IRC-Galleria

Sain aikoja sitten haasteen, mutta en oikein ole ehtinyt vastaan siihen. Nyt aiheena onkin 5 pelkoani ja pitäisi taas haastaa viisi muuta...


Pelkoni

1. Pelkään jääväni paitsi joistakin kivasta minkä haluan kokea. Kaikki pitää kokea, enkä halua kuulua niihin jotka puhuvat ja puhuvat eivätkä saa mitään aikaan.

2. Pelkään, että jos en näe ystäviäni tarpeeksi, he pikku hiljaa unohtavat minut ja kuollessani kissat syövät minun yksinäisen ruumiini. Pysyttehän siellä?

3. Pelkään liukkaita jyrkkiä mäkiä aina talvisin ja kierränkin ne mieluummin kuin astelisin suoraan niitä pitkin alas.

4. Pelkään arvaamattomia koiria, vaikka olenkin ihan koira ihminen. Minua on näykkässyt muutama koira, vaikka ei sinänsä ole sattunut niin se on pistänyt jännittämään, jos tiedän koiran olevan vähän arvaamaton tai muuten jännittynyt.

5. Pelkään rakastuvani väärään ihmiseen.


Haastan

hazakim
MarieLane
Emuir
kowera
ZaaraL

Sinulle,

Jos luet tätä, jos silmäsi liikkuvat juuri tällä hetkellä näiden sanojen yli, ole kiltti ja kirjoita kommentti, jossa on muisto sinusta ja minusta, vaikka emme edes puhuisi usein. Se voi olla ihan mitä tahansa haluat - hyvää tai huonoa. Kun olet tehnyt tämän, laita tämä omaan päiväkirjaasi ja ylläty (tai kauhistu) siitä, mitä ihmiset muistavatkaan sinusta.

-Aili-

(Ensin alkuun lisäys eiliseen kohua herättäneeseen tekstiini: Exäni piti kyllä Nekusta ei vaan ymmärtänyt sen herkkää ja haavoittuvaista sielun elämää lisäksi hänelle vain sattui oleen vaikeuksia hillitä itseään.)



Todellakin... Nyt se on todistettu... Täällä liikkuu menninkäisiä....

Tänään tuli tehtyä matikan preli, joka meni odotettua paremmin. Harmittavana puolena vain oli se, että olisin todellakin voinut saada jonkin aivan mahtavan arvosanan, jos vain olisin noudattanut vaistoani ja lukenu pelkästään ne tehtävät mitkä ajattelin varmuudella, että tulevat enkä lukenut vain sieltä täältä. Sillä herran Jumala ne tulivat taas...

Mutta nyt on taas huomenna preli... Yllätys, yllätys ruotsin preli... Ainut vaan että hukkasin ruotsin kirjan ja vihonaikoja sitten... Mutta niinkuin sanoin käänsin huoneeni ylös alaisin eikä mitään kirjoja löytyny... Suur etsinnän jälkeen katsoin aina välillä "josko"-elämyksen tuudittamana piiloja mihin ne olisivat voineet kadota... Mutta ei.

Tänään kuitenkin, kun kaikki olisi aivan välttämätöntä, ryhdyin etsimään taas etsimään noita läpysköjä. Kappas...! Ei tarvinut kuin vähän vilkaista pöydän alle ja sieltähän ne löytyivät. Ihan rytyssä, mutta käyttökelpoisina. Vihon välissä vielä oli se ruotsin ainekin, joka piti palauttaa perjantaina...

Elämisen onni ja kurjuus.

Mutta kyllä nyt tuntuu siltä että pitäisi nitistää ne pari pahantekijää jotka huoneessani meuhkaavat. Ne samat varmaan soittavat yöllä seinän takana musiikkia luvattomalla volyymilla. Jospa joku yö hiipisin johonkin piiloon ja odottaisin että ne menninkäiset tulisivat ja haavin kanssa ottaisin ne kiinni ja opettaisin niille ruotsia.

Turha vaiva... Ei menninkäisetkään niin tyhmiä ole että sellaiseen alistuvat. Ei kannata metsästää olematonta ja kurkottaa kuuta. Erityisesti tänään opin ettei menneiden haamuista kannata pitää kiinni.

On liikaa ihmisiä joiden on vaikea pysyä sanojensa takana ja vaikea seistä selkä suorana omien heikkouksiensa edessä. Miksi vältellä kun voi puhua suoraan? Miks miettiä liikaa kun voi kysyä? Kysykää ihmiset... Huutakaa keuhkonne tyhjäks kaikesta saastasta... Mutta miks keksiä valheita vai keksiikö valheet teidät...

Pitäisköhän munkin luopua menninkäisistä ja palata sinne kätköjen pariin... Jättää keksimästä tekosyitä, miksi on asiat tekemättä. Ja ottaa vastuu siitä, mikä huomenna odottaa eikä naureskella, että heh heh jätinpä tekemättä

Osaapa olla ikävä niitä ruttuisia turpia ja kipittäviä tassuja, jotka hyppivät joka puolella ja tipahtavat syliisi.... Kukapa ei ikävöisi sitä häirikköä, joka tiskatessasi kiipesi jalkaasi pitkin pöydälle katsomaan mitä ihmettä on tapahtumassa....

Eniten kuitenkin ikävöin sitä kaunista emoa, jonka vanhemmilta juuri lupaa kysymättä toin kaksi ja puoli vuotta sitten kotiimme. Se oli aivan järkyttävän suloinen karvakasa ja kaiken keskeltä pilkisti suloinen vaaleanpunainen nenä. Se oli silloin kolmikuukautinen ja todella väsynyt ajomatkan jälkeen. Se oli tuotu ladosta, joka oli täynnä sen vuoden kesäkissoja. Veljiä ja siskoja ympärillä ja yhtäkkiä se oli ihan yksin uudessa ympäristössä. Se meni kerälle sängylleni ja nukkui kunnes tuli yö...

Silloin kun halusin mennä nukkumaan se alkoi... Se yhtäkkiä hädissään pomppasi ylös ja pyrki kohti ikkunaa surkeasti maukuen. Sitä showta kesti puoli yötä... Mutta rauhoituttuaan seuraavaa samanlaista ei tullut moneen kuukauteen... Vasta silloin kun olin ensimmäisen yön poissa kotoa.

Viikko sen jälkeen kun veimme sen rokotettavaksi, eläinlääkäri sanoi ettei se vielä voinut olla kolmikuukautinen. Nyt yhdet sen pennut nähneenä olen samaa mieltä. Se oli silloin todella pieni ja pörröinen, ei yhtään niin aikuismainen kun sen kolme pentua nyt. Toisin kun omat pentunsa, se ei ollut ollenkaan tottunut vieraisiin ihmisiin ja avaraan ympäristöön. Meille tultaessa se ei suostunut poistuun mun tutun hämärästä huoneesta, joten arvata saattaa, miltä pikkukaverista tuntui kohdata koko se hullu klinikka, missä haisivat monen moiset mönkijät.

Tullessaan meille se joutui heti ensi kättelyssä tutustuun angora kaniini Leeviin ja jo vanhaan rotwaileriin Arnoon. Arnoa se ei pelännyt juurikaan, mutta kiimaista kääpiökania se juoksi pakoon jopa kiima-aikanaankin. En usko tosin sen juuri erottaneen sen eroa kissasta sillä Nekun kasvaessa ne rupesivat leikkiin, mutta pakko ne oli erottaa sillä eihän kanini olisi kestänyt sellaista menoa.

Molemmat sekä Arno että Leevi kuolivat saman viikon aikana marraskuussa 2004. Tuolloin olin Helsingissä jätkäkaverini luona. Silloineni, joka ei mitään eläimistä ymmärtänyt, suuttui minulle kun surin niitä enkä löytänyt mitään fiilistä juhlia... Ylipäänsä koko seurustelumme ajan tunsin laiminlyöväni lemmikkejäni ja ystäviäni. Eniten harmittaa etten Leevin viimeisien viikkojen aikana ollut juurikaan läsnä. Syyllisyys kalvoi sen kuoltua... Vaikka vain vanhuus vei...

No... Koska en ollut paikalla kehitti Nekku itse tekemistä ja tuli sen ruokkiasta, isästä, sen rakkain ystävä. Nuoremman pikkusiskoni uudesta kissasta, Roosasta, tuli sen pahin vihollinen, sillä tuli sen jälkeen meille, mutta oli vanhempi. Puolestaan vanhemman siskoni uusi koira, Tessa, tuntui saavan hyväksynnän, sillä se antaa aina Nekun voittaa painikisat.

Ensimmäisen vuoden aikana se ei kuitenkaan uskaltautunu ulos... Saatoin jättää huoneeni ikkunan auki ja se vain kurkisteli siitä sitä ympäröivää maailmaa ja sähisi kissoille, jotka uskaltautuivat sen lähelle Sitten se karkasi ekan kerran... rupesi juoksentelemaan ulkona ja tuntea maailman tuulet viiksissään... Se tuli jopa kanssani kesällä Helsinkiin , mutta sen tuominen oli sellainen fiasko että se jäi viimeiseksi: Se joutui olemaan kantokopassaan ensimmäisen vuorokauden, sillä olimme unohtaneet avaimet Kemiin. Lisäksi yhtenä päivänä kun tulimme kämpille oli Nekku hypännyt sisäpihaan ja maukui avuttomana pääsyä sisälle...

Aina kuitenkin nukuimme yhdessä ja vietimme aikaa, tosin pikku hiljaa sekin etääntyi... Ensin meinaan se aina nukkui päälläni, sitten vieressäni, sitten aina sohvalla karvapeitteellä jhon se oli meille tullessankin kääriytynyt, lopulta se ei enää tullutkaan huoneeseeni vaan meni isäni viereen...

Sitten muutimme yhteen entiseni kanssa... Se oli aivan ihana kerrostalo kämppä Tampereen keskustassa mistä näkyi Näsijärvelle. Nekku oli jo koko kesän juoksennellu vapaana ulkona ja monta kertaa ollu valeraskaana. Toimme viikko muuttomme jälkeen Nekunkin uuteen kotiinsa Ensin se ihastui kovasti ja rupesi heti leikkimään ja tutkimaan paikkoja, mutta kun ilta tuli ja se olisi normaalisti mennyt ulos alko taas se itku... Se mauku ikkunan edessä ja tuli munki luokse katso vedoten muhun ja mauku... Sitä jatkui koko yö ja lopulta poikaystävälläni meni hermot siihen ja paiskasi sen parvekkeen kaidetta vasten. Sillon emme vielä tienneet että se oli jo raskaana ja se oli teko mitä en exälleni ikinä antanutkaan anteeksi.

Pian se rupesi todella nälkäiseksi. Ajattelin että oliko taas tämä tätä valeraskautta, mutta se oli jo jonkin verran lihavempi...Sitten eräs lauantai mulaa ja poikaystävälläni meni poikki ja tiistaina istuskelimme katsomassa Big Brotheria. Nekku oli jo niin muotopuoli että oli vakuuttunut että raskaanahan se oli... Viimeisen viikon aikana se oli paisunut kaksinkertaiseksi. Ensin se "levitti" vuodesohvaan kolon ja sitten tuli mun luokseni toiselle sohvalle... Sillä oli selkeät supistukset. Tiesin että kohta ne syntyy... Olin ihan iloissani. Silittelin sitä ja kohta se taas katosi sohvan koloon...

Käänsin katseeni ja jatkoin Pertulle nauramista. Katsoin, että se oli kiivennyt sohvalle sille viltille mihin se oli kotiutunut ekana yönä, kun meille tuli, ja johon se oli niin monta monituista kertaa nukahtanut. Se alkoi nuolla hullunlailla itseensä, exäni meni katsomaan ja sanoi "Sillä on pentu sylissä". Menin katsomaan ja siinä se oli. Koko oma maailmani tuntu keskittyvän vain siihen. Pian näin kun toinenkin pulpahti. Exäni yritti että keskittyisin siihen, mutta ei kai nyt näin ihanaa hetkeä voi missata. Siinä oli sitä jotain taikaa.

Minun pikku kissani, jonka reilu kaksi vuotta sitten olin ootanut hoiviini synnytti 25.10 kolme aivan ihanaa pentua. Keskelle omaa kriisiäni ja omaa vaikeaa elämäntilannettani.... Siitä kissasta tuli siitä hetkestä lähtien elämäni ainut rakkaus. Oli niin paljon helpompaa päästää exästä ja kaikesta muusta ympäröivästä irti... niin itsekkältä kun se kuulostaakin.

Nyt tuli vain asunnon kanssa ongelma sillä olimme eronneet niin joutuisin muuttaan pois ja jos soluun olisin joutunut en olisi kissoja pystynyt pitämään... Onneksi exäni viivytteli asunnon hankkimisessa ja vietti aikaansa paljon Helsingissä ei tarvinnut asunnosta luopua kahteen kuukauteen. Ensin ajattelin ottaa kämppiksen, mutta tajusin etten olisi pystynyt elämään samassa huoneessa jonkun kaverini kanssa joten päätin muuttaa pois. TOASilta tuli kirje, että olisin saanut Haapalinnasta yksiön, vuokra kuitenkin oli liian kallis... Toas kuitenkin lupasi antaa seuraavan normaalin kokoisen yksiön joka vapautuisi, mutta sellaista ei tullut. Jouduin muuttamaan soluun....

No... Pennut kasvoi, joka toi paljon vieraita katsomaanpienokaisia. Oli upeaa seurata niiden kehitystä ja Nekun iloa vaikka se välillä sekeästi protestoikin aika ajoin niitä vastaan... Oli myös hienoa huomata kuinka itsepäisestä katista tuli pentunsa huomioon ottava äiti.. Niiden ensimmäisinä elinviikkoina se ei juurikaan poistunut niiden luota vaan aina asioilla käynnin jälkeen juoksi takaisin niiden luokse. Kun ne oppivat syömään, se antoi niiden aina hanmstrata ensin ja söi mitä jäi jäljelle. Huomasinkin että sen turkki ja kynnet kärsivät imettämisen takia.

Itsekkään en noiden kuukausien aikana ostanut juuri muutakuin kissanruokaa... menetin työpaikkani joulukuussa ja jouduin sen kuukauden elämään alle sadalla eurolla laskujen jälkeen.

Ensin en juurikaan erottanut pentuja. Ainoastaan osasin sanoa että yhdellä niistä oli erilainen väritys verrattuna äitiinsä. Se todennäköisesti oli samanlainen kuin isänsä, joten rupesin kutsumaan sitä äijäksi tietämättä sen sukupuolta. Toisella oli pienempänä vähän enemmän raitoja joten toisista tuli raita ja Laikku, sillä emme olleet vielä jakaneet pentuja uusien omistajien kesken. 'Myöhemmin kuitenkin Raidasta tuli Geba eli Gerbiili ja Laikusta Killeri. Onnekseni, kaikki uudet omistajat saivat juuri omat suosikkinsa. Äijän uusi omistaja, Mikko, oli kuitenkin niin ihastunut nimeen että siitä huolimatta että aluksi luultiin Äijää nartuksi halusi sen nimeks Äijä. " Se on hyvä sanoa kavereille, että juon kotona kaljaa ja Äijä juo maitoo..." Mutta oma aavistukseni oli oikeassa... Äijä oli äijä...

Vaikka alussa kaikki kolme näyttivätkin ihan samalta saivat ne pian selkeitä luonne-eroja. Geba jo alusta asti kiusasi muita ja potki muut pois nisältä, se kiipeili emon turkissa ja oli ehdottomasti kaikista vilkkain ja aikamoinen tutkimus matkailija. Muuten pienestä koostaan huolimatta Geba taisi olla se joka ensimmäisenä otti hassuja puoli askelia. Se oli kyllä ehdottomasti äidin lellikki: aina siinä kiinni. Geba oli se joka kiipeili jalkaani pitkin kun seisoin paikallani. Samoin se oli se, joka teki pahimmat jäljet exäni verhoihin.

Killeri oli se joka oli ensimmäisenä kiinnostunut muusta maailmasta. Se ei pelännyt uusia ihmisiä vaan tuli rohkeasti tutustumaan ja lattialla seikkailtuaan löysi aina tiensä kotiin. Parhaiten muistan Killeristä sen kuinka se aina olleesani lähdössä kouluun tuli pesän nurkalle tiirailemaan että mihin ihmeeseen lähden. Se myös metsästi sulkaa kaikista innokkaimmin. Killeri taisi olla Geba kiipeily taidoista huolimatta se, joka ensimmäisen valloitti sänkyni.

Äijä puolestaan... No... Jumitti pienenä aina joka paikassa. Sekä se omisti/omistaa ison liudan Mikko/koira/kanimaisia piirteitä... Sillon kun sen otti lattialle se vain pyöri paikallaan ja saattoi alkaa metsästään häntäänsä. Lopulta se eksyi ihan kokonaan ja rupesi itkemään emolta apua... No pakko se oli auttaa pesään sillä Nekku ei oikein osaanut kuljettaapentuja niskasta vaan yritti aina raahata koko päästä. Sillä tosin aukesi silmät ensimmäisenä... Kauniin siniset, aivan upeat... Se oli myös kamalin ahmatti ja iso kokoisinkin. Älyllisesti pienenä hyvinkin rajoittunut... Nykyään kun näen sitä... Mies on aivan eri maata. Se myöskään ei samalla lailla ollut niin kiinnostunut kaikista pehmeimmästä paikasta vaan tykkää loikoilla lattialla. Ennen se ei ollut ollenkaan huomion kipeä, mutta nykyään ollessa ainoa kissa, se on todellakin ihan eri katti.

Parhaiten muistan siitä sen jumituksen ja ihan pienenä, kun ne ei ees nähnyt vielä, se ikään kuin aivasti. Tottakai soitin hädissään eläinlääkärille ja hän sanoi ettei niin pienen pennun kohdalla asialle voi tehdä mitään... Mutta kun se tki sen toisen kerran, tajusin, että se olikin sähissyt... Raukka yritti pelotella... =)

Joyuluna jouduin viemään ne isäni luokse takaisin kotio.... Muutto oli edessä, joulun vietin siellä ja tililläni ei käytännössä ollut enää rahaa... Nyt muutama viikko sitten ne luovutettiin koteihinsa ja ne ovat kohta nelikuisia. Nekun olen nähnyt vain kolme kertaa joulun jälkeen, kahdella ekalla kerralla kävin riistämässä siltä lapset pois ja kolmas oli eilen... Vanhemman pikkusiskoni synttäreillä... Tuntuu niin pahalta hylätä se tällä tavalla, mutta totuus on etten voi muutakaan. Se olisi varmaan aika leikkauttaa, mutta rahatilanteeni on sellainen että ei pysty. Heti kun pääsemme taas muuttamaan (todennäköisesti kesänloputtua) Saan taas olla sen kanssa ja saan sen luokseni. Se on minulle todella tärkeä ja saa minut jrauhoittumaan... Sen jälkeen en siitä kyllä luovu...

Haaste:

TEHTÄVÄNANTO: paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä (paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa). Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Siis...

1. Laulaa lallatan koko ajan ja kaikkialla.

2. Mun on pakko puhua jonkun kanssa ennen nukkumaan menoa.

3. Olen aina vähän myöhässä kaikkialta vähintään muutaman minuutin, yleensä enemmän, paitsi junasta ja töistä. Onneksi en enää liiku bussilla...

4. Kaiken muun voisin jättää, mut salmiakkia en.

5. Pienenä kun tuli yksinäinen tai muuten vaan surullinen olo illalla, kiipesin meidän talon katolle tuijottamaan tähtiä... Jotenkin ne aina sai rauhoittumaan oli kuinka surullinen tai kuinka kylmä tahansa.


pony86
HC-pingviini
Inkkuu_
Sanjay
Be- tu

Äh!

Taas sitä oli pitkä päivä... Ensin koulussa neljä tuntia ja sitten töihin... Koko neljä tuntia oli ruotsia ja töistä pääsin puolen yön jälkeen. Selkääkin kolottaa... Ruotsi on nykyään ihan mukava kieli, kiitos opettajan... Mutta mun on pakko sanoa että tässä mun kämpässä liikkuu varmasti menninkäisiä, jotka vihaavat ruotsia...

Jo useamman kerran tämän kolmen viikon aikana, kun olen täällä asunut, on ruotsin kirja mystisesti kadonnut. Nyt vaivalla väkertämä aineenikin katosi vihon mukana... Kummallista kyllä että tallella kuitenkin on kaikki muut ruotsin kirjat ja vihot... Mutta se mitä nyt tällä hetkellä;kahdeksan ja puolen tunnin päästä taas tarvitsen on taas kadoksissa. Miksi ei se enkun kirja huku tai matikan kirja, miksi se on aina se ruotsin kirja...

Viime viikolla löysin sen siitä paperi pinkasta mistä oli katsonut sata kertaa aikaisemminkin. Mistäköhän se nyt löytyy...

Olisi hupaisaa mennä sanomaan menninkäisten tihutöistä Väyryselle(ruotsin opettaja), mutta tulisi sellainen olo kuin koira olisi syönyt läksyni... Noh...

Jotain sain aikaiseksi kuitenkin tänäänkin... Sain vihdoin suostuteltua ystäväni järkkäämään vuosisadan kesäpippaloita... Siellä menninkäiset saavat kyllä tupenrapinat, jos eivät ruotsin kirjaani palauta. Paikalle olisi tarkoitus myös vaivaantua noitia ja keijuja ja suunnitteilla olisi teemana jonkun prinsessa ja prinssi parin kihlajaiset, jos tarpeeksi uskalias prinssi löydetään.

Kauniin luonnonmaisemaan ilmestyisi kokko ja upeaa live musiikkia... Väkeä kerääntyisi telttoineen. Syötäisiin ja juotaisiin viiniä ja olutta... Larppi juhlat, ystäväni sanoi. Mutta se onkin se meidän kesän unelma. Tänä kesänä se toteutuu... Ja silloin yksikään menninäinen ei ruotsin kirjojani varasta.

Mutta onko aika keijujen ja noitien... Tulevatko peikot ulos luolistaan ja karjaisevat ilmoille merkin että juhlat alkaa... Eihän me pelkästään ystäväni kanssa voida peijaisia pitää... Tuskin me karhua kaadetuksi saatais...

Mutta tältä yöltä taidan siirtyä metsästämään menninkäistä joka vei ruortsin kirjani.... sanokaapa minun sanoneen: Aika keijujen ja noitien ei ole vielä ohi...