IRC-Galleria

Pikku-menninkäisen pahimmat itkut taitaa olla takana päin.
Saimme vihdoin apteekin vastikkeen käyttöön ja nyt viikon sillä oltua on Onskulla silmin nähden parempi olla.
Läpi käytiin melkein kaikki mitä kaupan hyllyltä löytyi ja pahimmat oireet teki tutteli+1 (jauhe ja purkki) ja yllättäen tutteli Omneo (jauhe). Senhän pitäisi olla herkkävatsaisille hyvä vaihtoehto.
D-vitamiinitipat vaihdettiin ja cuplatonta on mennyt. Ei apuja.

Soitin viime viikon keksiviikkona neuvolaan ja kysyin väsyneenä apua Onskun itkuihin.
Monia öitä valvottiin liki putkeen viikko tolkulla ja aina vain sain kuulla kuinka "kaikki vauvathan itkee...toiset enemmän toiset vähemmän" jne.
Tottahan tuokin, mutta mulla oli sellainen tunne, että takana on jo jotain muuta kuin poika huusi kaarelle vääntyneenä joka ikinen kerta syönnin jälkeen ja kakatessa. Se varsinkin näytti sattuvan oikein todella. Mie olin 100% varma, että se on maidolle allerginen. Ylähuulen ihottumakin viittasi tietysti sihen, että se tulee jostakin mitä suuhunsa laittaa..
Neuvolasta sain avuksi samaa paskaa: "Kaikki vastasyntyneet itkee, ja jos on mahaoireita niin ne yleensä katoaa siinä 3kk iässä."
Kysyin, että siihen astiko minun pitää valvoa miehen kanssa ja katsoa kun vauva huutaa kauheissa kivuissaan joka kerta kun sitä myrkkyä suuhunsa tungen. Vastaukseksi "kyllä".
Juupa juu. Alkoipahan kiehumaan.
Tuli seuraava yö ja sama meno jatkuu. Aamulla räkäväsyneenä soitin tk:een päivystykseen jossa terveydenhoitaja (minulle tuntematon) kysyi oireista ja kun kerroin niin sanoi heti, että selvät maitoallergian oireet on. Ja ihmetteli vielä ääneen neuvolan toimintaa. Saatiin päivystysaika samalla iltapäivälle.
Sattui olemaan sitten itse tk:n ylilääkäri ja olin ihan ihmeissäni. Vanha ukkeli kysyi juurta jaksain ihan kaiken ja kirjoitti lähetteen lasten polille Taysiin. Pääsimme sinne seuraavana päivänä heti aamulla. Oli Onskukin ekaa kertaa taksikyydissä elämässään :)
Täällä päin Taysiin pääsee asioimaan taksilla maksusitoumuksen kanssa ellei omaa kyytiä ole. Se on iso helpotus tietysti, kun me yhdellä autolla täällä elellään ja se on 99% Tompan ajossa.

Polilla oli mukava lääkäri joka ensimmäisenä kysyi, että miten me vanhemmat jaksetaan ja että heillä on tapana tarjota ensin mahdollisuutta jättää vauva osastolle, jotta me saisimme nukkua yön tai pari rauhassa.
Asiallinen kysmys varmasti, mutta ei tullut mieleenkään jättää peikkolasta yksin sinne isoon pelottavaan sairaalaan!
Vastasin suorilta ein ja ilmoitin, että koska tiedän mistä on kyse niin uskon myös että apu on ihan lähellä. Enkä mie voisi pikkuista jättää kipuineen mihinkään ilman minua. Sen paras apu siihen mennessä oli mun syli; puoliksi kyljellään kainalossa hassusti väkkyrällä, eikä sitä asentoa muut osaa :)
Neuvolan emäntähän piti minua kahleina kun sanoin luurissa aiemmin, että mie tunnen itteni ja vauvan välillä niin vahvan siteen, että aina kun se on kipeänä, miekin olen. Tunnen jotenkin sen tuskan ja kivun ja senkin, mihin kohtaa vauvalla sattuu. Se vähättelevä tyyli vastauksena oli raivostuttava.
Mulla on aina ollut "herkät vaistot" ja olen aina osannut ennakoida asioita (etiäisiä), vaistoan ihmisistä muutenkin nopeasti kaikki mielentilat jne. Miksen sitten oamsta lapsestani jonka kans olen 24/7 koko ajan.
Ei noita juttuja vieläkään kaikki tajua ja vähiten joku neuvolan 50-luvulle unohtunut työhönsä leipääntynyt tantta.
Silti mie otan nokkiini ihan pirusti kun tuota vaistoa vähätellään. Eikö se per*le ole se ÄIDINVAISTO?! Vai mitä se sitten on?
Se, ettei tajua mistä on kyse, ei oikeuta kuitenkaan kuittamaan sitä naurulla. Varsinkaan vakavissa tilanteissa.
On ihme sekin, koska tuossa työssä luulisi törmäävän tällaisiin tapauksiin enemänkin... Vai sammutetaanko ne äitien vaistot nimenomaan tuolla vähättelyllä ja nuijaksi leimaamisella väkisin pois?!

Polilta saatiin siis resepti Almiron Peptiin ja se näyttää toimivan hyvin. Vielä on välillä itkuisuutta, mutta tuon laitan jo kevyesti sen "normalin itkemisen" tai ilmavaivojen piikkiin.
Enää ei valvota öitä, kun rukkapieni parkuu pää sinisenä ja koko vartalo kaarella, eikä mikään auta.
Se on helvetti vieköön ihan hirvittävää, kun ei itse voi tehdä yhtään mitään helpottamaan toisen oloa. Sylissä olo tietyssä asennossa ja kävely/liikkuminen auttoi, ja auttaa edelleen rupsukipuihin, mutta rajansa se on jokaisen kävelykyvylläkin. Harva jaksaa ilman yöunia tassuttaa menemään kymmeniä kilsoja taloa ympäri yö toisen jälkeen. Ja väsyneenä sitä ei kukaan ole enää terässä, eikä parhaimmillaan...alkaa olemaan ärtyinen, olo on epätodellinen ja sekava jne. Sitä pelkää jo itseäänkin; jos väsyksissä herpaantuukin ote tai jotain kamalaa..

Huomenna on soitto polille ja luulen että saadaan aika allergiapolille tutkimuksiin. Tarvitaan vielä lääkäriltä lausunto, jotta saadaan Kelan korvaus vastikkeesta. Se maksa 450g purkki (3 vrk annos) 24e ja 6vrk:n annos 900g 42e. Kallista siis kuin mikä.
Jos Almiron ei sovikaan tai muuten vaihdetaan, siinä tapauksessa siirrymme suoraan täysin maidottomaan Neocateen, joka maksaa mahtavat yli 60e tuo pieni purkki, 450g!
Kela korvaa kyllä kaiken 72-75% ja päälle voi hakea sairaan lapsen hoitotukea kattamaan vastikkeiden menoja kuukausittain.
Maksaa mitä maksaa, mutta mie en aio pakottaa lastani huutamaan kurkku suorana enää koskaan yhtään. Ajatella nyt; joudut syöttämään toiselle jotain mikä pistää kovat kivut päälle..sehän on rääkäystä!

Mie neuvoisin kaikkia tuoreita äiteitä kuuntelemaan itseään ja vaistojaan vauvan suhteen ja jos vastaan tulee vähättelyä vedoten esikoisen saaneen tietämättömyyteen/kokemattomuuteen jne, niin haistattakaa pitkät, pysykää kovina ja etsikää apua niin kauan että sitä löytyy.
Mie olen taas vaihteeksi niin vittuuntunut tuohon paikalliseen tk:een ja neuvolaankin..luottamus on mennyt IHAN täysin!
Polilta lääkäri muuten sanoi lähtiessä, että meidän ei tarvitse asioida oman paikkakunnan neuvolassa muuten kuin rutiinitarkastuksissa, että saamme soittaa tai mennä käymään suoraan Taysissa ongelmien tullessa.
Heti jälkeen juttelin erään 2 lapsen tuttavan kanssa joka kertoi, että ei ole mikään salaisuus tämä Virtain terveydenhuollon taso. Taysissa sanotaan kuulema jokaiselle, että tervetuloa heille suoraan..
Vattu sentään. Aika iso lovi turvallisuuden tunteeseen, kun tajuaa, että lähin OIKEA apu onkin yhtäkkiä yli 100km päässä, eikä omalla kylällä..sinne uskalla pösilökään mennä kohta asioimaan enää.

*

Loppuun vielä myöhästyneet joulut kaikille ja vauvan tuoksuista hauskaa uutta vuotta :)

Katsoin parhaaksi hieman täydentää noita tietoja ja ajatuksia ateismista, nimiäisistä ja perinteistä yleensä, sillä pelkään edellisen tekstin aiheuttavan närää ja ehkäpä hämmennystäkin..Mielipiteeni uskonnoista on raaka ja kaunistelematon, sitä en pyytele anteeksi, mutta koitan sen sijaan perustella ja selittää asiaa niin, että kantani ymmärrettäisiin raakuudestaan huolimatta.
Tarkoitus kun ei ole loukata ketään, vaan sanoa asia suoraan. Oma tyylini ei aina ole tahallisesti provosoiva ja raaka; sitä tapahtuu suurimmaksi osaksi tajuamattani :D
Tiedostan olevani rääväsuinen..ja se ei tällaisten aiheiden suhteen ole kovinkaan hyvä piirre.

*

Perinteet ovat mukavia. Niistä tulee nostalginen olo ja monet niistä tarkoittavat yhtä kuin suvun/perheen kokoontumista, yhdessäoloa, juhlaa ja hauskapitoa!

Joulu, mitä aiemmin olen lähinnä kammoksunut sai uuden merkityksen sen jälkeen, kun sain tietää mikä juhla joulu alunperin on. Jouluhan on muinainen keskitalven juhla; päivä kääntyy pitenemään talvipäivän seisauksen jälkeen ja vanhalle kansalle se tarkoitti mm. uuden elämän syntymistä, auringon paluuta..uutta satokautta jne.
Kristinuskon synnyttyä se omi itselleen tämän juhlan, kuten on moni muukin mytologia/ muinainen uskonto tehnyt historiassa; useat pyhimykset, jeesuksen kaltaiset ja häntä aiemmat, ovat syntyneet nimenomaan 22-25.joulukuuta. On siis ollut tärkeää ajoittaa näiden ihmeiden tekijöiden syntymä jonkin merkittävän ajankohdan nurkille, jotta juhlasta saadaan monipuolisempi vähemmällä vaivalla.
Joulu on siis minulle "yule"..ihan muuta kuin uskonnollinen juhla tai tapahtuma. Se merkitsee eniten juuri perheen kokoontumista yhteen, hauskanpitoa, hyvää ruokaa ja juomaa..Lahjojen antoa ja saamista..kynttilöiden ja soihtujen valoja, lumilyhtyjä..takan lämpöä..

Teen parhaani kunnioittaakseni myös joulun kristillistä perinnepuolta, mutta myönnän rehellisesti ja suoraan, että se on aivan julmetun vaikeaa. Minä en kertakaikkiaan kykene näkemään jouluseimessä pyhästä hengestä siinnyttä poikalasta, vaan aika paljon ihan jotain muuta. Uskonnolliset joululaulut eivät saa minua tunnelmaan, vaan siitä pois. Musiikki nyt vaikuttaa minuun muutenkin paljon..joten..
Joulukirkossa en muista koskaan käyneeni, peruskouluaikana kai viimeksi? En koe jääväni paitsi mistään.

Minun on tuhottoman vaikeaa ymmärtää ylipäätään perinteitä, joissa vallalla on surumielisyys, mollisoinnut ja itku, joita kuitenkin kutsutaan -juhliksi-. Minulle sana "juhla" on Positiivinen.
Ja tämä pätee aivan kaikkeen muuhunkin; negatiivisuus aiheuttaa ympärilleen lisää negatiivisuutta, enkä minä halua ottaa osaa sellaiseen.


*

Nimiäiset eivät ole vielä mielestäni "perinne".
Se on juhlana niin uusi vielä, ettei sille ole kehkeytynyt mitään ns. kaavaa, tiettyjä ohjelmanumeroita yms.
Uhkarohkeana (?) haluaisin niin kovasti, että me voisimme Tommin ja vauvan kanssa olla suvuissamme ne, jotka aloittaisivat mahdollisesti uuden perinteen..aika isoihin saappaisiin koitan astua..?
Ei, en tarkoita, että meidän tulevan juhlamme pitäisi mitenkään olla "kaavana" tuleville, vaan lähinnä esittäisin tässä mahdollisuutta, että olisimme mallina tuleville nk.rohkeuden puolesta; hämmästyttävän monet eivät uskalla luopua ristiäis/kastajais-perinteestä sen vuoksi, että suvun vanhemmat eivät ota sitä tosissaan, vakavasti. He eivät halua tulla vieraiksi seremoniaan ellei siinä ole uskonnolisuutta mukana, ja useimmiten tämä tarkoittaa lähinnä sitä pappia ja papin aamenta.

Ajatuksena olisikin yrittää näyttää, että tämä juhla on aivan yhtä vakavastiotettava ja todellinen, tärkeä ja "perinneleiman" ansaitseva :)

Ev.lut-seurakunnalta on kuulunut lievästi ivallista mainintaa siitä, että nimiäiset olisi matkittu perinne heiltä, ristiäisistä.
Totuus on kuitenkin se, että lapsia ja vauvoja varten on järjestetty Suomessakin nimenantojuhlia satoja vuosia ennen kristinuskon saapumista maahamme. Silloin kyläläiset kokoontuivat yhteen, lapsen nimi julkistettiin ja sitä juhlittiin erilaisin menoin.
Vaatetuksen puolesta mainintaa on tullut myös; nimiäisissä jos lapsi puetaan kirkolliseen tapaan pitkään valkoiseen kaapuun, joka siis matkii kirkonperinnettä...
Valkoinen värihän on yksin jo uskonnollinen symboli, jonka alkuperäinen merkitys on tosin aina ollut puhtaus, ei vain viattomuus.
Näillä symboleilla ei ole sinänsä minulle niinkään merkitystä, osittain kyllä, mutta sillä on, että minusta tämä pukujen samankaltaisuus tavallaan rikkoo ja loukkaa molempia perinteitä; kyse on kuitenkin täysin vastakkaisista elämänkatsomuksista, joille soisin molemmille mieluummin aivan omat perinteensä ja tapansa, sekoittamatta kumpaakaan toiseen mitenkään.

Ajatus palaamisesta tuohon vanhaan muinaiseen nimenantojuhla-tapaan kiehtoo minua, sillä se myös antaa juhlalle aivan oman leiman; teemaksi sopii hyvin keskiaikaisuus tms pakanallinen tyyli. Itse pidän näistä vapaammista ja iloisemmista tyyleistä enemmän, kuin surumielisestä ev.lut--tyylistä; lauletaan surullisia virsiä ja kastetaan lapsi ymmärtämättään kuulumaan johonkin....ääh...heh..anteeksi. Mie en voi itelleni mitään :D

Nimiäisissä lapsi liitetään siis kuulumaan yhteisöönsä, omaan sukuunsa ja toivotetaan tervetulleeksi maailmaan. Siinä kaikki ja minusta noissa on täysin pätevät syyt kunnon juhlille :)

Asuksi olisi tietysti kiva pukea jotakin juhlavampaa, mutta en näe sitä ehkä niin tärkeänä osana kuitenkaan. Ajatuksissa on ollut joko tehdä itse puku tai teettää se eräällä ompelijalla...Olisihan siinä uuden perinteen kannalta mukava muisto tulevaisuuteen.
Ajankohta meidän nimiäisillä säätelee kuitenkin paljon, mitä asuksi voisi laittaa; helmikuussa näillä näkymin juhlitaan ja niihin aikoihin on aina pahimmat pakkasetkin luvassa.
Tosin tästä talvesta ovat povanneet lauhempaa, mutta silti..asun suunnitteluvaihetta se vaikeuttaa vain entisestäänkin :D

*

Lisää aiheesta kirjoittelen tarpeen tullen :)

Onni on IHANA.

Kun se hymyilee (tahattomasti kai vielä..), sitä unohtaa Aivan täysin kaiken muun.

En tiedä miten muilla mahtaa olla, mutta meillä on asiat ja oltavat muuttuneet omalla painollaan uuteen suuntaan:
Alkutohinan jälkeen synnärillä olo oli "äiti"-olo, mutta sitä oli vielä aika sekaisin kaikesta eikä ihan ollut ajantasalla missä mennään :D Kiintymys tuohon menninkäiseen tuli heti, mutta se miten se on kasvanut koko ajan on ihan hassua! Sitä kai jotenkin kuvitteli, että "se on siinä" kun syntyy..ja olihan se niin. Se tunneside, halu olla lähellä, pitää sylissä, pusutella, paapoa ja hoitaa kasvaa koko ajan ja se se on uskomatonta, miten se oikeasti toimii; Sanoivat että siinä matkanvarrella oppii kaiken kuin automaattisesti, ja että oman vauvan äännähdyksistä tunnistaa pian jo, mikä on hätänä, mitä vailla jne. Ja totta; mie tunnistan jo nyt 2 vkon jälkeen kaikki ukinat ja ininät että missä on vikaa :)

Onni on mahdottoman kiltti...tai helppo, voisko niin sanoa?
Se nukkuu hienosti yöt ja herää pari kertaa yössä syömään. Takaisin nukkumaan mennään yleensä helpolla, jos vain kunnon röyhtäisy saadaan aikaan.
Vinkiksi muille tuoreille mammoille (jos ette ole tätä saaneet vielä), Onni röyhtäisee parhaiten kun laitan sen oman mahani päälle (itse puoli-istuvassa asennossa kenollaan) masulleen makaamaan, jalat kippuraan ja pää sopivasti sivulle. Silloin saadaan ulos yleensä pelkkää ilmaa, eikä puklua tule juurikaan. Jos taas röyhtäillään selällään/kyljellään maaten tai muuten huonossa asennossa, tulee sieltä sitten isossa kaaressa puolet juuri-syödyistä pois :D ..ja kohta on taas nälkä.

Vaatteiden kanssa meinaa olla probleema; ne perhana loppuu kesken!
Kaikki neuvoi mulle, että älä haali liikaa vaatteita, kun hukutte niihin varmasti pyytämättäkin..vaan eipä me! APUA...
Meillä kun ei ole vielä pyykkikone seinässä, ja joudutaan joko peseen käsin (omat) tai tuttujen luona jos/kun päästään, niin heti alkuun tulikin ongelmia; Ei päästykään pesemään kun piti, käsinpesu ei ole hyvä (jää vaatteet koppuraisiksi)..joten varasto on kohta loppu jo isoimmistakin vaatteista.
Onneksi äitee ja sisko auttaa; saadaan paketillinen pikkuisia vaatteita Onskalle lisää ihan lähipäivinä! ..ja reissuun lähdetään appivanhempien luo jo parin päivän kuluttua, joten omiakin saadaan puhtaaksi hienosti.
Muuten pärjätään ihan ok ilman juoksevaa vettä...vielä. On siihen niin tottunutkin, ettei varmaan osaa koko hanoja käyttää kun ne toimintaan saadaan :D Onnin suhteen ei vielä tarvita kuin pullojen sterilointiin vettä ja se käy helpoiten vedenkeittimen kanssa; likavesi sankoon ja pihalle.

Oi sitä juhlaa *kuitenkin* kun tuo remppapuoli tuolta valmistuu :)

*****

Mie itse olen toipunut synnytyksestä yli omien odotusteni.
Olo on hyvä, ja Onnin hyvänlaatuisten unenlahjojen takia kun saan yöt nukuttua suorastaan loistavasti, ei ongelmia esim. väsymyksen suhteen ole juurikaan.
Alakertakin on toipunut hyvin; massu vetäytynyt muutamia senttejä vaille entisiin mittoihin (mikä tuntuu aivan uskomattomalta!) ja muut "tuhot" massua alempana toipuu hyvää vauhtia :) Vessassakäynnit menee jo ilman mitään huutoja ja vatsassa tuntuisi kaikki elimet löytäneen omat paikkansa. Kroppa palautuu muutenkin ennalleen; allergiat palasi takaisin (tosin jo hiukan ennen synnytystä) ja ihokin alkaa muuntumaan samoihin tattikasoihin, mitä ennen oli..prkle..Sen mie oisin mieluusti halunnut jäävän niihin, mitä se parhaimmillaan raskausaikana oli :)
Saan kuitenkin palkita itseni hemmottelemalla kasvoja kunnon hoidoilla toivon mukaan jo ensivuoden puolella; kolariarvet korjataan lopullisesti pois laserilla ja paikallinen kosmetologi alkaa antamaan taas syvähoitoja ultraäänellä.

Tomppa on isukkina hauska tapaus :D
Se ei paskemmin arkaile minkään hoitotoimenpiteiden suhteen ja kuuliaisesti nousee yöllä syöttöön ja vaipanvaihtoon. Mie tosin hoidan yönousut viikolla pääosin kaikki, Tomppa hoitelee viikkonloppuisin, jotta mie saan uinahtaa putkeen pitempään.
Isyysloman ajankohta oli järkevää vaihtaa sittenkin myöhemmäksi; Onni vain syö ja nukkuu nyt, joten siitä on enemmän seuraa ensivuoden alkupuolella!
Naurettiinkin tossa just, että kun tekisi nii mieli olla sen seurana/seurassa paljon enemmän..että "puhu jo" :D "ääk, tee jotain, elä nuku vain" :D
Mie sitä roudaan täällä sylissäni vissiin liikaakin päivisin..että jospa se tottuu liiaksi sylissä oloon..?
Äh, tottukoon; minusta se läheisyys ja hemmottelu sylissä ololla yms saa kuuluakin meän arkeen ihan vapaasti; ko ajattelee kuinka nopeasti viimiset 6v on mennyt ja kuinka nopeasti Onni sen ikäiseksi kasvaa, niin kyllä mie olen valmis ne muutamat ajat sitä kantamaan ja hyssytteleen sylissä; kuitenkin tule ikävä näitä aikoja kun se on tuommonen pikkunyytti :)

****

Onnin unenlahjojen takia oleminen on vielä aika helppoa. Nyt päivisin, kun olen toipunut, mulla on aikaa tou8huta tuolla remppapuolella paikoja kuntoon ja kaikenlaista muutakin. Että ihan hyvään saumaan Onni tuli sittenkin; se on niin helpop vauva, etteä mulla jää loppujen lopuksi hyvin aikaa muihin juttuihin vielä ja käytän tietty ajan hyväksi niin hyvin kuin tällaisena patalaiskana löysäilijänä osaan * hahhaaa!*

****

Kirjoittelen lisää kuulumisia sekä tänne että Facebookiin, joskus kopsaan samat jutut molempiin..laiska kun olen ;)

Tässä terapeuttisena yhteenvetona kirjoitan julki ”tiivistetysti” koko raskausajan, synnytyksen ja ensimmäisen yhteisen viikon kuulumisia :)

*****

Raskausaika oli kirjaimellisesti raskas.
Jännitin kovasti koko ajan, pelkäsin keskenmenon tulemista ja ..hmm.. olin aika paljon ”varpaillani” koko ajan.
En voi sanoa nauttineeni tuosta ajasta sillä tavoin, miten monien suista kuulee.
Mie kun enemmänkin pelkäsin ja jännitin loppuun asti, vaikka koitin joka hetki rauhottaa itseäni ajattelemaan positiivisia ja rentoutua tarttumaan hetkeen; juttelin Onnille paljon loppua kohti ja siten myös psyykkasin itseäni tulevaan.
Raskauden puolivälissä minuun iski kauhea laulamishimo! Autolla kun ajelin (huom yksin!) niin poppi soi ja mie hoilasin kurkkuni käheäksi joka reissulla, oli se sitte kauppaan tai kauemmaskin :D
Ruokahimoja oli alkutaipaleella paljon; suolakurkut ja omenat jäi päällimmäisinä mieleen. Makea maistui myös Erittäin hyvin.
Loppua kohti kehittyi outo pakkomielle uudestaan omenoihin (nimenomaan ranskan golden, muut ei kelvannu) ja satsumiin; nitä meni parhaimmillaan toista kiloa päivässä! Niiden syöntiä piti tietoisesti alkaa rajoittamaankin, koska aloin saamaan ihottumaa sinne tänne.
Ja eräs hauska ilmiö ilmaantui keskivälin tienoilla; paha allergiani hapatettuja maitotuotteita kohtaan katosi täysin; ahmin mm. rahkaa yhteen vaiheeseen vähintään purkin päivässä (vauva tarvitsi proteiinia kasvamiseen) ja loppuun asti join piimää, joka taas vei mennessään närästyksen paremmin kuin mikään muu lääke. Tuo allergia muuten palasi kuvioon hiukan ennen synnytystä. Ja nyt tilanne on sama kuin ennen raskautta: Ruokalusikallinen rahkaa tms ja mun naamani kasva tatteja täyteen :D
Muita vaivoja oli ummetus, johon ei tehonnut yhtään mikään ja kivulias pissailu; vessassa käynnit oli kyllä yhtä tuskaa kun rakko oli niin puristuksessa ettei sinne mahtunut lusikallista enempää kerralla. Ravasin kus-vessassa siis arviolta tunnin välien pahimmillaan. Öisinkin tunnin kahden välein.

Vatsa kasvoi raskauden puolivälin jälkeen ihan silmissä. Viimeiset viikot se tuntui paisuvan aivan uskomatonta tahtia, mutta edelleenkään ei näkynyt raskausarpia missään. Niitä ei sitten loppujen lopuksi tullut mihinkään, mistä olen todella yllättynyt. Saankohan kerrankin kiittää ”huonoa” ja rasvaista ihonlaatuani siitä?
Vatsan kanssa nukkuminen kävi kiduttavaksi. Kyljeltä toiselle kääntymiseen piti herätä joka kerta jotta sen pystyi suorittamaan mahdollisimman kivuttomasti. Kärsin myös levottomista jaloista ja krampeista viimeiset viikot. Herkkäuniselle se unettomuus kävi voimille ja pahasti. Hormonimyrskyjen ja unettomuuden takia loppuaika tahtoi olla itkuista elämää..mieliala seilasi aivan laidasta laitaan. Vaikka ne olotilat tiedosti aivan tarkalleen ja tiesi mistä johtuu, niille ei silti vain voinut mitään. Piti antaa luonnon kiskoa mukanaan ja ymmärtää olla tekemättä vastarintaa :D

Onni oli todella eloisa vaava siitä lähtien kun tunsin ensimmäiset potkut viikon 15 tienoilla. Ja samanlainen sätkyjätkä son vieläkin :D! Naurettiin, että kun ulos pääsee niin sillä täytyy olla siivet valmiina selässä ja siltä se vaikuttaisikin! Vaatteiden vaihtoa hän avittaa oikein mieluusti nyt huitomalla ja potkimalla.


******

Synnytys oli uskomaton tapahtuma kaikkineen.
Siitä on vasta reipas viikko aikaa, joten uunituoreena on mielessä ja edelleenkin on olo, että ”ei enää ikinä, kiitos”. Suoraan sanottuna on todella vaikeaa kuvitella, että unohdan sitä koskaan siten, miten liki jokainen sanoo käyvän.. että sen voi unohtaa TÄYSIN kokonaan ja haluaa lapsia tehdä lisääkin.. nimenomaan alakautta synnyttämällä.

Keskiviikkona 7-8.11 yöllä me lähdettiin Seinäjoelle 1.kerran kokeilemaan.
Mulla oli supistellut koko illan ja mitä myöhemmäs meni, sen varmemmin ne alkoi ilmaantumaan 7min välein. Soitin synnärille ja niin ne kehotti, pitkän matkan takia, lähteä tulemaan.
Lääkäri tarkisti heti perille päästyä tilanteen ja kohdunsuu olikin auki. Tosin vain noin 3cm.
Jäin seurantaan ja pääsimme perhehuoneeseen nukkumaan loppuyöksi.
Tommi lähti aamulla takaisin Virroille ja töihin, minä jäin tarkkailuun.
Päivän aikana ei tapahtunut edistystä ja illalla kun Tomppa tuli takaisin, saatiin käsky lähteä kylälle liikkeelle, josko vaikka se auttaisi käynnistymistä alkuun. Käytiin Prismassa ja Hesellä mussuttelemassa hampurilaiset, sitten palattiin synnärille lääkärin tarkistettavaksi.
Päivällä minut tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että ei kannata kotiin lähteä; kaikkien tietojen perusteella odotettavissa voi olla nopea synnytys, kunhan siitä kunnolla lähtee käyntiin. Ja sanoi että kyse on enää tunneista > muutamista päivistä.
Mutta sitten illalla minut katsonut lääkäri olikin sitä mieltä, että kotiin vain kypsyttelemään, ja että ihan normaali synnytys on tuloillaan. Harmitti kyllä..pakko myöntää. Ja pelotti.

Ajeltiin hiljaisissa oloissa kotiin ja seuraava päivä olikin mielenkiintoinen:
Mie olin aamusta pirteä kuin mikä. Se oli perjantai ja herättiin aikaisin, vaikka nukuin taas huonosti. Tomppa meni töihin niinko aina ja mie jäin kotiin hösseltään kunnes yhtäkkiä puolen päivän aikaan väsähdin ihan totaalisesti ja upposin nukkumaan peittojen alle…ja heräsin Vasta kun Tomppa tuli töistä myöhään iltapäivällä kotiin. Ja olin edelleen ihan rättiväsynyt. Olo oli aivan kummallinen, ko jyrän alle jääneellä ja mie taisin parkua Tompan kainalossa pitemmän pätkän illan aikana. Yöunillekin muistan nukahtaneeni ilman mitään ongelmaa.
Jälkeenpäin tajusin selityksen; Ensin mie nukuin itseni voimia täyteen ja illalla paruin kaikki paineet ulos: kroppa valmistautui synnytykseen.

Heräsin yöllä kolmen aikoihin kunnon supistukseen. Nousin heti ylös ja hetken siinä ähistyäni menin remppapuolelle jatkamaan, etten herättäisi Tomppaa…ja lähdettäisi taas turhaan ajamaan sataa kilsaa synnärille ;)
Ajantaju on vähän sitä sun tätä, mutta parisen tuntia meni siinä pitkin taloa raahustaessa, koitin sinnikkäästi nojailla pöytään köökissä ja täyttää ristikoita!
Viiden aikoihin, oiskohan ollut, kun oli alettava katsomaan jo kelloakin; supistuksia tuli aika tiheään ja ne Oli Kovia. Muistan ko ajattelin, että ”eip, älä älä…ne loppuu kuitenki ko menet..” Mie olin pitkään kahden vaiheilla meenkö herätteleen Tomppaa vai en..Enkä mennyt.
Kellosta ilmestyi tulos; väliä siinä 7min ja mie hoin itelleni ”kokoa itsesi puppe..” ja klenkkasin keittämään aamukahvia.
Kello oli 7 pinnassa ja mie päätin vain jatkaa sitkeöästi tavallista lauantaiaamua eteenpäin. En muista herätinkö mie sen vain heräskö itsekseen, Tommi siis. Mut sillon tuli olo, että uskaltaudun asioimaan vessatarpeita eteisen yöämpäriin; se kuulee jos mie tarvin apua.
Hoituihan se ja menin kaatamaan kahvit itelleni kun housuihin lorahti jotakin lämmintä ja paljon. Rääkäsin heti Tompalle siitä, pyyhkäisin paperilla ja esiin tuli kirkasta verta..ÄÄK. Paniikkiinhan siinä meni molemmat. Tai mie ainakin säikähdin aivan helvetisti.
Kerättiin kasaan synnärilaukkua, kaivettiin vaatetta päälle ja siinä seassa soitin ambulanssinkin. Ja sen tulo KESTI. Jeesus että se kesti kauan..kaikki ne 10 min!
Mie menin puupaan kyytiin, Tommi hyppäsi omaan ja lähti tulemaan perässä. Mentiin kuulemma pillit ja valot päällä koko matka.
Sain happea ja multa mitattiin jotakin..hemoglobiinia yms ja kuulin jostakin supistuksen seasta kun se mieshoitaja sanoi eteen kuskille että alhaalla on, mennään lujaa..tai jotakin sellaista. Mie kysyin että mitenkähän Tomppa, mahtaako se ehtiä perässä ja se hoitaja nauroi, että kuule tossa se tulee 5 metriä meän persiistä ja ihan taatusti pysyy perässä, niinkun tulevan isukin kuuluukin! Vauhtia oli kuulemma siinä 140km/h ja Opelissa huonot talvirenkaat…voi argh..

Supistukset tuli ambulanssiin hypätessä 5min välein ja loppumatkassa ne tiheni niin, että kun perille päästiin (reilut 100km) mie ähkin 1min välein jo aika hurjissa poltoissa. Kipu tuntui siltä kuin olis maailman vakavimmat kuukautiset alkamassa.
Sisällä lääkäri tutki ja totesi kohdunsuun olevan edelleen vain sen samat 3cm auki, ja sanoi, että mie jännitän itseäni joka supistuksella niin paljon, ettei kohdunsuu pääse avautumaan.
(onko totta vaiko ei…minusta vain kuulostaa hurjalta, että omilla voimilla voisin estää jotakin niin isoa prosessia tapahtumasta O_o )

Lääkäri halusi antaa Petidiniä (nimi oikein?), jotta rentoutuisin hiukan. Tappelin vastaan mutta luovutin parin supistuksen jälkeen..ne kävi aika hemmetin voimakkaiksi koko ajan enemmän ja enemmän ja kipurajan yläpalkki alkoi lähestymään.
Mie odotin sitä kipushokkia…kiputranssia. Perstanattu, että mie olisin halunnut kokea sen. Vaan ei.
Mulle vaihdettiin vaatteet ja mentiin saliin odottelemaan. Muistan istuneeni keinutuolissa ja pää surrasi missä sattuu sen lääkkeen takia. Enkä tykännyt yhtään; siinä meni se idea roskiin, että mie En Halua olla nuppi sekaisin siinä tilanteessa, vaan skarppina edes sen mitä kykenen.
Petidini vaikutti aikansa ja kätilö teki taas sisätutkimusta jossakin vaiheessa. Olin muistaakseni avautunut kyllä lisää, mutta kuulin puhetta oksitosiinin laittamisesta (olikin cytotec). Siinä samalla se päätti puhkaista kalvotkin ja voi vattu mikä sirkus siitä lähti käyntiin..
Siitä seurasi se pahin; mie en ois missään kieroimissakaan kuvitelmissani voinu liippasta edes läheltä sitä, mitä se kipu oli supistuksen huipun aikana. Herranjumalajumalauta mitä menoa..
Mie en saanu enää hengitettyä ollenkaan, ja koko rojekti lähti käsistä ihan täysin! Mie vain ulvoin ja ulvoin ja vääntelehdin, taoin käsiäni päähän (tai toisin päin?) ja muistan kätilön hermosteneen äänen jostakin, että lopettaa se huutaminen kun se vie voimia..ja mie kirosin vastaan että siitä mie sitä potkua nimenomaan saan, että anna mun huutaa…enkä mie omasta mielestäni huutanu, ulvoin…ulisin..jotakin sellasta outoa ääntä enkä mie voinu mitenkään estää sen ulos tulemista. Se vain tuli.
Sitten ne tuskahuiput meni siihen, että mie en saanu enää happea sisääni yhtään. Pallea jumiutui kokonaan ja mulla alko paniikki rytisemään läpi; miehän kuolen hemmetti. Ja siinä vaiheessa se karkasi aivan täysin koko homma.
Jossakin kohtaa ulisin etten kerta kaikkiaan kestä enempää ja kuulin, että anestesialääkäri pääsee paikalle aikaisintaan puolen tunnin kuluttua ja ettepä usko minkä tasoinen epätoivo valtasi koko huoneen sillä hetkellä. Olin ihan varma, etten kestä siihen asti millään.
Sitten onkin mustaa viivaa. En muista mitään siihen asti kun se puuduttaja-ihme-ihminen tuli paikalle. Muistan vain sen, kun minua vissiin nostettiin sängylle makaamaan (olin ollut seisaallaan siihen asti, nojasin sänkyyn) ja sanottiin, että on oltava liikkumatta. ”Jaa millähän hiivatilla?!”
Vääntelehdin täysin tahattomasti ja kroppa teki tasan mitä lystäsi, mie en voinut sille mitään.
Jostakin tuli ilokaasunaamari eteen ja kehotus imeä siitä, kunnolla. Parin rajun supistuksen jälkeen mie hönäsin jotenkuten, että sitä pitää imeä niin kovaa kuin kykenee ja niin tein. Ja pysyin sitten paikallani, ja saivat laitettua piikin selkään. Myöhemmin sain tietää, että se oli ”combi”-puudute; epiduraali ja spinaali yhdessä.

*Taivas laskeutuu saliin*

Oi autuus mikä olo sen jälkeen tuli. Melkein heti. Alavartalo puutui välittömästi, mutta se jatkui jonkun aikaa ja mie puuduin kainaloista alaspäin joksikin aikaa kokonaan. Kädet pelasi, ja saatiin käännettyä minut selälleen, puoli-istuvaan asentoon.
Ihanuus miltä tuntui kun saattoi taas hengittää!
Nyt käitlö sanoi, että pitää odotella jonkun aikaa (en muista mitä…että avaudun loppuun asti?) ja kun puudute oli vielä täysin päällä, sain harjoitella ponnistamista pariin otteeseen.
Odotimme jonkun aikaa, että puudute hiukan häivenee ja sitten se sanoi yhtäkkiä, että no nyt saat alkaa ponnistamaan tosissaan! Täh…että nyt?! Noin vaan?!
Tomppakin havahtui, että ”ai nytkö jo?!” ja tuli takaisin mun viereen pääpuolelle. Tunto oli palannut jonkun verran alakertaan ja tunsin tarvetta ponnistaa. Ja ponnistin, mutta aika varovasti. Sitten toisen kerran ja kätilö kehui, että vielä yksi ja ulkona on..ja kolmas kerta; tunsin, että jostakin repesin ja että pää pullahti ulos. Se sattui vain hiukan..joka, niin kieron typerältä kuin kuulostaakin, ois saanut sattua enemmänkin :D
Mie haukoin henkeä puhtaasta hämmennyksestä ja kun katoin Tomppaa niin sekin oli vedet silmissä. Siinä se nyt oli, ihan yhtäkkiä :D Pari sekuntia ja kuului kimeä rääkäisy!
Tomppa sai leikata napanuoran ja mie saatoin vain makoilla ja odottaa. Vissiin ne puhdisti pahimmista sotkuista peikonpoikaa ja sain sen rinnan päälle hetken perästä.

Se oli ihan omituista kyllä; aivan ko pää ois tyhjentyny -aivan kaikesta- ja tilalle tullu ihan uus minä ja uus maailma. Koko pakka meni uuteen uskoon sillä hetkellä. Se suorastaan tuntu huminana päässä.
Onni sai olla sylissä vielä jonkin aikaa. Se nostettiin myös tissille kokeeksi, en kyllä muista imikö yhtään. Sitten se vietiin punnittavaksi ja muihin toimiin ja minun piti vain odottaa siinä sängyllä, että puudute häviää. Tomppa otti siinä vaiheessa jo kuviakin taas.
Meni kai jotakin tunnin verran kun kysyivät, haluanko koittaa ylös vai olenko sängyllä. Mie nousin pystyyn ja sain mennä suihkuun…että tuntui hyvältä! Jalat meni hiukan omia menojaan vielä, mutta kävelin kuitenkin ihan itse. Siitä jatkettiin osastolle, Onni omassa kärryssään, ja perhehuoneeseen suoraan..ja siellä oltiinkin sitten seuraava yö ja päivä, ja Tomppa lähti kotiin sitten sunnuntai-iltana.

Me oltiin Onnin kanssa vierihoito-osastolla 14.11 keskiviikkoon asti ja opeteltiin kovasti imetystä ja muita juttuja. Kaikki muu meni ok, mutta imetys ei lähtenyt käyntiin. Tissit vain pakkautu täyteen, mutta ei auenneet millään. Samoin oli suoliston toiminnan kanssa. Mutta molemmat aukesi heti kun päästiin kotiin.
Jännittämisellä on ”voimaa”…varsinkin sillä alitajuisella jännittämisellä.


******


Ensimmäinen viikko kotona tulee täyteen huomenna ja hyvin menee.
Rytmi menee täysin vauvan mukaisesti ja siihen alkaa tottumaan hiljakseen ja yllättävän helpolla. Mun unenlaatu on muuttunut aivan päinvastaiseksi, mitä se on aina ollut; saan unen päästä hetkessä kiinni ja herään Onnin pienimpäänkin ääneen silmänräpäyksessä. Voisi sanoa, että siihen reagoi ennen kuin tajuaakaan reagoineensa :D

Imetys ei ota sujuakseen ja syitä on monia. Yksi syy on varmasti siitä stressaaminen..maidon tulo loppuu heti jos asia alkaa hermostuttamaan..
Lopullisen ”tuomion” asiaan sain imetystukipuhelimesta (seinäjoen synnärin kokeilu); ressaan turhaan. Nyt on tärkeintä saada Onnille vain painoa lisää ja se, miten se ruokaa nyt saa on täysin toisarvoinen asia. Oli se sitten korviketta tai omaa, tai niitä sekaisin, mutta jos imetys ei onnistu, niin syy on suurimmaksi osaksi se, että mun tissien muoto ei ole noin pienelle vauvalle otollinen, eli se ei jaksa imeä kunnolla ja sitä aletaankin opettelemaan uudestaan vasta muutamien viikkojen kuluttua. Siihen asti harjoitellaan välillä ja pidetään pumpulla omatuotantoa käynnissä sen mitä pysyy.

Onnin elämä on nyt vain syömistä ja nukkumista. Hereillä se on vain lyhyitä pätkiä kerrallaan syönnin jälkeen.
Huumoriakin riittää; se onnistuu pissimään liki joka kerta juuri kun mie saan siltä vaipan pois ja kerran osasi tähdätä ihan suoraan naamatauluunkin!
Vaatteita menee PALJON ja nyt viikon jälkeen ollaan jo ongelmissa, kun ei ole pyykkikone vielä seinässä paikoillaan. Onneksi pelkkä vesipesu riittää toistaiseksi. Nyrkkipyykkiä siis riittää :D


******


Jatkan ja täydennän juttua sitä mukaa mitä muistan lisää!

Jäin täsä Hiliputinin kommetin luettuani miettimään, etten olekaan pitkään aikaa jutellut kenenkään kanssa uskonnollisuuden positiivisista puolista ja piti Todella jäädä kelaamaan, että mitä aihepiiristä löytyy muistista..omasta päästäni siis.

Nooh, tämä nuppihan ei nyt aivan täydellä käy (kiitos tämän tiineyvven.. i assume :D ), joten en tahtonut saada muistin perukoilta oikein mitään materiaalia aikaan. Kunnes sitten tajusin selityksen tälle:
Ymmärrettyäni aikoinaan uskontojen olemassaolon todelliset motiivit, tajusin myös sen, -mitä- kaikki "hyvä" niissä pitää sisällään.

Lyhyesti sanottuna mikään hyvä ei ole pyyteetöntä ja selitys väitteelle yhtä lyhyt myös;
Jokainen joka hamuaa itselleen palkintoa tekemästään hyvästä (tässä tapauksessa taivaspaikkaa), ei tee työtään pyyteettömästi.
Kaikki toiminta on loppupelissä omahyväistä palkinnon hakua, josta puuttuu puhdas sydän.

Tiedän. Aika raakasti sanottu ja väitetty, mutta niin...mie olen aika tiukka tän aiheen parissa kun liikutaan.
Alkuun joskus säästelin sanoja ja koitin olla hienovaraisempi, mutta jätin sen turhuuden pois; uskontoja Pitää voida kritisoida ääneen ja juuri sellaisin sanoin miten puhuja itse haluaa.
Ilman uskontojen kritisoijia ei olisi eri liikkeitäkään esim. ev.lutin sisällä.
Minä taas kuulun "toisen leirin" kritisoijiin; olen täysin ulkopuolinen tätä nykyä uskonnollisuudesta ja olen huomannut siinä erään suuren plussapuolen:
Koen eläväni ulkona taulusta, missä uskovaiset itse elävät. Näen sen kehykset ja kritisoin niitä ja uskovaiset, jotka kritisoivat taas minun mielipiteitäni eivät sokealta uskoltaan voi niitä taulunsa kehyksiä nähdä.

Mie en voi sanoa olevani pahoillani siitä, etten löydä uskonnollisuudesta yhtään mitään hyvää enää. Mie menin tonkimaan aihetta NIIN pohjamutia myöten, että niiltä "totuuksilta" ei vain voinut sulkea silmiään.
Mie en näe siinä mitäån hyvää, että ihmisiä johdetaan harhaan, hallitaan mielikuvitteellisilla hahmoilla ja pelotteilla mitä ei ole todistettavasti olemassa.
Ja se miten mie voin todistaa pelotteet olemattomiksi on yksinkertaista; pyydän todisteita peloteiden olemassaolosta (esim. helvetti). Niitä ei ole.

Valheeseen perustuva turvallisuuden tunne, vastuun ulkoistaminen itsestä ulkopuoliseen kolmanteen "persoonalliseen" olemattomaan hahmoon jne...Mitä hyvää niissä voi olla?

Rehellinen todellisuudessa eläminen, terve rationaalisuus, kyky ja halu kyseenalaistaa, vastuun ottaminen kaikesta mitä tekee.... Minusta se on arvokkaampaa ja siitä saa itselleen myös todellisen hyvän olon.

*

Jatkan aiheesta joskus myöhemmin lisää. Nyt vetää supparit niin kovilla, että on pakko lähteä haahuilemaan ympäri torppaa :)

Kun mie juuri sain laitettua tuon nimiäisiä/ ateismia ja taikauskonnottomuutta sisältäneen kirjotuksen julki eilen, tapahtui illalla jotakin omituista ja sellaista, mikä on pakko kertoa ääneen.

Mie olen kokenut etiäisiä ennenkin, paljonkin. Sitä vain aavistaa jotakin ja sitten se tapahtuu.
Viime aikoinen näitä ei ole paljoa ollut, mutta eilinen katkaisi tauon:

Illalla mentiin Tompan kanssa jalas-saunalle pesulle siinä kuin ne 200 kertaa ennenkin.
Mie päätin ennen löylyyn menoa käydä kokeilemassa onneani huussilla...tässä umpi-ummetuksessa jokainen pienikin liike suolistossa aiheuttaa rankan reaktion kipittää huussille kokeilmaan ja äkkiä!!! :D Se otollinen hetki ei kestä kuin silmänräpäyksen ja ellei käy kokeilemassa, se tietää taas parin päivän taukoa ja sitä, että maha turpoaa entisestään..Olo on välillä siis todella ahdistava.

Avasin huussin ovan ja säikähdin AIVAN helvetisti! Kiljaisin niin, että Tomppa kuuli sen saunalle asti;
suoraan päin ja hiuksiin lensi jotain ja luulin sitä ensin lepakoksi, joita aitalla on näkynyt. Se olikin pieni harmaa lintu ja pääsi livahtamaan ovesta ulos vasta kun menin itse huussiin sisälle.
Mie tärisin ihan horkassa säikähdyksestä ja Onni parka pomppasi keuhkoihin asti ja pysyi jotenkin ylävatsassa vielä jonkin aikaa. Nauroin itekseni ja kirosin lintua, mie tärisin ihan pöljänä kauan aikaa :D
Saunottiin ihan tavalliseen tapaan, mutta otettiin löylyä tahallaan vähän enemmän. Pestiin toiset ja Tomppa ulostautui ensimmäisenä löylyistä pois. Kuulin ääniä saunan eteisestä ja että se samainen lintu oli nyt siellä. Ovi läsähti kiinni ja samalla kuulin että se lintu jäi oven väliin päästään!
Hetken se kouristeli lattialla ja kuoli siihen...

Jonkun aikaa saunan jälkeen, ja alkoi polttelemaan mahassa. Muutamia oikein makeita supistuksia ja hiukan myöhemmin alettiin jo kellon kanssa seuraamaan. Parhaimmillaan väliä vain 3min ja oli tulla jo hätä. Sitten supistukset taukosi ja Tomppa nukahti.
Mie seurasin tietysti valveilla oloa koko yön ja juoksin ulkoeteisen "ämpärivessassa" tunnin välein. Aina kun sain unesta vähänkään kiinni, tuli kova supistus...en vain alkanut enää seuraamaan kellosta, sillä väliä oli arviolta ainakin 15min ja enemmän.

Nyt aamusta Onni oli ensin todella levoton ja mielestäni jotakin on tihkunut pöksyyn..en ole varma mitä on, mutta minun tuurilla ei ainakaan lapsivettä :D
Vajaa tunti sitten alkoi polttelemaan kovempaa ja nyt ollaan pers tulessa ihan vakavasti.
Supistuksia tuntuu ajoittain, alavatsa Todella arkana ja nyt odotellaan jännäämässä, että saanko soittaa kuinka pian Tompan hakemaan..
Pelottaa mutta ei pelota...

*Silittää mahaa ja houkuttelee Onni-Toukkaa ulos* :)

Tuon linnun kuolema on oltava etiäinen..sellainen on fiilis.
Edellisen kerran, kun näin linnun kuolevan, tapahtui jotakin..ja olen aivan varma, että tuo oli merkki synnytyksen käynnistymisestä ihan lähiaikoina.
Kuolema ja syntymä on niin lähellä toisiaan:
Kiertokulku jatkuu. Yksi kuolee, toinen syntyy tilalle.

Luulen, että lintuun viittaava merkki tarkoittaa meidän Onnin taipumuksesta tykätä lentämisestä, niinkuin miekin tykkään (rrrakastan)!
Ja hei, nyt raskauden aikana tuota Onnin levottomuutta ihmetelleenä mie olen moneen kertaan sanonut, että tää poika syntyy siivet valmiiksi selässä ;) ...lähtee lentoon heti kun ulos pääsee!

Ajattelin näin julkisesti laittaa suunnitelmaa esiin, koska nimiäiset on seremoniana aika tuntematon vielä monille.
Myös sen sisältämä ohjelma meillä muodostunee sellaiseksi, että on hyvä hiukan perustella etukäteen seremonian aikaisia tapahtumia, jottei tule vääriä käsityksiä kellekään :)
Tämä on siis omaa suunnitelmaani, joka on ihan alkumetreillä vielä. tommin hyväksyntää ideoille odotellaan.
Koitan ohjata jokaista tulevaa vierasta lukemaan näitä ajatuksia ennen paikanpäälle tuloa.

*

Suunnitelmissa on pitää nimenantojuhla täällä kotona asemalla ja jos vain sää sallii, niin ollaan seremonian kohokohta pihalla, jossa itse "huipennus" tapahtuu.

Paikalle tulee Pro-seremonioilta puhuja, joka ajaa ns. papin virkaa mutta tyystin uskonnottmasti tietenkin. Puhe on lyhyt ytimekäs toivotus lapselle olla tervetullut tämän maailman uudeksi kansalaiseksi.
Puheen aikana olemme lyhdyin ja ulkotulin valaistulla/ koristellulla pihamaalla ja nimen julkistamisen hetkellä (ilmeisimmin) minä tuon paikalle synnäriltä mukaan saadun istukan, joka peitetään sille tarkoitettuun kuoppaan. Istukan kohtaan istutamme puun heti maan sulettua keväällä.
Istukka tuodaan paikalle "peitettynä" maatuvaan kankaaseen, joten herkkähermoisempien ei tarvitse pelätä yhtään mitään.
Kun istukkaa peitetään, vauvan nimi julkistetaan ja sen jälkeen tarjoamme kaikille vieraille pikarillisen lämmintä totia/juotavaa, joilla kohotamme maljan pikkuiselle.

Vauvalle toivon jokaisen vieraan lausuvan muutaman positiivisen sanasen. Syleissä vaava tulenee kiertämään joka tapauksessa, mutta sen suhteen edetään ihan tunnelman ja vauvan jaksamisen mukaan.
Vauvan asuna on lämmin (ei valkoinen) puku ja säästä riippuen tietysti sen mukaan enemmänkin.
Vierailta toivon värikkyyttä ja positiivisuutta, enkä tahtoisi juhlaan minkäänlaista uskonnollista surumielisyyttä esim. virsien laulamisen tms muodossa. Ajatuksena onkin soittaa esim. hiljaista huilumusiikkia taustalla seremonian ajan.
Kunnioitan jokaisen vakaumusta ja hyväksyn täysin, sikäli kuin joku haluaa uskonnollisessa mielessä lausua sanoja vauvalle.
Mutta uskonnollisiin juhliin mielletyn surumielisyyden haluan jättää tästä juhlasta täysin pois.

Seremonian jälkeen on tiedossa yhdessäoloa hyvän ruuan ja juoman merkeissä. Jos ilma on hyvä, voisimme kävellä retken Härkösrannassa sytyttämässä sinne jätkänkynttilän merkiksi nimenannosta muille kyläläisille.

*

Tällainen ajatus.

Minusta ihan ok vaihtoehto kirkolliselle ristiäisjuhlalle :)

*****
*****
*****

Ja loppuun perustelen hieman valitsemaani elämänkatsomusta, jota "raaemmin" nimitetään Ateismiksi.
En pidä nimityksestä ateismi/-ti, sillä kiitos valtauskontomme ev.lutin propagandan, on sillä nimikkeellä huono kaiku ja tulee aina olemaankin, todennäköisesti.
Ateismi on VAIN jumaluskon puuttumista. Se ei sisällä mitään muuta.
Ei esim. kommunismia, fasismia...ei mitään muuta.

Olen tutkinut eri uskontoja ja uskonnollisuutta nyt muutaman vuoden tiiviisti, koska aihe alkoi kiinnostamaan taannoin syystä, että kohtasin ns. syrjintää uskonnollisilta ihmisiltä elämänkatsomustani kohtaan.

Olin nuorempana vuosikausia kiinnostunut mm. shamanismista ja muusta mystiikasta (sitä ennen mm. buddhalaisuudesta jne), mutta kun sukelsin tutkimaan uskontoja ja aloin ymmärtämään niiden todellisia syitä, ajatukset muuttuivat täysin.
Uskonnot ovat ihmisten hallintaan kehitettyjä keinoja; ääripäinä valtauskonnot, joissa "suuri selittämätön voima kostaa ellet toimi niin tai näin".
MIkä olisi helpompi tapa hallita suurta lukutaidotonta, tietämätöntä ja taikauskoista ihmisjoukkoa, kuin taivaalta 24/7 tuijottava näkymätön hahmo? Johan sellainen pistää mielikuvituksen laukkaamaan kellä tahansa..ja mitä saadaan aikaan?
Pelkoa. Ja pelko on uskontojen "bensa".

*
"Jumala sanoo, tee mitä tahdot, mutta jos teet väärän valinnan, sinua kidutetaan ikuisesti helvetissä. Tämä hyvä herra ei ole vapaata tahtoa. Se on sukua miehelle joka kertoo tyttöystävälleen, "Tee mitä tahdot, mutta jos jätät minut, etsin sinut käsiini ja ammun aivosi pihalle". Kun mies sanoo tämän, kutsumme häntä psykopaatiksi vaadimme hänen vangitsemista/teloittamista. Kun jumala sanoo saman, annamme hänelle rakkautemme ja rakennamme kirkkoja hänen kunniakseen." - William C. Easttom II
*


Mm. raamatun luettelmat moraalisäännöt eivät ole "jumalan luomia" vaan ne ovat ihmisen sisään rakennettuja moralisääntöjä, jotka palvelevat lajimme selviytymistä.
Esimerkiksi: "älä tapa". On ihan selvää, ettei lajitoverin tappamisessa ole järkeä, sillä olemme laumaeläimiä ja lauman hengissä säilyminen kaiken a ja o.
Kristilliset arvot ovat olemassa ilman kristillisyyttäkin; ne ovat evoluution ihmiseen rakentamia "sisäisiä käyttäytymis-sääntöjä" joiden syyn perustelinkin jo yllä.

Kymmenen käskyä on alunperin egyptiläisten käsialaa ja muilta osin raamattu on kopioitu sitä vanhemmista mytologioista ja tarustoista.
Oletko koskaan kuullut MIthrasta, joka eli jeesuksen tapaan pyhimyksenä, kärsi ja naulittiin ristiin/paaluun ja nousi kuolleista..teki ihmeitä, paransi sairaita jne..?
Risteihin/paaluihin naulittuja pyhimyksiä oli ennen jeesusta nykytiedon mukaan lähes kaksikymmentä. Jokainen heistä myös nousi kuolleista ja tarinat lähentelevät jeesuksen elämää aivan liiaksi, jotta ne voisi pyyhkiä yli ja unohtaa merkityksettöminä "satuina".

Ihminen ei ole syntyjään uskonnollinen, vaan uskonnollisuus syöpyy ihmiseen yhtälailla kuin mikä tahansa muu ympäristöltä saatu vaikute. Suomalainen ev.lut tyyppi olisi arabimaassa aivan taatusti muslimi. Uskonnolisuus määräytyy siis täysin ympäristön mukaan. Se ei keneenkään noin vain tupsahda tietona sisään, sen saa vain vaikutteiden kautta.

Suomessa kristinuskon perinteinen olemassaolo on joutunut ahtaalle, sillä tiedon leviämisen myötä ihmiset ovat todellakin alkaneet kyseenalaistamaan uskontoja avoimesti:
Maailmassa on noin kolme tuhatta erilaista jumaluskontoa, joista -Jokainen- väittää oman jumalansa olevan oikea. Minusta tämä riittää jo toteamukseen, että uskontojen tarkoitus on jossakin muualla kuin Uskomisessa.
Ja muistakaa, että Uskoa voi ilman Uskontoakin.

Itse en usko siis minkäänlaisiin persoonallisiin partasuu-jumalhahmoihin, enkä maailman/universumin alullepanijoihin; kaikki, mitä tänä päivänä väitetään tietyn jumalan aikaansaannokseksi on ihmisen oman pelon aiheuttamaa selittelynhalua tuntematonta kohtaan. Jos mikään luoja-jumala on olemassa, en näe mitään syytä sille, että se haluaisi nimenomaan ihmiselle yksin ilmestyä ja jos edes ihmiselle, niin miksi vain osalle heistä, eikä kaikille.

Epikuros (Rooman ajan ensimmäisiä ateistisesti ajattelevia filosofeja) on tiivistänyt koko ajatuksen hyvin:

"Jos jumala tahtoo estää pahan, mutta ei kykene siihen, silloin hän ei ole kaikkivaltias. Jos hän kykenee estämään pahan, mutta ei halua tehdä sitä, hän on pahansuopa. Jos hän sekä kykenee estämään pahan että tahtoo estää sen, mistä paha tulee? Jos hän ei kykene eikä tahdo estää pahaa, miksi kutsua häntä jumalaksi?"


Uskonnottomuudesta ja ateistisesta ajattelutavasta huolimatta EN pidä itseäni aivan puhtaasti ns. tiede-uskovanakaan.
Olen rakentanut oman ajatusmaailmani niin, että se pysyy tieteen lailla avoinna kaikelle uudelle, mutta vaatimuksena on looginen, järkevä, empiirinen todistutapa väitteille, joita voidaan myös testata käytännössä.
Odotan vain innolla tulevaisuutta ja tulevia selityksiä selittämättömille ja samalla hyväksyn ja ymmärrän, että olemme lajina vasta kehityskaaremme alussa, emmekä mitenkään voi tietää vielä kaikkea.
Tietämättömyys ei siis minusta ole peruste tukkia näitä "aukkoja" jollakin suurella näkymättömällä, todistamattomalla voimalla.

Toisin, ja lyhyemmin, sanoen; Minä luovuin täysin uskomasta mihinkään yliluonnolliseen.
Selitys on yksinkertainen:
Tämä maailma/universumi Ei Voi sisältää mitään yliluonnollista. Se sisältää vain asioita ja ilmiöitä, joille ihminen ei ole keksinyt vielä itseään tyydyttävää realistista vastausta.

*

Omat agendani uskonnottomuuden suhteen nykyään ovat vaikeita toteuttaa ja samalla äärimmäisen tärkeitä;


-Tieto on uskontojen suurin uhka

Pyrin levittämään asiallisesti ja ei-propagandisesti tietoa uskontojen kääntöpuolista siten, että ihmiset kiinnostuisivat itse tutkimaan aihetta hiukan laajemmin.
En halua tuputtaa omia ajatuksiani, vaan saada herätettyä mielenkiintoa kuulijassa/lukijassa.
Tutkimusta ei tosiasiassa tarvita paljoakaan; tapa-uskovainen ja ns. rivi-kristitty, jotka kuuluvat kirkon jäsenistöön tavan vuoksi, perinteen takia, huomaavat nopeasti todellisen laidan. Vain aniharva myöntää uskovansa raamatun mukaiseen jumalhahmoon ja toteuttavan uskonnollisuuttaan raamatun/kirkon määrämällä tavalla.

Esimerkki:

Kuinka moni teistä kehtaa ääneen myöntää uskovansa raamattuun 100%?

- Uskotko puhuvaan käärmeeseen?
- Puhuvaan aasintammaan?
- Koko maailman peittäneeseen tulvaan? (veden määrä Telluksella on vakio, muodot erilaisia...tulvan on mahdottomuus)
- Nooan keränneen kaikkia eläimiä 2kpl piskuiseen paattiin?
- Henkilön kykyyn kävellä veden päällä?
- Tiedätkö mitä eroa on itse-/ryhmäsuggestiolla ja rukoilulla? (hyvin vähän)
- Ääriuskonnolliset herätysliikkeet väittävät raamatun kertovan maapallon iäksi nykyään n. 6000v ja että evoluutio on satua. He haluavat, että lapsille opetetaan kouluissa biologian ohella kreationismia (raamatun mukaista luomisoppia, jolle ei ole mitään näyttöä missään)

...lista ON pitkä.

*

Fundamentalistisesti ajattelevat lahkojen jäsenet sen sijaan ovat asia erikseen. Kuten herätysliikkeiden kannattajat. Kiihkouskovaisuus on jo osittain todistettu psykoosin kaltaiseksi häiriöksi aivoissa ja alussa olevat tutkimukset ovat osoittaneet, että rajua uskonnollisuutta voidaan hillitä aivoissa mm. lisäämällä aivojen serotoniinin tuotantoa lääkinnällisesti.
Uskonnollinen ja yliluonnollinen kokemus on aina yksilön subjektiivinen kokemus, eikä sellaista voi, eikä SAA lähteä yleistämään kaikkia koskevaksi.
Vaikka tunne "jumalan läsnäolosta" olisi kuinka tahansa realistinen ja aito itselle, se on kuitenkin vain aivojen tuottama kemiallinen rwaktio siinä missä mikä tahansa muukin tunne.
Se, ettemme tiedä tarkalleen, missä tämä tunne aivoissa syntyy (kuten vaikkapa stressi) ei riitä tukemaan ajatusta, että sen aiheuttajana olisi jokin jumala/voima.

Yhtä kaikki; jokainen uskonnolliseen ryhmään kuuluva on minun silmissäni uskonnon ja tietämättömyyden uhri. Halu kuvitella itsensä jonkin suuren voiman rakastamaksi, että olet tärkeä henkilö maailmankaikkeuden kokonaisuudessa, etä jokin suuri näkymätön voima kuuntelee juuri sinua kun rukoilet ja vastaa sinulle juuri niin kuin toivoit...MItä se kertoo?
Se kertoo ihmisen peloista ja hyvksynnän hakemisesta, inhosta tuntemattomia asioita kohtaan ja pakonomaisesta narsistisesta tarpeesta OLLA TÄRKEÄ edes jollekin.

***Tieto ei luo yleisen kuvitelman mukaisesti tuskaa, vaan Todellista turvallisuudentunnetta.***





- Lasten asema uskontojen suhteen

Minusta on pöyristyttävää, että lapsille opetetaan jo tarhaiästä lähtien uskontoja (ev.lut/kristiuskoa meillä Suomessa) täytenä totena samalla unohtaen täysin mainita, että intiassa on 30 miljoonaa hindua, jotka pitävät jumaliaan AIVAN YHTÄ todellisina kuin ev.-lut omaansa.
> Annetaan siis ymmärtää (aivopestään) lapsi kuvittelemaan aivan liian herkässä iässä, että todellakin on olemassa jokin suuri voima, joka rangaistakseen väärästä teosta voi kiduttaa sinua helvetissä ikuisesti. Ja painotan sanaa IKUISESTI.

Minkälainen on rakastava kaiken luonut "isä", joka antaa "lastensa" tapella ja tappaa toisiaan säälittä pitäen olemassaolonsa täydesä salasssa valtaosalta lapsikuntaansa?
Se on ihan kaikkea muuta kuin rakastava.


***


Niille joita aihe alkoi ehkä kiinnostamaan, tässä muutamia linkkejä hyville ja asiallisille sivustoille, joista löytää vastauksia kysymyksiin nopeastikin:

Lasketuta hetkessä kirkollisveron osuus palkastasi (avo-/aviopari; muista laskea molempien tulot yhteen):
http://www.eroakirkosta.fi/kirkollisvero

-Mieti, kuinka paljon perheenne käyttää seurakunnan palveluja ja mitä ne tulevat maksamaan teille yksin veroina. Häät, ristiäiset ja hautajaiset...veroina esim. 4000e on PALJON, eikä kirkko laskuttamista siihen jätä.
Yksi aikuinen keskituloinen henkilö maksaa elämänsä aikana 40v työuran palkoista kirkolle noin
15 000e veroja.

(Lasketutin meidän perheen veron osuuden, jos vielä kirkkoon kuluisimme, ja se summa huiteli sellaisissa lukemissa, että sillä voisi maksaa esim. aika hyvätasoisen etelänmatkan toiselle meistä joka vuosi..tai iisimmän matkan molemmille.
Vauvalle sillä rahalla saisi tuliterät markkinoiden kalleimmat vaunut joka vuosi uutena ja nykyään hyvä kuntoisesta käytetystä 10v+ vanhasta autosta maksetaan keskimäärin sellaisia summia.)
Suoraan hyväntekeväisyyteen lahjoitettuna sillä summalla koulututtaisi Afrikassa luokallisen lapsia per vuosi tai hommaisi puhdasta vettä pumppaavia kaivoja aavikoille kymmeniä.
Kotimaan hyväntekeväisyyteen laitettuna esim. spr kiljuisi riemusta saadessaan ko.summia ihmisiltä avustuksina..ja esim. lastenkodit voisivat tuhannesti paremmin sellaisten avustus-summien johdosta.
Miettikää ihmiset oikeasti, millaiselle yritykselle veroja maksatte ja MIKSI.
Kirkko käyttää hyväntekeväisyyteen vain murto-osan saamistaan verotuloista..
Yhteisöveron muodossa taas joka ikinen Suomen kansalainen maksaa kirkolle veroja kaikesta, mihin rahaansa tuhlaa. Jokainen Suomalainen yrittäjä joutuu tukemaan kirkkoa > yhteisövero sisältää osuuden kirkolle, jota maksaa jokainen kebab-baarinkin pitäjä, uskontokunnastaan riippumatta. Onko tämä oikein?

*

Wikistaatteja ateismista, lyhyitä ja ytimekkäitä totuuksia uskonnoista:
http://fi.wikiquote.org/wiki/Ateismi

Älykkyydestä ja uskonnollisuudesta:
http://www.stabu.net/uskojaao.html

Entisen helluntailaisen (uskovainen edelleen) tekemä tutkimus "ihmeistä", tapahtuuko niitä oikeasti:
http://www.markushirsila.com/files/herra_tekee_ihmeita_ilman_maaraa.pdf

Vihreän rouvan sivut:
http://www.vihrearouva.net/usko/

Mielenkiintoinen blogi jota ylläpitää joukko entisiä uskovaisia/lahkojen jäseniä. Seuraan itse tätä blogia kuukausittain:
http://leegio.vuodatus.net

Ja lopuksi yleishyödyllinen ihan jokaiselle, joka kokee koskaan tulleensa häirityksi tai kaltoin kohdelluksi uskontojen varjolla:
http://www.uskontojenuhrientuki.fi/

Suosittelen tutustumaan omaan uskontokuntaan/uskomuksiin perusteellisesti ja miettimään, onko uskonnollisuus sittenkään se rehellisin tapa ajatella olemassaolosta :)
Ja ennen kaikkea: haluatko Maksaa uskomisesta -ilman tietoa- konkreettista rahaa.

***************************************************************************


MUOKS:

Lisää linkkejä

Tässä yksi tarina mikä lähentelee jeesuksen tarinaa hämmentävän paljon:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Apollonios_Tyanalainen



Tästä pääsee alkuun Mithralaisuuden tutkimisessa:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mithra

Päivitetääs vähän tapahtumia :)

Eilen oli siis viimeinen lääkärineuvola ja samalla arvioi synnytystapaa. Onnin painoarvio on nyt n.2400g ja sanoi, että mahtuu kyllä lantiosta ulos.
Kertoilin, että edellispäivästä lähtien on vellonu mielessä sellasia aavistuksia, että kauaa ei enää mene ja sanoi että olen oikeassa; kohdunkaulaa n.2cm jäljellä ja että on "ulkoa avautunut" (mitä ikinä tuo tarkottaakaan..?). Sen päättelin kyllä kivuistakin!
Nyt sitten vain odotellaan..krääh.
Lääkäri antoi rajaksi 2 vkoa; on kuulema perin outoa jos sen yli menee että tulee maailmaan. On niin tiiviisti laskeutunut ja asettunut paikoilleen, että lähtö voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Ja voin kertoa, että sen painumisen kyllä tuntee..ei ehkä ihan iin hurjana vielä tunnu, mutta kävely alkaa meneen ankkatyyliin aivan väkisin :D

Viime yö oli inhaa taas. Supistuskia tuli miten sattuu ja pitihän se soittaa keskellä yötä synnärillekin kun silmät ristissä kattelin kelloa ja osa supistuksista tuli jo tasaisesti.
Yllättävästi kävi sitten niin, että soiton jälkeen meni noin tunti ja supistukset loppui siihen. Unta en tietenkään saanut, kusella ramppasin ihan vartin välein ja vasta aamusella sain unen päästä kiinni.
Yks pirullisimmista vaivoista nyt loppua kohti on ollut levottomat jalat. Syön avuksi magnesiumia, mutta ei tunnu helpottavan. Enää. Koivet sätkii jatkuvasti kun makoilee, puutuu koko alakroppa ja niin..ainoa mikä auttaa on nousta siis ylös.
Mulle kun on aina ollu kunnon yöunet tärkeimpiä juttuja terveyden(kin) suhteen niin voitte vain kuvitella, mikä raunio tässä alkaa olemaan kun ei saa nukuttua ollenkaan koskaan; päiväunia ei vain tule vaikka hautautuisin sängyn Alle peittoineni. Illalla sitä on väsyny, mut uni ei vain tule. Sellanen ihmeen ylipirteä olo iskee todella herkästi päälle, yliväsymys tms?

Ja kylmä ja kuuma. Välilä otsa valuu hikeä, välillä palelee niin että tärisee koko ämmi :D
Sama juttu yöllä; vartin välein saa herätä joko riisumaan tai pukemaan.

Maha on alkanut selvästi toimimaan paremmin. Ummetus helpottaa koko ajan ja sehän on yks merkki myös lähestyvästä.
Muita oireita on jatkuvat supistukset, sekä kivuttomat että kivuliaat. Kipu ei ole mennyt vielä NiinNiin kovaksi ja olenkin opetellut hengitystekniikkaa niiden aikana.
Ja totta se taitaa olla, että niistä pääsee helpommalla yli kun hengittää oikein.
Mulla on huono tapa yleensä nimenomaan pidättää henkeä kun sattuu...Saa oikein tietoisesti keskittymällä vetää keuhkoihin ja ulos, että onnistuu.

*

PiuPiu seuraa minua ku hai laivaa; se vaistoaa ihan selvästi että jotakin on tapahtumassa.
Se alkaa laulamaan (ulvomaan) surkeasti jos jätän oven taakse ja menee ihan paniikkiin! Koko ajan sen pitää saada olla näköetäisyydellä. Ulkona lenkillä, tai vaikka vain pihalla ollessa se ei kauas mene ja pysähtelee vähän väliä tarkistamaan, että tulenko mie vielä perässä. Jos pysähdyn levähtämään ja nojaamaan polviin tms, se pysähtyy myös ja odottaa kiltisti paikoillaan.
Ihana kakara :)

*

Rempan suhteen luovuttiin kai paniikista jo kokonaan. Ei me sitä kuitenkaan saada 2vkossa valmiiksi joten antaa olla :D Tehdään se mitä nyt ehditään..eli mie en juurikaan mitään enää.
On tässä pärjätty tähänkin asti ja pärjätään kun vauva tulee, aivan varmasti.
Veden tulemattomuus teettää töitä, mutta mitäpäs tuosta. Tonkalla sitä ulkohanasta saa ja lämmitellään kattilassa pesuvedet sitten. Saunassa opetellaan käymään heti kun saa vain alkaa totuttamaan.

*

Nytkin olisi "päässä virtaa" touhuta vaikka mitä, mutta kroppa hangoittelee vastaan.
Esim. huussille kipitys tuntuu ihan vakavasti 10km lenkiltä ja muutamien portaiden kiikkuminen ylivoimaselta supersuoritukselta :D
Että ON raskas olo..niinkuin kirjassa varoittivat.
Siitä puheen ollen; eilisen punnituksen mukaan mie en ole lihonut enää grammaakaan. Oman puntarin mukaan paino olisi laskenut 2kg, mutta näitä puntarikohtasia heittoja on kyllä...ja heittoa voi olla paljonkin.
Itellä olo on hiukan kevyempi ns. ihon alta; niin kuin neste olisi vähentynyt. Vähän aikaa sitten tuntu, että poskiläskit valuu kohta rintamusta pitkin ja joka puoleta ihon alla kelluu pari senttiä vettä :D


Onni on oudon levoton koko ajan. Nyt taas alkoi muljaamaan ja sillä kun On sitä voimaa jo ihan kiitettävästi..*aih*
Mie luulin, että vauva yleensä hiljenisi synnytystä kohti, mutta osasi synnäriltä sanoa, että voi olla ihan toisin päinkin.
Mahtaisko olla, että tuo sen liikkuminen auttaisi kohdunsuun avautumistakin hiukan..ainakin mie toivon niin :)

Viime aikoina on ollut muutamasa paikkaa puhetta näistä Suomen sairaita auttamaan saapuneista, itärajan takaa tulleista (tai Virosta) niin sanotuista tohtoreista.
Tämän jutun sävy ON kielteinen ja syy on selvä:
Sellasia stanan tappajia ei pitäisi tk:iin päästää lähellekään.

Yksi kommentti kymmenestä on tähän mennessä ollut positiivinen, mitä aiheesta olen kuullut. Näissä tapauksissa potilas on hakenut reseptisärkylääkettä pääkipuun tms, eli syyt käynteihin on olleet ns. lievempiä. Kaikki vakavat tapaukset sen sijaan..voi elämä ja helvetti.

*

1. Miten kommunikoit ihmisen kanssa, joka ei osaa kieltäsi/ jonka kieltä et puhu?
Ja kun kyseessä on vielä erikois-sanasto, jonka englannin puoltakaan kovin moni ei omasta takaa itsekseen hallitse, niin hätmitäHÄH...

2. Tyyli on usein aika vähättelevää; "Ei sinä kipu ole, ota purana, mene ohi".
> Onko venäläiset /virolaiset potilaat valehtelevia, laiskoja, hysteerisiä, tyhmiä vai mitä?
Miksi suomalaiset olisi?

3. Venäläiset/virolaiset potilat tuntuvat oirehtivan sairauksistaan ja tiloistaan aika eri tavalla kuin me naapurit; Paikallisen tk:mme uudehko virolainen naislääkäri oli esim. tiukasti sitä mieltä, että alkanut raskauteni oli virtsaputkentien tulehdus, Ei raskaus. Huolimatta kahdesta plussaa näyttäneestä testistä mitä eteensä sai.

Aloitetaampas siis vuoden 2006 kesästä, jolloin mie tipautin raskaan työn ja peltotöiden takia nikamat lattialle ja jouduin täyskrampissa lääkäriin päivystykseen;
Paikalla oli suomalainen vanhempi mieslääkäri ja sain kipupiikkiä selkään heti. Mukaani reseptin, jossa määrättiin kolmiolääkkeitä.
Muutama vrk meni ja totesin että lääke ei auta mitään ja suunnistin takaisin tuskissa hakemaan uutta reseptiä. Ja -hiphei- uuden virolaisen lääkärimme vastanotolle. Sain uuden reseptin ja passituksen jatkamaan sairaslomaa.
Tämä lääke pisti pakin niin sekaisin, että aloin oksentamaan ja toisesta päästä lensi yhtä voimalla myös. Hoipertelin ulkohuussin ja sängyn väliä jonkun aikaa...Odottelin siis muutamia päiviä, eikä oireet menneet ohi ja taas siis lääkäriin, saman virolaisen luo.

Tällä kertaa sain taas kipupiikkiä ja ihka uuden reseptin saatesanoineen kun erehdyin sekavana ihmettelemään lääkkeen vaikuttavia aineksia:
"Tämä lääke sopinut minullekin hyvin, kyllä sopi sinullekin".
Antoi suuhun ensimmäisen pillerin, perään lasin vettä ja kysäisi sitten, että "ethän ole autolla?". HÄH. No tietenkin olin. Aikaa kotiinpääsylle olisi noin 10-15 min, joten kipinkapin apteekin kauttaa lepäämään.

Puolessa matkassa alkoi silmissä harottamaan ja nissanin vauhti tippui alta neljään kymppiin; vauhti tuntui Sadalta neljältä kympiltä, vaikka tuijotin mittaria koko ajan.
Pääsin kotiin ja sammuin sänkyyn siltä istumalta Heti. Tuossa vaiheessa elettiin aamupäivää..
Heräsin illalla kun Tomppa tuli töistä. Olikohan niin, että herätteli minua ottamaan lääkkeen, jonka otin ja seuraavat havainnot onkin seuraavalta päivältä; heräsin joten kuten ja koitin päästä sängystä ylös hakemaan juotavaa, ja uuden pillerin.
Pääsin istumaan ja oksensin vaahtoa syliin. Konttasin hakemaan pillerin ja puhelimen ja soitin tk:een josta sain ohjeet syödä lääkettä sinnikkäästi vain, koska oireet menee yleensä ohi päivässä-kahdessa.
Heräsin taas iltapäivällä ja ryömin portaille tupakalle. Silmistä valui vettä ja olo oli niin vakavasti sairas, että ryömin taas takaisin sänkyyn. En päässyt seisaalleen millään.
Seuraavat havainnot menee taas seuraavalle päivälle, jolloin aamupäivällä heräsin Tompan soittoon, etä olenko hengisä tms. Itkin, että nyt hajoaa joka paikka ja koittaessani nousta sängystä ylös rojahdin lattialle oksentamaan.
Iltapäivällä tilanne olikin se, että minä jouduin letkuihin makaamaan tk:een. En muista kumpi sinne soitti ja mitä tapahtui matkalla, mutta omat jalat ei pitäneet ja olo oli niin kuolemankielissä oleva kuin olla voi.

Sain tipan kautta morfiinia hylkivää (?) vastalääkettä ja pahoinvointi katosi tunnissa pois.
Pienen selvittelyn jälkeen minua hoitanut terveydenhoitaja tuli kertomaan "totuuksia":
Minulle ei olisi MISSÄÄN NIMESSÄ saanut määrätä ko. lääkettä, sillä tiedoissanikin lukee, että olen vakavasti allerginen sille ja Monelle muullekin vahvalle särkylääkkeelle. Pahin mitä minulle voi antaa on mofiinijohdannaiset; voin pahoin niin kauan että kuivun ja kuolen. Jipii.

Meni aikaa se puolisen vuotta, kun seuraavan kerran jouduin pakosta samaisen virolais-ämmän käsittelyyn. Tein tuolloin positiivisen raskaustestin ja varasin aikaa lääkärille jatkon suunnittelua varten. En vain tajunut kysyä, kenelle laittoivat minua asioimaan...
Menin vastaanotolle kahden plussaa näyttäneen testin ja labratulosten kanssa, ja mitäs helvettiä; Ämmä alkoi inttämään, että minulla on virtsaputkentien tulehdus. Määräsi vielä lääkkeen, jota ei raskaanaoleva saa syödä.
Marssin tk:sta ulos armottoman raivon vallassa ja parkkipaikalla käännyin ympäri ja ilmotin tiukahkosti ilmoittautumisluukulla, että nyt perkele joku muu lääkäri tähän hätään ja heti.
Suomalainen virkaveli pisti minut samantien akuuttina tapauksena menemään sairaalaan; oireet viittasi keskenmenon tulemiseen ja niin sitä lähdettiin tuhatta ja sataa Tompan kanssa ekalle käynnille Taysin ensiapuun.
Siellä on tultu asioitua nyt muutamaan otteeseen raskauden aikana ja pääosin, jos jotain kysyttävää on lääkäreiltä ollut, olen soittanut sinne suoraan. Paikalliseen laitokseen en luota enää paskan vertaa ja siellä sen myös tietävät; pyysin merkitsemään tietojeni sekaan kissan kokoisilla kirjaimilla, että minä en asioi enää koskaan kertaakaan virolaisen konitohtorin vastaanotolla, jotta kun sinne soitan aikaa, niin tietävät jo etukäteen olla laittamatta minua sellasein pakeille kitumaan.
Tein lääkäristä kirjallisen valituksen, josta en ole sen jälkeen tosin kuullut mitään.

*

Jutun pointti on tässä se, että Ketään ei voi pakottaa menemään sellaiselle lääkärille, jolle ei halua. Päivystystilanteessa se ei tietenkään ole aina mahdollista, mutta korostampas, että JOS joutuu menemään kieltä taitamattoman viron "teloittajan" vastaanotolle, niin on oikeutettu myös tarkistuttamaan diagnoosin samalla käynnillä toisella lääkärillä, jos itseä jää ihmetyttämään.

Tämän lakkouhkan keskellä ja koko tk:n toimiin kyllästyneenä ihmetyttää, miten tässä maassa voi asiat olla niin päin hemmettiä ja miksi palkkatasoa pidetään niin surkeana, ettei kotimaan tasokkaan koulutuksen saaneita lääkäreitä palkata hommiin hinnalla millä hyvänsä, vaan haetaan apua noista rajojen takaisista tappajista, joiden jälkiä saa jokatapauksessa kotimaiset perästä hoitaa. Kuka siinä säästää ja mitä? Ihan tolkuttoman kalliiksihan se tulee, kun mitään taitamaton rapakoura sotkee potilan entistä pahempaan kuntoon.

*

Johan oli purkaus :D

HO-plaa jälleen!

Onni potkii nyt viikoilla 34+5 ja mulla repeilee vatsalihakset kohta; Toukkasella on niin paljon voimaa jo, että mie painun kaksinkerroin jos oikein alkaa rokkailemaan.
Paljon se tuntuu vieläkin viihtyvän poikittain ja vääntäytyy ko.lempiasentoonsa vaikka väkisin..siitäpä ne kivutkin kai. Tuntuu kyllä kun tulisi nahasta läpi kun venyttelee vakavissaan. On selvästi kettuuntunut tilan ahtaudesta ja mie olen vaistoavinani pientä kiukuttelua välillä :)

Nyt on alkanut tuntumaan, että Onni taitaa yllättää meidät ja pysyä vaaditut viikot sisällä, tulematta sittenkään ennen aikojaan ulos.
En ihmettele jos menee yliaikaiseksikin :D
Eipä tuota tietä...Mutta jos liikkeistä ja ahtaudesta ennustaisi, niin kyllä sen luulisi tahtovan jo kohta lentoon. Syntyy aivan varmasti siivet selässä valmina :D

Kohdunsuulle, ihan alaosiin vatsaa on alkanut ilmaantumaan hemmetin ilkeää vihlontaa. Osittain johtuu varmasti Onnin hyppelystä, mutta vihloo muutenkin; mistä mahtaa olla merkkinä? Jos putkeen jää vihlomaan niin silmissä sumenee mukavasti..aika hiton kammottava tunne ON.
Tuskailin itsekseni, että perhana jos sitä samaa vihlontaa tulee synnyttäessä ja kestää putkeen tuntikausia, niin mie näen itseni jo makaamassa epiduraalituutit selässä..*yäks* Tai vaihtoehtoisesti taju kankaalla.


Pakkasin männä viikolla synnärilaukun valmiiksi ja -jostain syystä- ilmapiirissä leijuu VAHVA taikauskoisuus siitä, että se on huono merkki. Sen jälkeen on jännittänyt aivan tolkuttomasti välillä ja "kuuntelen" kroppaa entistä tarkemmin koko ajan.
Yks jännä juttu on tullut huomattua tässä siitä lähtien kun massu alkoi kasvamaan näihin isompiin mittoihin ja liikkuminen hidastui tähän "hylje ryömii kuivalla maalla"-tahtiin;
PiuPiun kanssa lenkillä käydessä (mjaah, lenkillä tosiaan > mie raahustan perässä ja Piu odottaa kyllästyneen näkösenä :D ) mie en uskaltaudu mettään enää ollenkaan, en edes tuohon meidän omalle pläntille käymään.
Jäin miettimään mistä se johtuu, se jännitys siis ja hetken mietinnän tuloksena Luulen tajunneeni syyn (ja tässävaiheessa voi soitella apujoukkoja tarkistaman, missä kuosissa täällä ollaan jos liian huuhaalta kuulostaa!):
Eikös tuota luonnossakin tiine naaras ole aika heikoissa asemissa saalistajiin nähden? Karkuun ei pääse ja useimmiten meidän tapauksessa tuo Uros ei ole mukana "suojelemassa", vaan mie ja koira kaksin. Mie oon ihan säikkynä koko ajan! Kun mettässä käytiin, mie pälyilin ympärilleni koko ajan ja pienestäki risauksesta säikähdin heti..Ja auta tossa kerran kun kuulin selvästi jonkun isomman eläimen (ellei sit ollu ihminen..?) kävelevän puskan takana alta 10m etäisyydellä, niin mie oisin ollu valmis juokseen pakoon!
Aivan kipiä tunne kyllä, mut luulen että tuo yllä mainittu ois se realistisin syy :)
Tai sitten osansa koko juttuun tekee myös se, että mie olen henkisesti valmistanut itseäni "luonnon vietäväksi"; Synnytys itsessään jännittää kyllä, mutta kiehtookin kauheasti; mie haluan päästä kokemaan sen tuskan aiheuttaman "transsin" mihin moni nainen sanoo vajonneensa kun kipuraja ylittyy.
> Eläimiähän tässä ollaan ja kun antautuu luonnon "syliin" vietäväksi, niin ehkä siinä herää tavallaan muitakin vaistoja pelaamaan, mitkä normaalisti olisi "sammuksissa"..?


Pesänrakennus on kovassa vauhdissa ja tämä viikonloppu viimeistellään keittiötä kuntoon.
Makuuhuoneesta puuttuu enää listoja, vesijohdot Tomppa on saanut jo vedettyä ja ainoa täysin kesken oleva on enää ns. olohuone, josta levytetään 1 seinä ja maalataan pystyuuni uusiksi (siinä on varmasti kovin työ edessä...argh).
Remontti-uros on siis hyvässä vauhdissa ja mie naaraana laitan kaikenmaailman esteettiset seikat kuntoon; hitto että kämpän sisustus voi olla kallista, itkettää jo perhana!
Vaikka meillä pääosin mie ostan kaiken kierrätettynä, kirpuilta yms niin jotkut halutaan uutenakin laittaa, esim. niinkin "turhaa" kuin verhot, sängynpeite yms...Niillä saa kivasti uutta ilmettä muun kierrätetyn kans aikaan, mutta *jumalauta* pelkkä päiväpeitto ja verhot tuli maksamaan 60e!!!!!
Toisille tuo summa ei kai ole vielä mitään, mut piru vie; mie tyhjentäisin yhden kirpputorin roinasta tuolla summalla ja sisustaisin makkarin Kalusteineen vielä päälle :D !!! *hehhee*
Eri asia oiskin sitte, tykkääkö siitä huoneen ilmeestä kukaan muu kuin minä;
Mie rakastan värien sekamelskaa, mutta Tomppa ei ehkä niin paljoa. -Joten kompromisseja tehden edetään ja *uskokaa tai älkää* me ei olla vielä kertaakaan riidelty yhtään minkään remonttiin, hankintoihin, sisustukseen tms takia ollenkaan; kaikki on sujunut kuin itsestään ja sopimukset syntyy luonnostaan. Molempienhan täällä on viihdyttävä joten paree ottaa huomioon muutaki ko oma napa :D Vaikeuksia ei siis ole ollut, ne taitaa odottaa vasta sitä aikaa kun aletaan tämä toinen puolisko talosta tekemään? :D

Seuraava etappi olisi kierrätyskeskus -yllättäen!
Löysin 5e:lla hoitotason, mutta alle pitää löytää vielä lipasto tms tavaran säilytykseen ja paikallinen kierrätys alkaa olla ainoa vaihtoehto enää; kaikki muut paikat on koluttu läpi Parkanoa myöten (jopa huonekaluliikkeet) eikä mistään löydy sopivaa. Onnetonta... Tais sekin projekti mennä tehtäväksi ite?
Meidän kuuluisa motto katos on; "Tehhään ite, prkle" ja arvaahan huvikses kuinka pitkä lista tuota ite tehtävää olisi!

>>wiuh>>