IRC-Galleria

Kahdeksan kuukautta suunniteltu muutto nyt takana, ainakin osittain, ehkä nyt saa kodin rakennettua kun on jotain mistä aloittaa...

Eilinen päivä oli kaoottinen, ensin pelko vaasaan palaamisesta, kaikki ne muistot.. Sattui niin lujaa joka kerta kun kilometriviitat näyttivät pienempää lukemaa.. Kädet hikisenä istuin autossa ja yritin keskittyä hengittämiseen... tärinää, tutinaa, paniikkia... neljä tuntia... Kuulostaa varmasti naurettavalta, mutta niin se vaan on, asiat oli pakko kohdata, yksin en olis siihen vieläkään pystynyt, kiitokset sinulle joka vieressä istuit, lohdutit, annoit voimaa... Sä laitoit mut tekemään sen mihin musta ei ole ollut.

Suunniteltu haudalla käynti osoittautui "virheeksi" Huomasin jälleen kuinka mun mielipidettä ei juurikaan pidetä minään, ihan niinkuin Jimi ei olis mun poika ollenkaan, kaikki ne muistot, mulle tärkeät, oli viety pois, ihan kuin mut haluttais sulkea kokonaan pois... Lupaa kysymättä hautarauhaa oli rikottu, kyllähän mä sen tiesin ketä se oli, enhän mä koskaan oo mitään sille ihmiselle ollu, pakko oli kuitenkin tarkistaa... Ja oikeessahan tässä on taas oltu, herra kaikkitietävä, virheetön, täydellisyys ne oli vienyt. Luulis että noinkin vanha ihminen osais edes vähän kunnioittaa toisten tunteita, mutta ei, eihän niin ole koskaan ollut, omia vaan puolustellaan...

Onneks Jimille tehdään oma muistopaikka Helsinkiin, jonne tollasilla idiooteilla ei oo mitään asiaa, saan muistella omaa poikaani juuri niin monella enkelillä kun tuntuu hyvältä, eikä kukaan tuu sanomaan että on liikaa tavaraa, saan kirjoittaa muistosanoihin ihan sitä mitä haluan, ilman että niitä joku alkaa arvostelemaan. On haudan omistaja ihan kuka tahansa, niin poika on silti myös mun.........

Romahdushan siitä tietenkin tuli, Jimin tavaroiden näkeminen satutti, mutta ehkä hyvä näin, pahimman tuskan sain vihdoin itkettyä itsestä ulos, pakkaamisesta ei juuri mitään tullut, mut on nyt edes jotain mukana, kerran vielä pitää vaasaan palata mutta se on jossain tulevaisuudessa...

Mukavahan teitä muutamaa tyttöstä oli siellä nähdä, muuten aika paska reissu. Ei jäänyt Vaasasta sellaista muistoa jota kaipaisin...

Voi sitä hyvänolontunnetta kun näki kyltin Helsinki, oli niin ihana palata KOTIIN....

Niitähän pitäisi molempia olla..
Järjellä ajatellen tiedän, että toimit oikein, puhumalla asiat selvitetään, ja siihen menee varmasti kauan, miksi sanat kuitenkin vain satuttavat? Muhun ei pitäis mikään tuntua, eihän muidenkaan sanat tunnu miltään, eihän muhun vaikuta kenenkään muunkaan teot millään tavalla, enhän mä elä... Miksi ihmeessä nyt on sit näin, en voi ymmärtää...

Ehkä oli kuitenkin helppo elää siinä omassa pienessä maailmassa johon ei kuulunu ketään muuta ku minä, ei tarvinnu välittää kenestäkään, sai olla kaikkien muiden "yläpuolella" , saavuttamattomissa, haavoittumattomana, olla niin kova ettei kukaan pystyny mua liikauttamaan mihinkään suuntaan...

Sä tiputit mut alas, sait mut taas kärsimään muutakin tuskaa kuin tätä omaani jota olen niin suojellut muilta ihmisiltä, halusin surra yksin, halusin todistaa eräille pärjääväni yksin, ja tottahan se on, enhän mä tarvitse ketään vierelleni vain siksi että olisin jotenkin ehyempi, en siksi että elämästäni tulisi jotenkin parempaa...

Halusin elää tunteettomana, se on paljon helpompaa, tai ainakin nyt sen huomaa... Mä en tarvi näitä tunteita, en osaa käsitellä niitä, pelkään sattumista liikaa uskaltaakseni nauttia jostain, ja onko oikeestaan edes oikein olla onnellinen, ei se kestä kuitenkaan. Maailma on liian paska paikka elää tunteiden kanssa, helpompaa on olla vain ja tehdä töitä, olla ajattelematta, odottamatta tulevaisuudelta liikoja, ei ainakaan joudu koskaan pettymään..

Silti sä lupaa kysymättä rikoit mun muurin, siitä maksan nyt kalliin hinnan, hinnan jota ei pysty määrittämään millään asteikolla, olisit kadonnnut, jättäny mut rauhaan, nyt se on liian myöhäistä, mitään ei saa tekemättömäks, sydäntä ei saa kylmäks enkä oo varma onko tämä edes oikein.. Tässä pelissä on liikaa osallistujia, liian monta kärsijää....

Ehkä tämä oli kuitenkin vain pieni herätys mulle, sait mut tajuamaan mikä multa puuttuu, mitä mä oon vailla...

Siitä kiitän, muusta ehkä en....

Elämäni on kuin pimeä vankiselli.
Olen kahlittu elämän kahlein,
ei poispääsyä, ei toivoakaan
vapaudesta........
.......ei edes hetkeksi!

Jostain kaukaa kuulen sun äänen,
mutta se olikin vain tuulen huminaa.
Seuranani vain yksinäisyys,
tulessa sydämeni palaa...

Olen kokenut tuskan,
näen liekin sammuvan...
Kaipaan elämää.
Mietin tulevaa, mahdottomuutta.
Suljen silmäni maailmalta,
vaivun uneen, elämältä....

Taas valo viiltää taivaanrantaa,
se päivän yöstä erottaa.
On tullut aika pois se antaa,
jota niin paljon rakastaa.
Sen järjellä me ymmärrämme,
kun toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisällämme,
ei tahdo sitä käsittää.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
Sinua Paljon Rakastin!

Haluaisin niin kovasti ymmärtää... ymmärtää muita ja varsinkin itseäni, miksi näin??

Vieläkään ei aurinko paista risukasaan, muumio jatkaa maallista vaellustaan leikkien että on saanut jostain voimaa selvitä seuraavaan päivään..

Kortit, valokuvat, adressit... kaikki ne kummittelee mielessä, ehkä ne pitäisi pystyä jonku kanssa läpikäymään, sais sillä tuskaa hellitettyä edes hieman, mutta kuka olis se oikea...???

Moni tahtoo ymmärtää.. tai sanoo ainakin niin, tietämättä miltä se mun korviin kuulostaa..
Kliseitä toisten perään, ei auta vaikka sanoo ettei mua voi auttaa enkä jaksa kuunnella niitä voivotteluja.. Mikään niistä ei tuo Jimiä takas, mikään tai kenenkään halu auttaa ei vähennä sitä surua yhtään, ei nopeuta tuskan poismenoa ja miksi pitäisikään?? Kuka on se ihminen jolla on valta sanoa et mun pitäs nyt jo olla parantumaan päin, miksi en saisi surra rauhassa, kärsiä oman tuskani pois siinä tahdissa ku se musta on kohtuullista... Onko vuosi tosiaan liian pitkä aika surra jos on menettänyt elämää tärkeämmän asian...

Mielelläni kuuntelen muita, yritän auttaa, mutta tuskin kuitenkaan tiedän miltä heistä tuntuu, eikä se liene tärkeää??? Eiköhän se tärkein apu anneta kuuntelemalla, olemalla kiinnostunut toisen kertomasta... Silti haluan ymmärtää, oppia tietämään kaiken, oppia miltä tuntuu jos menettää jotain.. haluan ymmärtää myös miltä minusta oikeasti nyt tuntuu. kuka mä oon ja miks mä oon täällä... Ihan samalla tavalla kun kaikki muutkin, ainut ero vaan meissä on siinä, että mä en oo varma olenko elossa, vai hoipunko oikeasti vain muumiona pitkin maailman raittia.. Kun oppisin ymmärtämään itseäni, voisin ehkä ymmärtää myös SINUA

Jälleen valvon yksin yötä pimeässä, muistaen kuinka elämä oli helppoa...

Kuinka vähän ihmiset arvostaa läheisiä ihmisiään ennenkuin on liian myöhäistä? Miks joillekki annetaan kannettavaks niin älyttömän paljon... Oman tuskani kanssa joudun elämään, mutta kuinka voin mennä hautajaisiin, katsoa ihmistä silmiin joka on menettänyt paljon enemmän kuin minä, en pysty edes kuvittelemaan sitä tuskan määrää mikä hänen sisällään sinä päivänä on..

Kun voisin edes jotenkin auttaa, ottaa sen tuskan pois, auttaa jatkamaan eteenpäin.. Ei, ei näillä voimilla oteta hartioille enää suurempaa taakkaa. Mitä hyötyä on jatkaa jos ei voi ketään auttaa?

Pelko sisälläni kasvaa, on vain ehkä päivistä kiinni kun puhelin soi, vastaanko, ehkä en kuitenkaan uskalla... Uskallanko olla vastaamatta, tuskin sitäkään.. Maailma on täynnä vanhuksia, eikö riittäisi että aletaan karsia siitä päästä, vihaan Jumalaa joka ei anna lasten ja nuorten elää. Muistoihin jää ne kesäiset päivät jotka yhdessä vietimme, silloin kaikki oli muka niin helppoa, maailma oli luotu vain meitä varten... mitä se on nyt? Pimeää, tuskaa, kyyneliä...
Ei annettu meidän kauaa nauttia ilosta. Osasinko arvostaa? Enpä tietenkään, niinkuin en osannu arvostaa mitään muutakaan, enkä osaa vieläkään :(

Haluaisin vaan hyvästellä kaikki, onko sitten luovuttamisen makua ilmassa, tiedä häntä, mut.... maailma on silti täynnä vääryyttä, enkä mä voi millään käsittää miks sen pitää aina liittyä jotenki mun elämään, enkö oo jo kärsiny tarpeeks, eikö ois jo iloisten uutisten vuoro ollu välillä??? Oli ilmeisesti liikaa pyydetty että oisin saanu olla onnelllinen vähä pidemmän aikaa..

Vuosi on nyt täynnä. Surua ei pysty käsittämään kukaan. En edes minä itse. En saa siitä kiinni. En tiedä mistä alkaisin vyyhtiä selvittämään...
Ajatukset pysyy päässä päivän. Huomisesta en tiedä, eilistä ei minulle ole. On vain musta tyhjyys.

Ei valoa, ei muistoja, pelkkää pimeää. Auttajia olisi vaan ei keinoja :(

Kauanko ihminen pystyy elämään näin, tai onko tämä edes mitään elämää?

Jimi vei mennessään osan sydämestäni, ja juuri siinä palassa taisi olla kyky tuntea jotain. Tuntemattomat ihmiset eivät voi millään muotoa ymmärtää kuinka suuren aukon Jimi jätti jälkeensä... Kuinka kukaan voi ymmärtää miten paljon sattuu sellainen tuska jota ei voi sanoin kuvata, jolle ei löydy vertauskohdetta... Miten voi selittää sellaisen kivun, joka estää itkemisen? Pelkään romahdusta niin paljon etten pysty sitä itse edes tiedostamaan. Romahdusta seuraisi kuolema, no, helpotus mulle, mutta lisää surua muille. Vaihtoehdot on aivan nollassa, en osaa enää jatkaa eteenpäin. Tiedän olevani vielä hengissä, mutta sekin vain siksi että hengitän... Ruumiini tai paremminkin kehoni elää, sieluni on tainnut jo siirtyä muille maille vierahille, missä sen on hyvä olla. Sydän tekee hiljaista kuolemaa, päivä päivältä olen lähempänä sitä minne haluan päästä. Kunpa tulisi joku joka armahtaisi mut tästä tuskasta, antaisi mun vaan mennä, mennä sinne missä odotetaan...

Mitä järkeä on sanoa ihmisille, että nyt mä en jaksa.. hengittääkö ne mun puolesta??
Pelkkä ajatus siitä et pitää elää, sattuu, ahdistaa niin helvetisti... En jaksa tehdä mitään, mut en jaksa olla tekemättäkään. En halua nukkua, en valvoa. En halua olla yksin, mut en kestä ketään ihmistä vieressäkään. Ei ole sellaista tilannetta missä olis tällä hetkellä hyvä olla...

Ei näin voi jatkua. On hirveää tuntea se raivo sisällä. Tiedän ja tunnen sen olemassaolon joka hetki. Ei auta vaikka yritän sanoa sen ääneen... En kestä hiljaisuutta, en meteliä...

Kaikkien hyvien neuvojen mukaan puhuminen pitäis auttaa, vaan ei... Silloin harvoin jos satun jollekki mainitsemaan asiasta on vastauksia vain ne kaksi: "haluaisin auttaa vaan en osaa" tai "aika parantaa haavat" Kummastakaan ei ole antamaan mulle voimaa jaksaa huomiseen. Ja toisaalta, kuinka joku muu osais mua auttaa kun en osaa sitä itsekään....

Neljä päivää vielä... Silloin on kulunut tasan vuosi siitä kun näin Jimin viimeisen kerran. Annoin pojalle viimeisen suudelman... Vuosi siitä kun Jimi siunattiin maan syliin. Nalle ja auto mukanaan hän lähti ikuiselle matkalle, auringon paistaessa saatoimme hänet sinne mistä paluuta ei enää ole. Muistoina vain valokuvat.....

Mä en ihan oikeesti ymmärrä enää itseäni....... ei vaan jaksa, edes hengittää..........

Tein sen, olen jälleen voittaja, juhannuksesta selvitty hengissä =)

Elämä nöyrryn edessäsi.
Rukoilen koko sydämestäni.
Anna minun pitää lapseni.
Rakastan häntä koko sielustani.
Lupaan tehdä kaikkeni.

Ei vastaa huutooni elämä.
Otti pois poikani.
Nyt hukun tuskaani.
Julma on vihani.
Tappava on syyllisyyteni.

En ymmärrä tätä,
miksi antaa meille näin suuri hätä?
Koko maailmamme suistui radaltaan.
Siihen surun mustaan maailmaan.
Kuka uskaltautuu enää rakastamaan?
Kaiken voi menettää koska vaan.

Elämä jatkuu, antaa lahjojaan.
Ottaa pois, saa meidät kasvamaan.
Suru ja tuska toivat lahjanaan,
kyvyn tässä ja nyt ehdottomasti vain rakastaa.
Opetti jokaista hetkeä arvostamaan.
Antoi oivaltaa kaikesta, kaikesta joudun luopumaan.

Rakkaus jää, kasvaa.
Elät siis lapseni minussa nyt.
Kuulut vain siihen maailmaan,
jota en voi käsin koskettaa...

Taas yksi merkkipäivä tulossa, olo on niin paha kuin vain ihmisellä millään voi olla..
Aurinko paistaa ulkona, kaikki muistuttaa vuosi sitten olleesta juhannusaaton aatosta, linnut laulaa, lämpöä riittää, ihmiset hymyilevät, suunnittelevat kaikki jonkinlaisia juhlia, ympärillä jokainen puhuu minne on menossa ja kenen kanssa...
Istun yksin ja mietin, miten hyvin kaikki voisi olla, mitä kaikkea vielä vuosi sitten minäkin suunnittelin hymyssä suin, pari päivää töitä ja sitten lomalle koko perheen voimin, vihdoinkin meillä olisi aikaa toisillemme, voisimme unohtaa arjen kiireet ja vain nauttia olosta....

Yksi kaunis aamu muutti sen kaiken, loma toki tuli, mutta sairasloma, elämä ei ole enää entisensä! Vihaan tätä pelkoa, miksi ihminen on näin voimaton, tunteeton, kylmä....

Vielä kuusi päivää ennenkuin pahin päivä koittaa, jos siihen aamuun herään ja illalla vielä hengissä menen nukkumaan, voin ehkä ajatella voittaneeni jotain. Olen selvinnyt silloin elämäni pahimmasta vuodesta, parasta jään odottamaan ja pahinta pelkäämään...

Kun olisin saanut pitää edes yhden ihmisen joka lohduttaisi tässä surussa, joka ymmärtäisi sanomatta miten pahalta voi tuntua, olisi edes yksi ihminen joka muistaisi kysyä, ja kysymyksen jälkeen vielä kuunnella vastauksenkin, mutta ei, maailma on julma, se jättää yksin!!!