "kiinni"? No, hauskaahan saa pitää, harmi vain että minä taisin olla ainoa ketä ei naurattanut.
"Aha.", luulin vastaavani kylmänä kuin jäävuori verotarkastajan sydämessä, mutta ääni taisi tulla enemmän sammalluksena.
Tyttö tarjoutui maksamaan paukut takaisin, minä taas naurahdin että:
"Spartalaisittain minä kyllä ymmärrän tekosi - onhan se pakko höynäyttää tyhmää. Pidä rahasi ja pidä drinkkisi, jallitit apinaa. Hyvin teit - jatka samaa rataa niin saat ilmaiset kännit."
Ajattelin että tuo sananparsi saisi hänet edes <hieman> katumaan, mutta hän lähti iskemään viereeni istunutta kaveriani. Kesken minun lausettani. Jouduin rankkasateeseen kaikissa kuumimmassa ( en puhu tunnelmasta ) ja meluisimmassa räkälässä mitä tiedän. Kylmää suihkua.

"Vittu sä olet tyhmä!"
En vastannut mitään kaverini viisaseen virkkeeseen.
"Noi ne kaikki muijat tekee, haistaa heikkoo verta ja heti tulee käyttää hyväkseen!"
En vieläkään viittinyt vastata. Tai, en olisi vastannut ellei kaveri olisi hiljentynyt. "Joo.", mutisin vastaukseksi ja tarjosin meille molemmille sitten paukut.
Frendi vei minut sitten tanssimaan, työnsi mua kokoajan muihin kiinni, hyvää hyvyyttään. Minä? Minä panikoin! Tuntemattomia ihmisiä jokapuolella, kaikki umpijurrissa, katsoen minua kuin kerjäläistä linnanjuhlissa.
Tanssin hetken, sitten pakenin hyvin nopeasti takaisin tiskille. Ajattelin tässä vaiheessa nostaa kytkintä ja lähteä pois. "Kaverit" nauroivat omille jutuilleen ( minulle ) ja kaverit olivat niin jurrissa jo, etteivät edes huomanneet minun hitaasti loittonevan.
Vetäsin uuden paukun.
Uusi tyttö tulee viereeni. En edes ehtinyt sanoa mitään, kun painoi pusun huulilleni. Samassa tuon tytön mies tulee ja iskee suoraan leukaani. Kyllä. Totta on.
En tosin tippunut, mutta tuntui kuin koko pää olisi räjähtänyt. Sarjakuvissa olisi voinut ajatella "räjähtävä pusu!", mutta tämä oli oikeaa elämää, että tuo toinen uros oli ilmiselvästi kovin, kovin, kovin vihainen ja kovin, kovin, kovin selvä.
Pakenin ja nopeaan. Ulos, ulos, ulos, ulos!

Haukoin henkeäni, menin taksiin ja kotiin. Maksoin 8 euroa tippiä taksikuskille. "Kylläpäs sä oot jurrissa!", kuski nauroi ja vilkutti morjenkset. Menin nukkumaan... tai niin minä luulin aamulla.
Avasin aamukahvin ja pienten askereiden jälkeen tietokoneeni, hörpin jaffaa ja kiroilin eilistä iltaa joka jyskytti jokaisessa suonessa ja otsassa. "Vittu mitä paskaa.", murahdin kun minulta kysyttiin että miten siellä meni.
Sitten näin jotain käsittämätöntä: mitä olin kirjoittanut illalla IRC:hen. Olin kirjoittanut niin kauhean kasan vihaa niin epäselvin kirjaimin, että en itsekkään saanut osasta selvää.
Olin todella vihainen ollut, kenties huonoon iltaan. Olin haukkunut kaikki, kaikki noilla monella kanavalla maahan saakka. Vaikka hereillä olevat olivat yrittäneet iskeä takaisin, oli sälpä iskenyt aika kovaa settiä.
Ja vielä pahempaa! Olin puhunut suuni puhtaaksi yhdelle tytölle. En ollut haukkunut häntä, vaan olin ylistänyt häntä, kehunut häntä ja kertonut kaikki ne ajatukset hänestä suoraan. Hakkasin päätä pöytään. Päässäni kääpiöt hakkasivat otsaani vielä päälle.

Minun oli pakko lähteä ulos. Menin siis Leppävaaraan, R-kioskille. Olen tuttu kasvo siellä, käyn siellä melkein päivittäin suorittamaan pakollisen Kenon, loton + kahvin ja muutaman sanan myyjien kanssa. Rakastan sitä paikkaa, miten nyt voit rakastaa kioskia. Olen heidän oma pieni viihdyttäjänsä ja he ovat minulle korvina.
"Mietin, että pysytköhän sä hengissä lomas loppuu saakka."
"Mitenniin?"
"Koska joka kerta kun oon sut nähny, oot surkeemmassa kunnossa kuin viimekerralla.", myyjätär hymyili minulle leveästi. "Luulis että sun ruumis ei kestä kauaa."

Menin takaisin kotiin. Join lisää jaffaa, bussimatkalla luulin nähneeni tutun. Tuijotin tuota kaunista naishenkilöä kovinkin kauan, mutta hän ei tuntenut tuntevan minua: käänsi tuhahtaen päätänsä pois.
Niimpä niin. Istuin koko kotimatkan kyyryssä, siemaillen tuota pelastavaa jaffapulloa aina välillä. Hitto että minua kyrsi. Syljin taas mielessäni kuppiin. Miksi minulla menee aina näin?
Tulin tyhjään kotiin, jossa jaksoin istua vain jonkinaikaa. Menin syömään, join kahvit ja lähdin takaisin kotiin.
Tuijotin aurinkoa, laskevaa kultaista kaasupalloa, kunnes silmieni keskellä oli valkoinen täplä. Sitten liikuttelin valkoista täplää vastaantulevien ihmisten kasvojen päälle. En tiedä miksi, se oli vain jotenkin... Hauskaa.
Bussissa mietin, että kauankohan pystyn pitämään täplää silmissäni? Menin istumaan penkille, sattumalta viereisessä penkissä oli hiuspinni. Jäin katsomaan sitä, mietin että kenellekköhän se kuului? Varmasti jollekkin ihanalle ihmiselle, joka huokaili nyt että häneltä puuttui hiuspinni.
Ajattelin koko matkan, että minkäköhänlainen sen omistajatar/omistaja voisi olla.
Ja kun matkaa kotiin enää oli lyhyt kävelymatka, laitoin soittimen takaisin päälle. Ihailin Lasse Mårtensonin sävellystaitoja, viheltelin ja huomasin hymyileväni. Joku taas katsoi minuun, minähän vain hymyilin - ei normaalit ihmiset hymyile tässä surullisessa maassa!
Viulut vinkuivat, minä soin viimeisen katseen punaiseen viivaan horisontissa. Toivoin, että Mårtensonin "Myrskyluodon Maija" ei loppuisi koskaan, sillä se kappale oli upeaa hierontaa haavoittuneelle ja loukatulle sielulleni.
Viulut vinkuivat voimakkaasti, hetken näin silmissäni valkeat tyrskyt ja laivat, kuinka ne nousivat korkeuksiin, romahtaen takaisin tummansiniseen, kylmään mereen veden kuohutessa. Melkein maistoin suolaveden, tunsin sen tuoksun. Minä rakastin sitä tunnetta. Ainakin sen hetken.

Sitten olin kotonani, lauloin hiljaa itsekseni Leningrad Cowboyssin "Happy Being miserablen", hymyilin uudelleen, leveästi ja paremmin kuin muutamaan päivään.
Ja aloin kirjoittamaan. Nyt minä tuijotan pöydälle, katson kappalelistaa ja hieron hiuspinniä sormieni välissä.

Ja tulen ihmettelemään sitä ihmistä, joka tämän kaiken tulee lukemaan. Sillä joskus minusta tuntuu, että minä olen ainoa jolla on tälläisiä hetkiä.
Auringossakin tuntuu että olen rankkasateessa, rankkasateessa vain vituttaa kaksi kertaa enemmän. Mutta mikä minut sai iloiseksi? Hiuspinni ja musiikki, että hetken hiljaisuus.

Ah.

Hitto tämä on perseestä.

En ole kovinkaan komea ihminen, enkä niinkään järkeväkään. Ainakaan kokoaikaa. Minun oma syntini on "ylianalysoiminen" ja "röyhkeys" ja "saareutuminen". Tiedän nämä kaikki - minulle on nämä kerrottu.

Ei, ei mikään psykiatri, koska uskon itse olevani suurempi lohdunmäärä kuin joku vanha kääkkä penkillänsä, miettimässä että mikä minun päätäni vaivaa.
Se on vain sen takia, että koska minä tiedän täsmälleen mikä minua vaivaa, enkä tarvitse ketään minua siitä informoimaan. Tosin. On yksi.

Tämä henkilö ei todellakaan päästä minusta irti; en tarkoita sitä että hän roikkuisi jalastani ja vinkuisi minua tekemään jotain siveetöntä - päinvastoin.
Hän roikkuu perässäni ( oman analyysini perusteella ) siksi, että hän nauttii minun ivaamisesta ja rasittamisesta. Tosin, vaikka se hieman masokistista onkin, minäkin nautin niistä keskusteluista hänen kanssansa.

Minkälaisia nämä "henkevät" keskustelut ovat/olivat? Annampas teille hieman näyttöä.

"En käsitä että sinä olisit mitenkään normaali ihminen, siis en tarkoita sitä, että olisit joku supermies. Tosin et ole tavallinenkaan. Se on jotain sinun päässäsi mikä tekee sinusta erinlaisen."

"Miksi olet niin putkessa? Avarra näkemystäsi. Olet jästipää, etkä suostu hyväksymään kenenkään muun ajattelutapaa, kuin omasi."

"Voisitko sinä jättää tämän objektiivisuuden pois? Minä en tykkää kun sinä perustelet erimielisyyksiä "nainen ja mies"-periaatteella."

Kaikki mitä minä edustan tuolle henkilölle, ovat hänelle veren ja sodan asia. Hän vihaa minua, hän rakastaa minun vihaamistani. Sehän on noidankehä - jos hän lopettaa minun toimintojen ja ajattelutapani arvostelua ja pilkkaamista, hänellä ei ole enää sitä ihanaa väittelyn ja haukkumisen tunnetta.

Joten kumpi tässä on sekaisin päästänsä? Minä, joka olen ja myönnän, erakoitunut ja omalaatuinen ihminen, jota ei pahemmin kiinnosta kukaan muu kuin omat ajatukset.
Vai tämä omalaatuinen, ihana nainen, joka rakastaa minun vihaamistani niin syvästi, että ei voi myöntää vihaavansa tahi rakastavansa minua, mutta kuitenkin roikkuu kokoajan perässäni?

Tänään, tuo ihana ihminen otti minuun yhteyttä haukkumalla minut siitä, että en ole pitänyt yhteyttä. Viimekertainen yhteen/yhteydenottaminen päättyi siihen, että hän ei halunnut enää kuulla minusta mitään. Kaksi kuukautta vierähti ja heti tulee kauheaa mäkätystä, että miksi minä en enää pidä yhteyttä, enkö ole enää hänen ystävänsä?
Voiko kukaan olla ystävä tuollaisen henkilön kanssa?

Minä pystyn. Minä rakastan häntä, omalla tavallani, niinkuin hän rakastaa minua omalla tavallansa. Tapamme toisemme, kokoajan työnnämme toisiamme pois ykkösen paikalta - emmekä me kumpikaan tipu.
Se on loputon kehä.

Voimmeko me joskus jättää hyvästit?

"En minä halua. Sinulle ainakaan."

Miettikää, minkälainen ihminen?

Sinulle.

Tulipa mieleeni tarina kolmesta pienestä pojasta, jotka asuivat pienissä punaissa taloissa. Talot eivät olleet yleellisiä, vaan slummimaisia koppeja tungettu tiiviisti toisiaan vasten. Kuvittele talot neliömäisinä pitkinä parakkeina.
Keskellä niitä on räikeänpunainen vallassa ja kokonaistunnelma on hapeton. Kuin maisema haukkoisi happea. Tukehtunut tunnelma.

Pienet talot kätkivät sisäänsä ihmisiä, joista jokainen oli erinlainen. Oli yksinhuoltajia, alkoholisteja, uuspareja, uusavuttomia ja yhteiskunnan hylkiöitä.
Kuitenkin, hökkeleissä oli kolme perhettä.

Ensimmäinen perhe koostui kahdesta henkilöstä. Toinen heistä oli voimaton ja eloton työtön yksinhuoltajaäiti, joka paastosi päivät ja söi vasta kun poika tuli tarhasta, päivän ainoan aterian.

Toinen perhe koostui neljästä hengestä: Yksinäisestä ja sulkeutuneesta tytöstä, pienestä ja pirteästä hyväsydämisestä pojasta joka kärsi pahoista allergioista, isästä ja äidistä jotka molemmat tappelivat työttömyyden rajoilla.

Kolmas perhe oli suurin, muistaakseni siinä oli jopa kuusi henkeä. Enemmänkin, mutta he asuivat jo muualla joten en mainitse heitä. Henkilöihin kuului kaksi isoveljeä, jotka molemmat keskittivät kaiken energiansa tietokoneisiin ja työnhakuun, isä ja äiti jotka hoitivat periaatteessa "hanttihommia" molemmat. Isä kärsi vielä sydänongelmista. Lisäksi heillä oli yksi pieni, laiha iloinen poika. Ja vielä toinen poika, mutta hän oli vielä tulossa tähän maailmaan.

Kolme poikaa ystävystyivät ja kasvoivat yhdessä. He kohtasivat monia uusia, mieltä kutkuttavia asioita että uusia haasteita. Jokainen meistä on kohdannut tai tulee kohtaamaan nämä asiat.
Ja kaikki varmasti, hetken mietittyään, tulee ymmärtämään nämä asiat.

Noin 15 vuoden kuluttua, jokainen oli täysin erinlainen... mutta täysin samanlainen. He erosivat toisistaan, jokainen muutti parempiin olosuhteisiin.

Työttömyyden rajoilla taistelevien vanhempien lapsi sai omakotitalon idyllisestä metsäseudusta, jossa hän pääsi toteuttamaan vihojaan ja pelkojaan. Hän asuu vieläkin vanhempiensa luona, erosi koulustaan ja ajattelee seuraavaan ammattiin lukemista.
Hän oli porukan huumorisuoni, joka sai kolmikon aina nauramaan.

Hanttihommavanhempien lapsi sai tyttöystävän ja oman lainakämpän jostain kaukaisesta keskisuomesta. Hän tekee hanttihommia, kunnes saa oman talon ostettua ja kunnes tyttöystävänsä on opiskellut itsensä pieneläinlääkäriksi.
Hän oli porukan keksijä, joka aina keksi uutta tekemistä ja ihmeteltävää, ohjasi kolmikon seikkailuihin.

Kolmas asuu vieläkin rivitalossa, samanlaisessa seudussa. Hän opiskelee itseänsä ammattiin, tulevaisuuden suunnitelmat ainoana valonaan.
Hän oli porukan isoveli, joka aina ajatteli pitemmälle kuin normaali-ihminen ajattelisi. Hän oli aina murheittensa varjossa, aina ajattelemassa synkeää tulevaisuutta.

Nämä kolme lasta eivät enää pahemmin tapaa toisiaan, mutta kuitenkin vielä se sama ystävyyden itu istuu kaikkien kolmien sydämissä. Vaikka he kaikki kolme ovat toistensa vastakohtia, ovat he yhä sisimmissään kolme seikkailevaa poikaa.
He tunnistavat itsensä kyllä.

Minä olen yksi näistä pojista. Kiitos teille kahdelle kaikesta, mitä olimme kokeneet. Soitelkaa.
- Murehtija.

Olen järkyttynyt, raivoissani, suruissani samaan aikaan. Olen kertakaikkiaan helvetin JÄRKYTTYNYT.
Miksi?

Puhukoon seuraava linkki puolestaan.

VAROITUS! EI HEIKKOHERMOISILLE. TARVITAAN RAUTAVATSA. VOI AIHEUTTAA PAHOINVOINTIA JA ANEMIAA. ÄLÄ KATSO, JOS TUNNET OLOSI HEIKKOHERMOISEKSI. VAROITUS!

http://video.google.com/videoplay?docid=3251419433163515470

Eikä ole vittuakaan mitä voin tälle tehdä. Paitsi yksi:

Nahkatakki jää ostamatta.

Niin! Vappu lähestyy, tunnen sen läsnäolon jo. Se on mukava juhla, joka on tehty vain sen takia että ihmiset saisivat yhden sunnuntain vetää kauheat perseet.
Toki se on "työnväen"-juhla, mutta se työväki kuuluu -91 kaatuneeseen aatteeseen. Siksi vappuna näkee eniten valkolakkeja, ainakin niistä jotka tekee "jotain muuta kehittävää kuin ryyppääminen".

Kuitenkin, hyvää säätä ollaan luvattu. Nyt on ollut muutamana päivänä erittäin kauniita ilmoja ja olen yllättänyt itseni, makaamalla takapihan laudoituksella nauttimassa auringosta. En koskaan ennen oikein tykännyt kyseisestä kaasuräjähdyksestä - toki nautin sen lämmöstä ja ruskettavasta vaikutuksesta, mutta ei se koskaan ennen koskettanut minua sillä tavalla, että oikein hihkuen vedän paitaa pois.
Ehkäpä on aika heittää valkeus nurkkaan. Valkeuden heittäminen pois tuntuu olevan myös trendikästä, ainakin median kohdalla. En viitsi puida tätä asiaa tämän enempää, koska jokainen varmasti on huomannut tämän saman asian.
Jos olet valkoinen heteromies - et ole kiinnostava mihinkään mediaan.


Koko yön näin unta hotellista, joka sijaitsi jossakin saksan ja espanjan sekoitusvaltiossa. Siellä oli helvetin kurja sää, mutta kauhea fiilis että "nyt ollaan lomalla".
Siinä tapahtui oikeastaan aika paljon - hyvin paljon asioita joissa jouduin ajattelemaan hieman syvemmin. Se ei ollut painajainen, vaan oikeastaan ihmisen moraalia koskevia pulmia pelkästään. Yhteen vaiheeseen uneksin kumittavani graffitia pois pyyhekumilla hotellin lattiasta . Jos sinulle koskaan tulee sellaisia ajatuksia unessa, että "helvetti, mistä minä oikein uneksin?", niin sitten koin juuri sellaisen. Taas.
Aamulla heräsin rasittuneena ja valmiiksi väsyneenä.
Voitko sinä rasittaa itsesi loppuun jo unessasi?
Jos voit, niin valmiiksi totean että se on aivan perseestä.

Ah, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Varmaan sen takia, että sain aika runsasta kommentointia. En siis gallerian puolelta, vaan ihan oikeassa elämässä.
Omituiset ihmiset tulivat avautumaan minulle, kertomaan minulle että "kuinka oikeassa minä olen" tai jotain sen tyyppistä sontaa.

Enhän minä anna täällä viisauksia tai faktoja, pikemminkin kannusteita ihmisille. Ei minun mielepiteeni, ajatukseni tai tunne-elämäni voi olla sinun.
Toki joku voi saada vaikutteita ja miettiä niiden kautta uudelleen, ehkäpä päästä hieman samantyyppiseen lopputulokseen kuin minä.
Ongelmana on se, että minulla ei ole lopputulosta.

Q: "Eikö minulla muka ole samanlaista lopputulosta kuin sinulla?"
V: "Mitä helvetin lopputulosta?"

Tulee mieleen ainakin tusina ihmistä, jotka ovat lähestyneet minua tuolla tavoin. Ehkäpä siksi voimme kaikki ymmärtää, miksi minua harvemmin lähestytään.
Olen kylmä. En pahemmin luo syvempiä kontakteja, minua ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ei se masennus ole ainakaan - en koe itseäni masentuneeksi ainakaan.
Ja seurahan kiinnostaa aina, jokaisella ihmisellä on jotain omaa ja erikoista mitä tuijottaa ja ihmetellä kaikessa hiljaisuudessa.
Miksi helvetissä minulla on sitten vaikeuksia luoda kontakteja ihmisiin?

Luulempa, että olen keksinyt vastauksen tähän itsetutkinnan loppuun.
En suvaitse muita, koska en koe olevani heidän kanssaan samalla tasolla. En tarkoita sitä, että muut ihmiset olisivat minun yläpuolellani, minua parempia. Etten kokisi olevani samaa maata heidän kanssaan, olen heikompaa laatua kuin he.
Päinvastoin. Näen heikkouksia. En oikeastaan mitään muuta. Heikkouksia, aina vain niitä helvetin heikoimpia lenkkejä. En minä halua ajatella ihmisistä, että he olisivat minua huonompia. En halua olla niin itsekäs.

Mutta -ttu vie, tunnun olevan ja se tuntuu aivan helvetin hyvälle.


Vastaako tuokaan lopulta ongelmaan:
Minulle tuli eräs naaras juttelemaan. Juttelin takaisin. Juttelimme pitkänkin aikaa, monesta eri asiasta. Loppujenlopuksi hän vollotti kavereittansa kanssa, että kuinka paha ihminen minä olen.
En edes <loukannut> häntä tai hänen periaatteitansa, tosin en kehunutkaan.
Olin kylmä. Olin kuin Q & A -palsta.

Miksi?

No -ttu:sta minä tiedän. Jos tietäisin, niin voisin sanoa itseäni täydellisyydeksi.

Ei, en tiedä mitä se tarkoittaa. Se on pyörinyt päässäni tosin jo ainakin kolme vuotta.
Olen hieman erinlainen kuin muut, päähäni pamahtaa ajatuksia joita pohdin montakin tuntia. Näytän siltä että kuuntelen ja hymyilen leveästi, leikin mukana, vaikka olen jossain kaukana miettimässä mitä ja missä. Ollaan menty joskus jopa niin äärilaitaan, että olen tuijottanut eteeni Bodomin järvelle ainakin tunnin, tajuamatta että kaveri vierestä sanoi että menee kotiin ja häipyi.

Tietenkin minua sanotaan erikoiseksi, mitä helvettiä sinä luulet itse olevasi?

Se että olen siunattu tällä erittäin ajattelevalla päällä, joka löytää miettimistä ties-siitä ja kenties-tuosta on täydennetty olemattomalla kirjoitustaidolla ja vielä huonommalla puhetaidolla. En osaa ilmaista itseäni. Toki teenhän sitä nytkin, mutta tarkoitan siis ääneen.
Kuitenkin, jokatapauksessa, olen kirjoitustaitoinen, puhetaitoinen että ajattelukykyinen jolle on heitetty taito olla äärimmäisen hankala ja erittäin vaikea asioissa. Mielipiteeni on enemmänkin universaali kuin yksilöllinen, ehkäpä siksi universaalisti yksilöllinen.

En tajua välillä itsekkään mitä päähäni tulee, mutta tuossa on osa siitä. Suodattamatta tungin sen siihen, yhtään estämättä itseäni katoamaan aiheesta. Eikö olekkin outoa? Mitä kaikkea voi mieleeni pamahtaa.
Näen silmissäni äärimmäisiä teorioita miten planeetat syntyy tai rakkaus kasvaa, kuinka väri huutaa tai mikä on elämäntarkoitus... Mutten osaa pukea sitä ymmärrettäväksi kieleksi.
Jos minulta pyydettäisiin nyt antamaan noihin vastaus, vastaisin:

Öhlömtök oröm kok.

Jotain sinnepäin. En itsekkään tajua. Näen ja käsitän asian helvetin yksinkertaiseksi, suorastaan nerokkaaksi ja ihmettelen että miksi sitä ei ole julkistettu. Ongelmana on se, että en osaa vastata <mitä> tai <miten> tai <missä> kysymyksiin.

Eikö olekkin uskomatonta? Eikö minua voisi ajatella hulluksi tämän perusteella? Tokihan niin tahtoisi ajatella. Mutta olen myös erittäin välkky peittämään sellaiset asiat. En puhu mielipiteistäni, annan muiden vaan muodostaa sen kuvan. Samalla he piirtävät silmiinsä oman kuvansa, kun yrittävät etsiä minusta vikoja peilaamalla minua heihin.
Se on järkyttävää, miten tosiasiat säätävät ihmiset raivoon. Kuinka joku voi kantaa sydämessään vihaa, vaikka en ole sanonut sanaakaan, katsonut silmiinkään.
Onko se kyky? Jos en itse ole siihen osallinen, eihän se voi olla. Mutta jos se ei toimi muiden kohdalla, vain ja ainoastaan minun, niin silloinhan se on minun ominaisuus?
Tai tietenkin, on se ääripää vastaus tähänkin. En haluaisi takertua siihen, koska se on äärimmäisen jyrkkä. Uskomaton. Tajuton. Asia, mikä ei kävisi järkeen millään.

Koska minä olisin täydellinen.

Enhän minä ole! Minulla ei ole 160 sentin rintakehää, 40 sentin sukupuolielintä, Einsteinin älykkyysosamäärää ( ihan ), komeutta niinkuin hollywoodin nukkemiehillä, viisautta niinkuin vanhalla kiikkutuolissa istuvalla ukilla.
Vai olenko?
Sehän jää sinun päätettäväksi.
Enhän minä ole vihjannut mitään, annoin tosiasiat käteesi. Mitä mietit? Mitä tulee mieleesi? Ensimmäisenä, yli 95% ihmisistä, mieleen tulee <sinä itse>.

Eikö olekkin ihmeellistä?

Siis kuinka kovaa voidaan potkia päähän?
Ei, en puhu nyt siitä että kuinka monta kertaa sinua on potkaistu päähän ( jos lähit popottamaan sitä mielessäsi, niin näköjään muutaman kerran liian vähän ) vaan sitä, että kuinka moni asia voi mennä pieleen samaan aikaan?
Teiden voittamaton kulkuri, rohkea Sankarimme otti tästä selvää. Kautta valtion byrokratian, lävitse 14 vuotiaiden megarefleksien, seitsämän angstaavan täysi-ikäisen miehen ja lukemattoman EI yhteyttä ottaneen naaraan kautta hän tuli teille kertomaan:
Aivan vitusti. Siis niiQ Helvetin monta kertaa ja aika perkeleen kovaa vielä.

Oletko koskaan rakastanut ketään niin, että sydämesi läpättää jo kun ajattelet häntä?
Jos olet, niin oletko koskaan munannut tuota rakkautta niin totaalisesti, että homma kaatui vain sinun omaan typeryytesi.
Sankarimme on.

Oletko koskaan miettinyt, että kuinka monta euroa pelikone voi imeä putkeen?
Jos olet ja olet myös testannut, niin tiedät varmasti vastauksen.
Niin tietää Sankarimmekin.

Oletko koskaan haaveillut lottovoitosta ja miettinyt, mitä tekisi rahoilla? Suunnitellut ehkäpä monta tuntia asiaa ja lähtenyt innoissaisi ostamaan lottokuponkeja, jotka sitten katoavat ennen arvontapäivää, ettet edes Pety vaan jäät epäilyksen kalvavaan varjoon?
Kyllä Perkele Meidän Sankarimme On ja On Ostanut ja On Kadottanut. ( 3,3m € päävoitto, jäi lunastamatta kuulemma )

Oletko koskaan kertonut hyvää heittoa, mille kukaan ei naura. Ehkäpä viiden minuutin päästä kuulet saman heiton uudelleen ja kaikki nauravat?
Sankarimme on.

Oletko koskaan tunnustanut jotain kaverillesi, joka tuijottaa sinua syvälle silmiin ja nyökkää vakavana? Varmasti olet. Mutta onko tuo kaveri ottanut suorastaan Megafonin käteensä, vääristellyt sanojasi ja monistaen sen ympäri maata?
Sankarimme on ollut tässäkin uhri.

Joten voidaan sanoa, että tämä Sanaton Sankari on Kovan Onnen ehdoton Ritari. Vai mitä?
Tietenkin voidaan lyödä takaisin että "omg somaliassa lössil on paljon paskemmin hommat", mutta voidaan sanoa se...
... Että jos he eivät edes tajua paremmasta, niin miten he voisivat olla onnettomimpia kuin minä? Onhan minulla sapuskaa, katto ja tietokone jolle voin rauhassa angstata. Ehkäpä juuri se on kaiken pahan alkuperä: Angstaus.

":E" vaan teillekkin.