Loppuraskaus nääs kävi niinkin raskaaksi, että olin jo menossa pelkopolille juttelemaan asiasta.
Sain kuitenkin "ensiavun" neuvolan psykologilta ja harjoittelin itsesuggestiota muutaman aikaa ennen synnytystä.
Unetkin siinä loppuaikana meni, paino lähti valumaan alakanttiin ja olo oli välillä melkein sietämätön. Mutta kun sain vihdoin nukutuksi kunnolla, alkoi pääkin toimimaan taas normaalisti ja pahimmat pelot hävisivät sen tien. Jossain vaiheessa paljon mietitty pelkosektion toteuttaminen alkoi onneksi tuntumaan lähinnä liitoittelulta ja sain kasattua rohkeutta lähteä hommaan jälleen avoimin mielin.
Niille, jotka eivät tiedä Ompun synnytyksestä niin kerrottakoon, että tapahtuma jätti traumoja kätilön käytöksen ja "liian kovien" kipujen takia; mulla lamaantui hengitys ja pallea kramppasi kesken kaiken. Kätilö ei siis auttanut hengitysrytmin löytymisessä, vaan tuskaili salin perällä kädet puuskassa, miten "tästä ei tule mitään". Se oli kova paikka siksi, että ensimmäistä kertaa elämässäni minun oli pakko luottaa vieraaseen ihmiseen ja siihen, että saan kaiken avun mitä sillä hetkellä tarvitsen. En saanut mitään.
Tällä kertaa pelkoja pahensi kuitenkin se kauhukuva, että pitkän matkan takia emme ehtisi sairaalaan. Joka puoelta kuulin, kuinka "pitää soittaa ambulanssi hyvissä ajoin" ja joka kerta, kun hiukankaan epäilin suppareiden lähtevän "nousuun", pidin puhelimessa valmiina hätänumeroa. Mutta sepäs siitä, ei me oltaisi ehditty sairaalaan, vaikka olisin soittanut ambulanssin paikalle jo ensimmäisestä kunnon supistuksesta!
*
21.12 sunnuntaina heräsin siis aamulla kuta kuinkin tasan 06.00 ja toimitin vessaan meneväksi limatulpan. Innostuin hetkeksi, mutta muistelin ja aamukahvilla tarkistelin netistä, että voi mennä silti vielä parikin viikkoa, ennen kuin alkaa tapahtuman mitään. Myönnetään, että masennutti koko ajatus :D
Me nimittäin käytiin jo viikolla 34 kerran kokeilemassa synnärillä, josko tositoimet alkaisi, mutta kotiin tultiin kuitenkin. Siitä lähtien mulla oli niiiiiin kärsimätön olo, ettähh. Inhotti jo olla niin puolikuntoisena ja samalla olla Ompun kanssa kotona väsyksissä. Mie olen äärimmäisen huono sairastamaan, tai ylipäätään elämään puolikuntoisena raakkina; haluan äkkiä itseni kuntoon, normaaliin olo- ja elo- ja toimintatilaan.
Mie join aamukahvit, ahmin 4 torttua ja kahdeksan jälkeen oli mentävä maate uudestaan. Tuli outo ja pahoinvoiva olo. Äiti-Mummikka oli kylässä/hoitoapuna ja ihmetteli sitä olotilaa myös. Muutaman päivän kun oli supistellut ja juilinut ihan tosissaan, mutta ne parikin tuntia kestäneet supparit laantui aina, kun alettiin kellottamaan.
Yhdeksän aikaan tuli sitten ensimmäinen Vakava supistus. Navan alus "syttyi tuleen" ja otin heti kellon esiin tietysti. Tajusin heti, että nyt lähtee meno käyntiin. Koitin silti toimittaa aamupuuhia naaman ja hampaiden pesua myöten, välillä nojaillen seiniin...
Väli oli yhtäkkiä siinä 8min seuraavaan ja kipu oli yhtäkkiä selvästi kovempi. Piti ottaa tukea seinistä ja pysähtyä keskittymään hengittämiseen.
Seuraavaan olikin väli 6min, sitten 4min ja sitten soitettiinkin ambulanssi. Välit lyheni liian nopeasti. Kipu oli niin kovaa, että jalat meni alta ja odoteltiin 15min puupaan saapumista niin, että minä olin kontallani eteisen lattialla. Supistusten välejä ei ehditty enää edes mittailemaan. Äitini (5 lasta tehnyt, kaikki ilman puudutuksia!) auttoi hengitysrytmin löytymisessä ja patisti minua "huohottamaan" puuskuttaen itse vieressä.
Ambulanssi tuli ja ensihoitajat hakemaan sisältä. Sanoin, että tulee todella kiire, mutta mies vakuutti, että on tilastollinen mahdottomuus, että tällä alueella viikon sisään kaksi synnyttäisi matkalle. Edellinen oli ehtinyt Oriveteen asti (70km Virroilta), kun vauva oli jo ulkona.
Äiti-mummikka jäi Omppua syöttämään, tirautti hermostuneena itkunkin kun tehtiin lähtöä. Ompulle kerkesin antaa hätäisen suukon otsalle ja sitten olikin mentävä. Se aavisti selvästi, että jotain oli tapahtumassa.
Lähdettiin matkaan kun supistukselta pääsin paareille ja Tomppa lähti perään omalla autolla. Keli oli ihan kamalaa pääkalloa ja alkumatkan kuski ajeli noin rajoitusten mukaan.
Supistukset tiheni koko ajan ja yhden ollessa päällä, minun ollessani kontallani paareilla kuski tekee yhtäkkiä kaksi nopeaa lukkojarrutusta peräjälkeen. Ensihoitaja lensi istuimeltaan etuseinään ja minä sain nipin napin pidettyä itseni paareilla. Huusin kurkku suorana "mitä helvettiä siellä tapahtuu" ja sain vastauksen, että edessä ajava oli ilmeisesti säikähtänyt hälytysvaloja ja jarruttanut suorilta autonsa pysähdyksiin. Näin eteen sen verran, että tuon panikoineen kuskin auton perään ei montaa senttiä jäänyt väliä.
Kurun kohdalla (n.50km kotoa) supistusten väli oli siinä 2min ja ne oli niin rajuja, että mie muistan hakanneeni toista jalkaa paarin reunaan ja heiluttaneeni päätä edes takaisin. Näytti taatusti siltä, kuin olisin yrittänyt moshata päätäni irti :D
Silti sain -jostain käsittämättömästä syystä- hengitettyä pinta-huohotusta huippuun asti ja piru vie -oikeasti- se oli PARAS lääke sen huipun kestämiseen. Lisäksi sain apua ensihoitajalta, joka sai kunnian (=tiukan käskyn) painaa alaselkää joka supparin kohdalla niin kovaan kuin kykeni. Se on muuten kipeä vieläkin, mustelmat on häipyneet kai suurimmaksi osaksi jo pois :D
Tässä vaiheessa kävin paniikissa jonkun aikaa..valitin ja kiukuttelin, etten jumankauta halua synnyttää sinne autoon ja että kuski saa luvan kasvattaa siivet, että ehditään perille.
Takana minun kanssa ollut ensihoitaja soitti siinä kohtaa Taysiin uudestaan ja ilmoitti, että vauva syntynee matkalle. Silloin iski todellisuus minullekin nyrkin päin naamaa ja -jeskamandeera- mie kokosin itseni supistustauolla ja muistan ajatelleeni, että tästä kotterosta ei muuten ulos päästä ilman vauvaa sylissä. Nyt on pakko selviytyä, meni miten meni.
(Huom, kaikki kunnia Erittäin pätevälle kätilö-ensihoitajalle, hoisi koko tapahtuman hienosti! ...mutta silti tuli rytinän keskellä sellainen tunne, että koska mies ei voi mitenkään ymmärtää tai sympatiseerata oikein millään tasolla synnytystä, tuli jotenkin alkukantainen olo ja tunne siitä, että ollaan NIIN "yksin"..on Pakko onnistua ja selvitä hengissä. Hankala selittää tajuttavasti, mitä mie tarkoitan.. "Naisena tuli vain sellainen olo".)
Paikasta ei ole tietoa millä kohdalla oltiin, mutta vedet tuli supistuksen yhteydessä suorastaan roiskumalla. Ja kerralla liki kaikki.
Sen jälkeen supistukset tuli siinä 30 sekunnin (?) välein ja joka tapauksessa juuri sopivasti niin, että mie kerkesin aina mukaan seuraavaan keräten voimia ja saaden hengityksen rytmiin. Väliaikana ei saanut kahvia eikä pullaa, vaan keuhkot täyteen muutaman kerran ja paaaaaljon kiroiluja perään!
Painoin pään tyynyyn, karjuin ja huusin alkuosan ja pinta-hengitin huipun ohi ja olin ihan hiljaa lopun. Sitä vois kuvailla oloksi, jossa koittaa saada itseään hengittämällä pyörtymään, tavallaan! Tajunta hämärtyy sopivassa määrin siitä huohottamisesta ja se helpottaa kipua aivan todellisesti.
Sitten hiljeni omituisesti. Tuli ensimmäinen kunnon ponnistus ja se tuli niin voimalla, etten mie pystynyt mitenkään tottelemaan ensihoitajan ohjetta olla ponnistamatta. Se oli täydellinen mahdottomuus. Kurkusta pääsi omituista karjuntaa ja koko keskivartalo kramppasi kokoon niin lujlla voimalla, ettei sitä osaa selittää mitenkään.
Se tunne oli muuten näin jälkikäteen ajateltuna aivan mielipuolisen hieno: Siinä oltiin Luonto-Äiteen vietävänä niin 110%, ettei voinut muuta kuin antaa mennä vaan. Tuon takia jäi tunne, että on todella etuoikeutettua saada olla nainen ja kokea jotain niin ...ööh... kuvaileppa nyt jotenkin..Maailman luonnollisinta ja hurjinta tpahtumaa.
Asento siinä paareilla ollessa oli kuitenkin huono. Olin kontallani ja ensihoitajan kannalta se oli onneton vaihtoehto. Sen oli saatava kunnon otteet tilanteeseen, eikä se niin päin onnistunut.
Sain pyörähdettyä kyljelleni supistustauon aikana ja siinä välissä sain huudettua, että auto pysähdyksiin ja Tomppa mukaan, jos vain ehtii.
Vaan eipäs ehtinyt! Alkoi ponnistaminen ja jumalauta se oli upea vaihe: Kroppa teki hommat täysin omaan tahtiin, siinä ei tietoisesti voinut itse tehdä mitään. Kipu oli niin hurja, ettei sitä jollain tasolla tuntenut enää edes ja supistukset oli oudon vaimeita jopa. Mutta ponnistukset niiden aikana oli rajuja, enkä mie tajua vieläkään miten siinä vaiheessa kukaan voisi totella käskyä olla ponnistamatta, kun ei siinä yksinkertaisesti voi estää sitä mitenkään. Ainakaan minä. Mie vannon käsi sydämellä, etten itse voinut vaikuttaa tilanteen etenemiseen mitenkään. Ja se oli aivan mahtavaa.
Vauvan pää oli tulossa ulos, kun ensihoitaja sanoi leikkaavansa välilihan. Minä huusin vastaan , ettei saa leikata mutta annoin periksi kun tämä huusi takaisin, että tulisin repeämään pahemman kerran ellen anna sitä tehdä. Kaikki eteni kuulema liian nopeasti ja ulostulo vaikutti rajulta. Siinä vaiheessa tauon aikana hiljenin ensin lähinnä kauhusta...sitten "pysähdyin", vedin keuhkot täyteen ja sanoin vain, että "äkkiä sitten" ja tunsin kaksi kertaa saksien käyvän. Ja huusin ääneni pois.. se sattui aivan helvetillisesti, mutta oli sekunneissa ohi.
Siitä alkoi luja huuto hoitajalle, ettei saa repiä!
"ÄLÄ REVI ! Saa**na älä revi!!!" ja hoitaja huutaa, ettei revikään, vaan vauvan pää on tulossa ulos! Ja mie luulin aivan oikeasti, että se hullu repii mun paikkoja palasiksi kaikin voiminensa! Sanoi muuten jälkikäteen, että "hyvin käskit häntä", olin kuulema huutanut niin kovin, että mahdolliset ohikulkijat olisi ajatelleet kaikkea muuta kuin käynnissä olevaa synnytystä :D
Seuraavalla ponnistuksella vauvan pää oli sitten ulkona ja sitä seuravalla koko loppuvartalo myös. Mie kyllä karjuin ja huusin koko toimituksen ajan niin, että ääni oli käheänä monta päivää. Kurkku on karhea vieläkin.
Sain vauvan heti rinnalle, peittoja päälle ja silloin tuli Tomppakin paikalle. Isukki sai katkaista napanuoran ja sen jälkeen jatkettiinkin matkaa. Taysiin oli matkaa n. 10km (?) ja heti liikkeelle lähtiessä mie sain käteeni tipan ja petidiniä särkyihin. Alapää oli kyllä kuin jyrän alle jäänyt, ja kivut melkoisia.
Perillä toinen ensihoitajista kerkesi napata pari kuvaakin, yksi tässä liitettynä mukaan. Se on otettu ambulanssissa juuri ennen ulosnostamista ja synnärille menoa.
Legendaarisia kuvat on heillekin: Eihän viikon sisään voi kahta synnytystä tapahtua samoille kuskeille samalta kylälätä lähtiessä. Piipero saikin nimekseen komeasti "tilastoihmelapsi" :D
Synnärille ja saliin päästyämme vastassa oli henkilökuntaa ja kätilö, jonka käsittelyyn pääsin tietysti seuravaksi. Ja se käsittely oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Sai kätilökin kuulla kyllä sen. Tällä kertaa en vain ollut hiljaa ja kestänyt, vaan annoin kuulua, kun aloitti tikkaamisen ilman puudutuksia. Me melkein otettiin yhteen sen naisen kanssa, mutta hommien hoiduttua "lyötiin kättä päälle" ja tämä vannotti, etten saa muistella pahalla. Noooh, en mie niin pahalla muistelekaan mutta nimi jäi mieleen enkä hemmetissä sen käsittelyyn tahtoisi enää ikinä.
Mie kun olen aina pitänyt ihan pöljien legendana sitä, etteivät muka puuduttaisi tikkausvaiheessa. Tuntuu kyllä uskomattomalta, miten kukaan nainen alentuisi sellaisen tuskan kestämiseen sellaisen tapahtuman jälkeen. Siinä on niin riekaleina eikä vain fyysisestä kivusta, vaan henkisestikin niin pihalla (minä ainakin), että mikä tahansa, mikä aiheuttaisi lisää kipua kumpaankaan puoleen saa reagoimaan tavoilla, joille ei itse mahda mitään. Lähinnä mie tarkoitin saada sitä hoitaja ymmärtämään, että sillä voi olla mun varpaat kurkussa, kun en hallitse itseäni sen kipurajan ylityksen jälkeen..Mutta olisi kai pitänyt olla suorasanaisempi.
Kerroin kätilölle siis tiukkaan sävyyn, että minun kivunsietorajani on 100% täynnä tältä päivältä, ja että ei koske minuun ellei aio puuduttaa piste. Emäntä sanoi, että seuraava vaihtoehto on sitten leikkaussali ja nukuttaminen, ellen anna tehdä toimitusta. Sanoin, että sinne sitten jumankauta, mutta et tasan varmasti koske ellet aio puuduttaa. Mitään järkevää syytä tämä ei (osannut?) kertoa, miksi EI olisi voinut puuduttaa..sainhan puudutteet kuitenkin, kun aloin niitä vaatimaan! Synnytyskertomukseen on merkitty erikseen huutomerkkien saattelemana, kuinka minulle oli annettu 20ml mitäliemyrkkyä puudutukseen. Lisämerkintänä "erittäin kivulias". No shit.
Pääsin suihkuun, vauva putsattavaksi, mitattavaksi ja kapaloitavaksi.
Pisteitä Piipuska sai komeat 10 ja 10! Tosin sanoivat, että ambulanssikuskit herkästi antavat täydet.. Salissa useimmiten korkein mahdollinen on 9.
Jälkeenpäin selvisi muuten, että vauvalla oli pään tullessa ulos napanuora kaulan ympärillä (löysähkösti), mutta pisteitä se ei laskenut, koska väri oli erittäin hyvä. Ja se olikin todella hyvä, lähinnä kirkkaan punainen! Ihmettelivät sitä kaikki muutkin..ja syy selvisi, siitä alempana "rotumerkki"-jutussa; vauvalla on tumma ihon väri, josta punakkuus johtuu.
Kokonaisuudessaan juttu menee siis niin, että pahimmasta mahdollisesta painajaisesta tuli kuitenkin upein muisto mitä voi synnytyksestä saada. Mie en voisi olla onnellisempi, että kävi niin miten kävi.
Ambulanssiin synnyttäminen ei ehkä toivelistalla ole kenelläkään -vaikka tarinana kuulostaa kai mahtavalta-, eikä minullakaan silti, mutta yksittäisenä kokemuksena jonka armoilla on niin täydellisesti, oli kerrassaan jotain niin käsittämättömän mahtavaa, ettei ole sanojakaan kuvailemaan. Hyrisen tyytyväisyydestä vielä vuosikausia eteen päin.
*
Pääsimme salista osastolle ja isukki oli loppupäivän siellä kanssa.
Me olimme vauvan kanssa sairaalassa tiistaihin 23.12 asti ja lysy-hoidolla kotiutettiin (lyhytjälkihoitoinen synnytys). Kätilö kävi kotona aattoaamuna tekemässä bilirubiini-tarkistuksen ja sen jälkeen omillamme ollaan pärjätty paremmin kuin hyvin :)
Minua kiusaa kuitenkin rintatulehdus ja lääkekuurien takia imetys on menossa metsikköön, aivan kuin Ompunkin alkuaikoina kävi. Siitä ei kuitenkaan stressejä tällä kertaa oteta. Me ollaan löydetty ja tajuttu pullottelun omat hyvät puolensa ja yksi hyvä syy on sekin, että Tomppa haluaa mielellään osallistua vauvan syöttämiseen. Pidetään ajatuksesta, että sillä voisi olla merkitystä vauvan ja isän välien kehittymisessä positiivisella tavalla.
_____________________
Ja Piipuskasta:
Tyttö oli syntyessään siis senttiä pidempi ja 100g painavampi kuin Omppu. 46cm/2700g.
Näiden ihanuuksien ikäeroksi tuli muuten 1v 1kk ja 11päivää :)
Jotenkin meidän tyylille sopivasti Piipero syntyi siis talvipäivänseisauksena, vuoden pimeimpänä päivänä ja muinaisten pakanoiden juhlapäivänä.
Minä sitäpaitsi pidän jostain syystä tästä pimeästä vuoden ajasta enemmän, kuin kesästä ja auringosta.. Hämärässä on tunnelmaa enemmän.. Ajatus synnytyksestä kuumassa auringonpaahtamassa ambulanssissa oksettaa *haah!* Oli nääs niin kuumat oltavat siellä, että nakkelin yöpaidat ja melkein kaikki veks, kun hiki lensi niin hyvin.
Piiperolla on muuten selässään jotain, mistä en ole eläissäni kuullutkaan: Häntäluun kohdalla on "rotumerkki" ja omahoitajamme selitti sen tulevan vauvoille, joiden vanhempien suvuissa on joko aasialaista tai muuta tummaihoista rotua. Omasta suvustani tiedän löytyvän mm. saamelaisverta ja mahdollisesti romaaniverta. Isän puolen sukujuuret on aika mysteeri vielä, täytyy alkaa tutkimaan joskus enemmän!
Mutta tuosta merkistä en ollut kuullut koskaan ennen. Se on kuin vesivärillä värjätty pieni tumma läiskä, häviää kuulema ajallaan...kai?
Tukkaa on neitosella päässä Reilusti, niinkuin Ompullakin oli (ja ON).
Tummaa tiheää haituvaa on otsalle asti! Pikkuiset korvat on peikko-tyyliin tumman untuvan peitossa ja niitä tullaan kuvailemaan varmasti yhtä paljon kuin veljenkin peikko-korvia.
Silmät ovat jo nyt selvästi ruskeaan päin, isiltä perittyä se siis ja nyt turvotusten laskettua niin kauniit mantelin muotoiset bambin simmut.. Synn.osastolla mie muistan ajatelleeni, kun ensimmäsiä kertoja ktselin vauvaa tarkemmin, että meillähän on tässä edessä pieni hassu humanoidi-väyrynen! Piiperon simät oli hurjan turvoksissa..vaan niin oli kyllä minunkin!
*
Palailen kirjoittelemaan lisää, kun tulee mieleen jotain unohdettua..ja sitä löytyy varmasti! Kaikki on vielä niin vastatapahtunutta ja kaikkea käy mielessään läpi milloin missäkin järjestyksessä, joten juttuja palautuu mieleen miten sattuu :)
*
-Edit-
Eräs tärkeä juttu unohtui: Synnytyksen kestoksi papereihin merkattiin 1h 47min, alkaen siis ensimmäisistä "säännöllisistä" supistuksista, joita ei tosin ollut koko alkamisen aikana oikein olemassakaan, kun eteni niin vauhdilla.
Äiti-mummikan suvun puolella ei näin nopeita tiedetä kai olleen. Olisi mielenkiintoista tutkiskella isän puolen naisten historiaa aiheen parissa. Jotkut kun sanovat, että useimmiten nopeat synnytykset ovat suvussa kulkeva ilmiö.
*
-Edit-
Järkeilin tässä tuota mielipuolista puuduttamis-tappelua ja tajusin muutaman seikan järkeiltyäni lisää muutamien läheisten kanssa.
Eli kun synnytys kestää aavistuksen pitempään kuin reilut puolitoista tuntia, niin siinä ehtinee kai paikat puutua ja venyttyä verenkierrottomiksi siinä määrin alakerrasta, että se epparin leikkaaminen ja tikkaaminen heti synnytyksen jälkeen ei välttämättä tunnu juurikaan kipuna. Tai jos tuntuukin, niin ei kai ihan niin pahalta vissiin? Puhumattakaan, jos ponnistusvaihe kestää pitempään kuin muutaman minuutin, niin... Ymmärrätte varmastikin, mitä tarkoitan.
Mie kun tunsin sen ekan neulan piston niin tiukkana vihlaisuna, niin eikös se kerro siitä, että nopean synnytyksen takia paikat ei ehtineet koskaan siihen verenkierrottomaan luonnonpuudutukseen mennä, eli tunto oli hyvinkin tallella.
Mie en tajua miksi, mutta minulla jää sellaiset sen tikkaaja-kätilön kaltaisen mulkerot aina häiritsemään mieleen jotenkin liikaa. Harmittaa toisaalta, että olin siinä tilanteessa sen petidiinin vaikutuksessa (hiukan pihalla), koska muistan sönköttäneeni eukolle kai epäselvästi mielipiteitäni toimenpiteestä. "Selvinpäin" (mieluisin olotila, kiitos) homma olisi edennyt ehkä eri tavalla. Ja pahimpana vaihtoehtona siinä kohtaa olisi ollut se, että se kätilö olisi tikkaillut omaa naamaansa kylläkin yritettyään tuikkia minne sattuu ilman puudutuksia.
Joten oli sitten kai ok, että olin lääkehuuruissa, enkä "oma itseni" ja toimintakunnossa täysin. Siihen kai ne osittain siellä luottaakin? Jäi kyllä surkea kuva jälleen kätilön käytöksestä ja iso ihmetys siitä, että miten minun kohdalle voikin osua aina nämä rajatapukset, joilla ei tunnu olevan mitään kunnioitusta toisen ihmisen intimiteettiä ja oman kehon itsemääräämisoikeuksia kohtaan. Ihminen itsehän sitä parhaiten tietää mitä kestää ja kuinka pitkälle. Ei sitä toinen voi alkaa määrittelemään.
Jos minä kykenen mielessäni psyykkaamaan itseni kestämään mieluummin 2 puudutusneulan pistoa, kuin muutamien tikkien laittamisen, niin päätös on minun ja sitä tulee totella. Ärsytyskäyrä nousee vieläkin kun ajattelen sitä vähättelevää äänensävyä kätilön vertaillessa ääneen sitä, mitä kestämistä kummassakin pistämisessä on. Minä nyt kuitenkin -god knows why- näen hiuksen hienon eron tikkien laittamisella puuduttamattomalle limakalvolle ja puudutuspiikin tuikkaamisessa samaiseen kohtaan.
(yhtään väkivaltaa ihannoimatta, mutta tässä tapauksessa harmittaa se, että kätilö tuntui luottavan tilanteessa minun sekavan olotilani aiheuttamaan toiminta- ja puhekyvyttömyyteen ja yritti tavallaan käyttää sitä tilannetta hyväksi..ja tekikin niin. Sellaisesta jää ikään kuin raiskattu olo: en saa itse määrätä, mitä minulle tehdään. )
-Edit-
Tikkien kanssa ilmaantui ongelmia -joista en kehtaa tässä sen enempää kertoilla-, mutta voinette uskoa montako kertaa on käynyt mielessä, että kätilö hoiti tikit tahallaan huonosti paikoilleen. Syy löytyy todennäköisimmin minusta ja hitusesta liikaa energiaa, mikä jäi päälle synnytyksen jälkeen...mutta mietityttääpähän silti.
Toinen mikä hyorii ja pyörii mielessä on se klassinen kuvitelma vanhemmilla ihmisillä siitä, että jos vartalossa on tatuointeja, niin kuvitellaan tämän tatuoidun kestävän ihan mitä kipua hyvänsä ja miten tahansa toimitettunakin. Korostuksen paikka siis: omaehtoinen kivunsietäminen ja itse sille rajojen asettaminen on eri asia, kuin Alistaa itseään kestämään töykeää ja liki väkivaltaista käytöstä kehoaan kohtaan. Minut paremmin tuntevat tietävät siis, että keskivartaloani peittää suurehko kuva; oikeasta rinnasta jatkuen vatsan yli vasempaan reiteen. Ja aina se herättää erilaisia reaktioita hoitohenkilökunnassa, oli toimenpide mikä vain.
'
-Edit 290109-
Lähetin parisen viikkoa sitten kätilölle palautetta sähköpostilla, johon sain vastauksen yllättävän nopeasti. Vastauksessa kätilö sanoo, että hän ei missään nimessä ole alkanut minua tikkaamaan puudutuksetta, eikä ole niin tehnyt koskaan. -Ja vastauksessa huomautti sitten siitä, mitä odotinkin: "Olit Petidinin vaikutuksessa ja sekava. Muistikuvat ovat siis mahdollisesti vääriä tai vääristyneitä". Ei mennyt sanatarkkaan noin, mutta selväksi kävi kyllä se, kuka livahti -ja millä tekosyyllä- vastuusta helpointa tietä ulos.
Että näin.