IRC-Galleria

Hengitä hetki syvään. Noin, nyt voit lukea eteenpäin.
Huusin huuto.netistä tänään Army of Loversin cd:tä. Irtoaisi tällähetkellä noin kolmella eurolla. Ai miksi? No kun se on niin helevetin hyvä!

Vuonna 1998 olimme Markon kanssa Lielahden Tarjoustalossa ja ostimme 10mk hintaan ko. bänsin kasetin Glory, Glamour and Gold. Se soi silloisessa Mazdassani kuukauden päivät, kasettia lainattiin myös Horzalle. Sitä kuunneltiin muka koska se on niin paskaa, mutta siitä huolimatta se soi ja soi ja soi. Vitsi mutta oikeasti loistava sellainen.

Nyt vuosien jälkeen keksimme yhtenä iltana hakea Youtubella bändin musiikkividoita ja perkele, siitä se lähti.
Ei kukaan voi vihata esimerkiksi kappaletta Israelism, videokin on aivan loistava! Nauroimme perseemme irti jo ihan videon alkumetreillä. No, turha näitä on kuvailla - katsokaa itse.
En lue itseäni antisemitistiksi, pitää olla senverran huumorintajua jo kansanryhmällä itselläänkin että osaa ottaa moisen huumorilla, krhm.

Sitäpaitsi Jean-Pierrellä on ihan tajuttoman hyvä kroppa, satamiljoona kertaa parempi kuin useimmilla naisilla. Wau. Meikattunakin paljon paremman näköinen kuin monet naiset.

Hain hevoset juuri auton valoja hyväksikäyttäen. Sitten sähköt tulivat takaisin mutta tuskin ne kauaa pysyvät. Onneksi meillä on varavoimaa että saadaan muutama lamppu ja esim. tietokone päälle.

Julius tuntui pelkäävään sitä säkkipimeyttä jonka katkos aiheutti. Tarrautui paitaani kiinni ja oli hyvin hiljaa. Anskattoo millainen yö meille tulee.

..ja tänään on jo torstai. Lauri oli eilen duunikeikalla Jyväskylässä ja me Jullen kanssa käytiin shoppailemassa kaikkea hyödyllistä. En muista koska olisin ostanut itselleni jotain, mutta nyt tuli yksi poolo ja neulepaita hankittua. Lisäksi pikkutilpehööriä kuten niistäjää ja nokkamukia.
Ja ruokaa tietenkin.

Eilinen olikin vähän seesteisempi, samoin tämä päivä on mennyt hyvin aamua lukuunottamatta. Käytin pojan aamulla lääkärissä kun on kovasti hangannut toista korvaansa ja syönytkin huonosti, samoin heräsi aamulla monta kertaa itkien. Tulehdusta ei onneksi ollut. Lääkärit eivät näytä tykkäävän siitä jos käy "varmuuden vuoksi", mutta minua ei kiinnosta - parempihan se on että tarkistetaan jos epäilyttää (kun oli se flunssakin juuri) kuin että mahdollinen sairaus pahenee. En muutenkaan ymmärrä miksi pieniä lapsia saa huudattaa miten vaan eikä ketään kiinnosta. Minua äitinä kiinnostaa siinä määrin että ryhdyn kyllä toimenpiteisiin jos koen sen tarpeelliseksi. Ja taas saan nukkua paremmin kun tiedät että lapsi on oireista huolimatta ok.

Kävimme vielä Prismassa pyörähtämässä ajantappomielessä. Ja tulihan sitä sitten ostettua vielä pojalle toinen fleecepeitto (olen hukannut, kyllä HUKANNUT kaksi) kun toinen on pysyvästi autossa aurinkosuojana.

Viimeisen kolmen viikon aikana Julius on ruvennut vihdoin ja viimein nukkumaan päiväunia. Se on suuri helpotus meikäläiselle, koska nyt on hetki sitä omaakin hengähdysaikaa. Voi lukea sähköpostit, selailla ht.nettiä ja laittaa pyykit kaikessa rauhassa. Unta tulee useimmiten tunninverran näin päivisin mutta kolmekin tuntia poika on saattanut joskus nukkua, tosin parissa pätkässä.

Perjantaina olimme 4kk neuvolassa. 8kg ei ollutkaan aivan vielä mennyt rikki vaan vaaka näytti lukemaa 7880 ja pituutta 66,2cm. Neuvolantäti ei taas mitenkään kommentoinut mahavaivoja, vielä hieman päällä olevaa flunssaa tai muutakaan vaan kirjoitti tyytyväisenä korttiin että "kasvaa hyvin". Hohhoijaa. Eiköhän sen näe jo noista numeroistakin. Ja miksi kortissa pitää aina mainita tyyliin "Jäntevä POIKA" "terveihoinen POIKA" jne. eiköhän se sukupuoli ole tullut jo selväksi?

Niinpä sitä esitettä kiinteistä sitten tyrkytettiin. Olisin ollut valmis lyömään vetoakin asiasta ja niinpä sitten terkkari sanoi että voidaan jo alkaa maistattamaan. Totesin yksikantaan että kyllä tuo maito riittää vielä lapselle toistaiseksi, mihin terkka sitten puolustelemaan että "Kyllähän se riittää jos vaan JAKSAT imettää".
Siis jaksan? Helpompaahan on antaa tissi suuhun kuin alkaa väsäämään soseita ja lämmittää niitä plus houkutella lasta syömään. Rinta kelpaa aina ja poika syö sen mitä haluaa, ei tarvitse miettiä sen kummempaa, joten jos se olisi pelkästä jaksamisesta kiinni niin saisi syödä maitoa maailman tappiin ;)

Eiköhän me kuitenkin odoteta sinne 6kk pintaan jos ei mitään erityistä tule. Kun kaiken sen vaivan ja murheen jälkeen vihdoin imetys onnistuu näin hyvin niin minä jumaliste pidän siitä kiinni myöskin.

Sunnuntaina kävimme vielä kerran ajamassa paikallisen ravimiehen radalla testit miten Elsa toimii reippaamassa vauhdissa. Tamma todella nautti ja Annekin sanoi että kivaa oli päästellä välillä vähän reippaamman puoleisesti. Menohaluja olisi ollut enemmänkin mutta kun ei ole menty kovaa niin ei raaskinut päästellä ettei kipeytä itseään. Iltasella putsailin vielä valjaat ja muut vermeet valmiiksi.

Maanantaina pesin tamman vesisateessa pihalla. Olin onneksi tehnyt Annelle kaulakappaleen lauantaina Hetan rikkomasta fleece-loimesta ja heti piti saada se lainaan Elsan kuivatukseen. Eipä sitten tullut tarhassa kastuneiden jouhien selvittelystä mitään, mutta tytöt onneksi saivat ne aamusella siedettävän näköisiksi.

En ollut tunnistaa omaani kun vein tavaroita aamulla tallille ja kurkkasin karsinaan. Elsa oli jotenkin niin puhtaan ja siistin näköinen. Harjannyssäkin oikein hulmusi. Saimme erään Tian auttamaan näyttelypäiväksi ja Anne ja hän laittelivatkin tamman kuntoon silläaikaa kun kävin syöttämässä Juliuksen ja laittamassa hänet matkakuntoon.

Hevonen oli jo paketoitu kun tulin ulos lapsen kanssa. Anne kävi viemässä Hetan laitumeen ja heittämässä sille heinää ja me Tian kanssa lastasimme silläaikaa Elsan. Oli muuten ensimmäinen kerta kun tajusin itse kävellä tarpeeksi reippaasti pois alta. Tamma tulee yleensä niin vauhdilla koppiin että pari kertaa olen saanut tallotut varpaat palkaksi hitaudestani.

Paikanpäällä oltiin periaatteessa 2h ennen kuin tammojen vuoro olisi ollut ja saimmekin Elsan hetkeksi karsinaan. Kävin kuitenkin vakoilemassa että P-puolelle ajokokeella kirjattava Jääliina oli ollut jo mittauksessa ja olivat sen pistäneetkin jo puikkoihin, joten kun 1-vuotiaat oli katsottu, laitoimme omammekin valmiiksi. Harjoituskärryjä parempi olisi ehkä ollut näin jälkeenpäin koppakärryt (valinnanvaraa kun oli) koska kevyt lasti varmaan kuumensi tammaa entisestään. Lisäksi Annella oli aika homma könytä kärryihin ja takaisin kun lämmitteli Elsaa.

Toinen suuresti vaikuttava tekijä oli se että Niemenkylässä ei ollut rataa minkäänlaista, vaan ajokoe tehtiin ajamalla ensin tietäpitkin poispäin näyttelypaikasta, jonka jälkeen ajettiin takaisin. Tiellä liikkui samaan aikaan autoja ja viereistä peltoa kynnettiin. Emme nähneet ajokoetta kun tie kulki metsässä, mutta ensimmäinen ajaja mutisi jotain että tamma olisi pillastunut. Toisella ajajalla oli mennyt jo paremmin, mutta oli kuulemma vierastanut jonkinverran kuskia.

Minulla ei ollut mitään käsitystä missä tulivat ajamaan ja aika ikävää jos joutuu vauhtejakin kokeilemaan kuoppaisella tiellä missä on autoliikennettä. No, tulevaisuutta varten katson näyttelyn jossa on edes jonkinlainen rata ajamista varten. Tuolla oli hevosen vaikea keksittyä olennaiseen etenkin kun veri veti laittamaan monoa toisen eteen. Tamma olikin ilmeisesti ajossa lyönyt polveensa - polvisuojat ehkä kannattaa tälle hankkia jos meinaa viela mennä reippaammin kärryillä.

Tamma ei ollut kuvauksellisella tuulella vaan roikotti päätään ja lekotteli Annen hellässä huomassa, saas nähdä millainen taulu saadaan postissa kotiin ;)
Tuolla galleriassa oleva kuva on samaa laatua - hevonen on turhan muulimaisen näköinen eikä niinkään edukseen.

Se käyttäytyi mittauksessa ja tutkiessa esimerkillisesti ja sai siitä kiitosta. Korkeutta tammalla oli 156-157, eli aika sopivasti. Jalat olivat tuomariston mieleen järeytensä puolesta, mutta toisessa etujalassa oli vuohinen hieman täyttynyt (!) joten siitä tuli sanomista. Muuten rungosta olisi irronnut paremmat pisteet, mutta reisilihaksisto ei tyydyttänyt - tamman sivuprofiili oli hyvä mutta takaapäin se olikin turhan kapoinen. Tätäkin olisi voinut treenillä parantaa jos olisi tiennyt. Nythän lihaskunto ei ollut kummoinen.

Kaikenkaikkiaan olen kuitenkin rakennearvosteluun tyytyväinen. Yllätyksenä tuli liikkeiden ahtaus jota itse en ollut pannut merkille. Tamma myös juoksi raviesittelyssä laiskemmin kuin kotona.

Julius nukkui Ergossa takkini sisällä ensimmäiset 3h, sitten kävin autossa syöttämässä hänet ja loppuajan hän ihmettelikin hevosten ääniä ja ympäröiviä ihmisiä. Itkutta selvittiin tällä reissulla kunnes kotimatkalla kirkonkylän kohdalla pahoitti jostain mielensa ja raivosi jonkunaikaa pahimmalla äänenvoimakkuudellaan.

Kotona tytöt hoitivat hevosen (kuten koko näyttelyn ajan) ja itse painelin sisään hyysäämään lasta. Päivä oli onnistunut meiltä kaikilta ja Elsa näytti näyttelypaikalla todellisen luontonsa lähes kaikessa mitä sen kanssa tehtiin ajokoetta lukuunottamatta.

Pisteet kerron myöhemmin ja varmaan enempi analysoin lausuntoakin kun sen saan. Nyt vain tämä ja tuo yksi kuva. Yllätys kuitenkin oli miten paljon pisteisiin olisi sittenkin voinut vaikuttaa jos olisi tiennyt pari seikkaa enemmän.

Meillä on nyt sitten kantakirjatamma :)
En jaksa vielä kirjoittaa koko hommelista, olen niin poikki rankan päivän jäljiltä, mutta ylipäätään hyvin meni.

Kaikkia pisteitä en muista, mutta rakenne/tyyppi oli 7, jalat ja kaviot molemmat 8, hyvä luustoinen kuulemma. Ahtaat liikkeet joista tuli 6 ja ainoa mistä purnaan oli luonne 7, kuitenkin erityismaininta hyvästä käytöksestä mittauksessa ja esittäessä.

Elsallahan nyt kuitenkin on sitä virtaa ja menohaluja aina kärryjen edessä, mutta peruutti kuitenkin pyynnöstä ja pysähtyikin. Mennen tullen samalla tiellä jossa ajoivat meni postin auto ja pellolla traktori - tamma kuulemma hätäinen. Joo, mutta kun oli silti kuulemma hyvä ajaa niin miksi vain 7?

Olimme Juliuksen kanssa reissussa eilen koko päivän. Ja se näkyy nyt, kun poika nukkuu niin makeasti makkarissa ja äitikin nuokkuu tässä koneella ;) Kun on ollut pitkään vain kotinurkissa niin tuollainen lyhkäinen reilun 100km ajomatka suuntaansa ottaa jo voimille.

Kymmenen aikaan heitin Hallan hoitoon faijan luokse jotta sen ei tarvitsisi olla koko päivää yksin kotona ja sitten suuntasimme nokan kolmostielle.

Kävimme ensin Ulla-tädin luona, jonne tuli minun enoni sekä ukki ja mummo jotka ovat nyt siis saaneet kunniakkaan iso-etuliitteen *krhm* ;)
Muutenkin oli hupaisaa, kun oli suvun miehiä kolmessa polvessa: Ukki, Hannu-eno, serkkuni Juho sekä sitten pieni Julius joka kovasti killisteli uusia ihmisiä ja ratsasti mummon polvella innoissaan. Karjalaista kansanperinnettä runoineen aina perinteisestä "körö körö kirkkoon" -hokemasta sellaiseen hauskaan tamma-runoon joka olisi sopinut hyvin meidän Matleenaan ;)
En löytänyt googlestakaan miten tämä runo meni.. surullista että osa perinteistä taitaa kuolla suvun vanhojen ihmisten mukana. Mutta ehkä jouluna kuullaan se sitten uudelleen ja pitää painaa muistiin. Vaikka minussa sitä karjalan verta onkin aika vähissä määrin enää jäljellä, niin pitää sieltäkin jotain vaikutteita ottaa. Ei mene liian snobailuksi tämä elämä.

Oli kyllä helpottavaa kun Julle kiersi sylistä syliin, eikä itse tarvinnut häntä pidellä kokoajan. Jo 15min keventää oloa huomattavasti. Poikahan ei todellakaan ole enää mikään pieni. Huomenna neuvolassa selviää tämänhetkinen paino mutta veikkaan että siinä 8kg tietämissä ollaan.

Ajelin sitten vielä Annan luokse jossa viivyimme muutaman tunnin myöskin. Annalla on laskettu aika reilun kuukauden kuluttua ja mietiskelimme miten meidän kundit vilistää tulevina vuosina kaksistaan ja miten saadaan juosta perässä ;)
Vein muovikassillisen sellaisia vauvajuttuja (+ vähän extraa) mitä en itse tarvitse, mm. äitiyspakkauksen vaipat joita ei tullut käytettyä ja sitten kun olisi kertiksiä tarvittu varavaipoiksi, olivat nämä jo jääneet pieniksi kun eka 3kk mentiin pelkillä kestoilla.

Minulle on iskenyt täti-kriisi. Tai siis tädittömyys-kriisi ;)
Minusta ei tule koskaan ikinä ihan oikeaa tätiä :( Kun ei ole sisaruksia, niin tälläisissä asioissa on vaan niin yksin. Ei ole ketään verisukulaista joka olisi kanssani samassa tilanteessa, joka voisi hoivata joskus Jullea jonka lapsille voisin antaa ne pieneksi jääneet vaatteet joita en itse tarvitse...
Niin sitten ompelin täti-kriisissäni Annan tulevalle pojalle pienet fleece-housut ja pipon. Meillä sitä tavaraa on yllinkyllin, mutta Anna ei välttämättä oikein nyt jaksakaan lähteä shoppailemaan kun lääkäri oli määrännyt lepoa viime aikoina ja laskettukin on niin lähellä.
Ja ehkä saan sitten edes olla varatäti ;)

Jotenkin haikeaa sekin että Juliuksella ei välttämättä ole koskaan serkkuja, ellei Laurin pikkubroidi tuosta rupea jollain tasolla skarppaamaan.
Itse olen viettänyt serkkujeni kanssa aikaa ja vietämme välillä vieläkin. On ollut elokuvaprojektit sun muut hauskat hommat vielä ihan viime vuosina, joten toivottavasti Julle löytää edes sen verran ystäviä että ei saa vallan yksinäiseksi pieneksi pojaksi vaan on erilaisia ihmisiä joiden kanssa voi puuhata ja harrastaa lasten juttuja.

Syötin pojan vielä viiden aikaan Annan sohvalla ja sitten lähdimme hakemaan Hallaa hoidosta. Lapsi oli jo mennyt liian väsyneeksi, eikä osannut nukkua. Hän oli juuri saanut ummistettua silmänsä kun Halla yhtäkkiä takapenkillä haukahti kovaäänisesti. Takanamme ajoi joku moottoripyörällä ja muutaman kilometrin jälkeen oli pakko vetää bussipysäkin kautta ja päästää se ohi koska en saanut koiraa pitämään kitaansa kiinni. Loppumatka sitten mentiinkin särkyneellä äänellä väsymystään itkevän lapsen kanssa, joka nukahti paria kilometriä ennen kotipihaa ja heräsi TAAS kun irroittelin turvakaukaloa.

Nukutus olikin sitten levotonta. Poika itki ja piipitti hiljaa, kun ääntä ei flunssan jälkimaininkien ja pitkän päivän vuoksi enää meinannut lähteä. Silittelin ja otin kainaloon. Välillä poika torkahti säpsähtäen taas vaimeaan itkuun. Ensimmäisen kerran hän söikin jo klo 1 ja ajattelin että tuleekohan meille ylimääräinen syöttö, mutta tämän jälkeen nukkui normaalisti klo 6 asti jolloin halusi jälleen lisää maitoa. Nyt on päiväunta takana jo tunti.

Mainittakoon että alkuviikosta J nukkui omassa sängyssään ensimmäisen syöttövälin, kun me tarvittiin sänky "omiin puuhiimme". Siirsin nyt pinniksen aivan kiinni parisänkyyn, joten hänet voi välillä nostaa sinne nukkumaan jos muuten uni on rauhallista.

Minulla meni justiinsa hermo ompelussa, kun onnistuin väsyksissäni vetäisemään housujen takakappaleet punteista yhteen ;) Pakko ottaa breikki ennenkuin jatkan, joten kerrotaanpa mitä autosta löytyy just nyt.

Therionin Theliä ei kestänyt pää kovin pitkään. Kun jossain vaiheessa Invocation of Naamah oli levyn ainoa hyvä kappale, oli aika laittaa jotain muuta soimaan. Under The Moonspell, vaikka herttainen levy onkin, on liian rarea autossa kuunneltavaksi joten laitoin vihdoin pitkään kuumottelemani Tiamatin Cloudsin. Levy jota en ollut vuosiin kuullut.

Ja niinhän se sitten meni. Kokonaisuudessaan levy on oikea hittiparaati ja minä tykkään siitä. Tiamatilla on synkkyydensä keskellä humoristinen ote, etenkin viimeinen (?) kappale levyllä, Undressed on sitä mustempaa. Scapegoat taas ironiassaan hieman perinteisempää.

Rakastan riimejä. Niin suomeksi kuin englanniksi. Tiamat riimittelee paljon ja kauniisti. Kliseistä ei, se toimii... Alone I sit, I wonder why/ You dream of love and so do I /But in your sleep you cannot see / This pain which is always haunting me jne.

Ja sitten löytyy myös jotain herkkää. Caress of Stars ei ole menettänyt vaikuttavuuttaan vuosien varrella. Se on ehkä vakava mutta kaikenkaikkiaan hieno kappale. Yksi lemppareistani, vaikka tälle levylle onkin syntynyt vain hittejä. Kaikki kappaleet toimivat persoonallisella tavalla.

Minun on myönnettävä että tämä on ainoa Tiamatin levy mikä minulla on ja olen kuullut niitä kovin vähän. Vaikka esim. Wildhoney on jotain täysin erilaista niin taidanpa senkin jossain vaiheessa hommata. Siltä löytyy sentään Maailman Kaunein (ja epätoivoisin) Rakkauslaulu Do You Dream of Me...

Nyt ratkoja kauniiseen käteen että pääsen nukkumaankin vielä joskus.

Ollaan sitten Jullen kanssa molemmat flunssassa.
Tosi mahtavaa kun itse on raatona, kurkkuun sattuu ja pieni köhisee ja valittaa vieressä. Pari yötä on olleet levottomia. Kuumetta ei ole hänellä ollut paljoa mutta pikkuisen kuitenkin. Syö kuitenkin hyvin sen mitä nuhanenältään pystyy. Ilmeisesti kurkku on kipeänä myös hänellä koska itku alkoi keittosuolaliuoksen jälkeen. Toivottavasti tämä ei kestä kauaa...

En ole koskaan pystynyt määrittelemaan ajanjaksoja omien mielialojeni suhteen. Olen ikäänkuin laskenut "normaalin aikakauden" alkaneeksi muuttaessani aikanaan Helsinkiin vaikka nyt miettiessäni taaksepäin löydän vaikeita ajanjaksoja myös ihan viime vuosilta. On jotenkin kieroa että en kykene tunnistamaan senhetkistä olotilaani vaan elän sitä elämäni todellisena normaalina tilana. Ratkaisuni tuntuvat silloin loogisilta vaikka myöhemmin saatan huomata elämänasenteeni vaikuttaneen niihin - olisin voinut yhtä hyvin päättää toisin.

Pahimmat kaudet ovat kuitenkin takana. Ne sijoittuivat vuosituhannen vaihteeseen, jolloin olen ollut ihan oikeasti todella masentunut. Millennium-aattona makasin Hämeenkyrössä yläkerran sängyssä kun muut juhlivat H-hetkeä, sinä kesänä hukutin ahdistustani alkoholiin ja jopa vahingoitin itseäni. Pahinta oli se että lasin ihmisarvoni sille tasolle etten osannut päästää toisesta ihmisestä irti ja samalla loukkasin muutamaa muuta. Ja mitä enemmän pinnistelin, sen enemmän hallaa tein itselleni. Sitä enemmän menetin ympäriltäni tärkeitä asioita.

Kesti aikansa jotta ymmärsin tämän. Se oli kova isku. Itkin ajaessani Lempäälästä Tampereen suuntaan. Kyyneleet sumensivat näkökentän niin että oli pakko vetää tiensivuun. Itkua vain tuli ja tuli. Ehkä se ahdistuksen purkautuminen avasi portit päätökselle että minun on jälleen kerran paettava.

Mutta minne tahansa ihminen kulkeekin, hän ei löydä sitä ihannetta josta haaveilee. Sitä ei ole olemassa. Vastakohtia ei voi saada itselleen yhtäaikaa vaan on nöyrryttävä ottamaan vastaan arki.

Tasapäisyys. Onnellisuus. Rakkaus. Tunteet eivät nouse aallonharjalle vaan ainoastaan lainehtivat. Jos olen surullinen, saatan vähän itkeä - jos olen innostunut saatan tehdä kovasti siihen liittyviä asioita. Mutta olenko masentunut? En. Olenko maaninen? En kovin paljon.
Kun nämä fiilisten äärilaidat puuttuvat, jää paljon kokematta hyvässä ja pahassa. On jotain sellaista suurta - itseni kokoista - jota jään kaipaamaan. Toisaalta olen hyvin helpottunut tietynlaisesta mielenrauhasta jonka olen vuosien jälkeen saanut.

Onko viisaus sitä, että tukahduttaa luovuutensa ja valjastaa sen vain sanoiksi?
Onko järkevyys sitä, että ei edes harkitse ennen niin innostavia asioita niiden mahdottomuuden vuoksi?
Onko se pelkoa - epäonnistumisen, menettämisen - ettei enää edes yritä elää kuten on ihannoinut?

Kirjoitan tätä, koska sain palan maniaa muutama yö sitten ja jäin kaipaamaan adrenaliinin sykettä suonissani ja väsymättömyyden tunnetta.
Mutta minulla ei ole yksinkertaisesti varaa siihen enää. Huikean auringonnousun jälkeen saapuu synkkääkin synkempi yö jonne en halua enkä voi johdattaa lähimmäisiäni.

Ennen nukkumaanmenoa on vielä kerrottava pari riviä siitä miten upea hevonen minulla on!

Ei ole turhaan mainittu että Suikkulaiset ovat sydämessään urheiluhevosia. Elsa on asenteeltaan edelleen ravuri ja sen elementti on vauhti. Vaikka se hiljentääkin pyynnöstä, tekee se sen vastahakoisesti. Kun taas annan luvan mennä, nousevat pupunkorvat pystyyn ja kavionkopina kiihtyy hiekkatiellä. Tunnen kuinka hevonen painuu ottamaan tasaista tukea ohjasta tarkoittamatta sillä mitään pahaa... ja ratsuihmisenä minua alkaa hirvittää ;)
Tarvitsisi joku montékuski sinne selkään tai sitten ravi-ihminen istumaan kärryille. Olen varma että sekä hevonen että ihminen nauttisivat - nimittäin tämä hiljentää pyynnöstä ja on kaikesta huolimatta suht kevyt kädelle.

Viime viikolla ajattelin kokeilla hypätä ristikkoa. Ilmeisesti Elsalla ei ole hypätty koskaan ennen, sillä se pudotti puomit joka kerta kun ravasin kevyessä istunnassa niistä yli.
Tänään korjasin asiaa hypyttämällä tammaa liinassa ja kun se ymmärsi mistä on kyse niin riemulla ei ollut rajaa. Uudelleen ja uudelleen se paineli laukassa ympyrällä pikkuisen esteen ylitse ja hyppäsi kuin Jappeloup konsanaan! Ehkä se voisi olla meidän laji sitten joskus myöhemmin :D

Anne ja Elsa treenasivat esittämistä mikä sujuikin mallikkaasti. Kantakirjaukseen on nyt kaksi viikkoa aikaa. Olen varma että kaikki sujuu.
Niin kiltti ja rauhallinen Elsa on. Ripaus tuimuutta kuitenkin löytyy ja se tulee esiin tilanteessa jossa toinen hevonen yrittää ravilla ohitse. Tahti kiihtyy hitaasti mutta varmasti. On Elsakin joskus starttinsa voittanut ja tuntuu edelleen muistavan sen!