IRC-Galleria

Armand

Armand

uusi vuosi on tuloillaan.

Selaa blogimerkintöjä

Salainen IhailijaMaanantai 14.02.2011 02:50

Peli: Salainen Ihailija.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Mikä tahansa masiina jolla pääsee IRC-Galleriaan.

Testikone: No eipä pahemmin piiputellut.

Tämä ei ole varsinaisesti sellainen peli joka kuuluu minun peleinä pitämiin peleihin, mutta annoin joskus lupauksen kirjoittaa tänne jokaisesta peliksi itseään kutsuvasta teoksesta joka kulkee käsieni lävitse. Joten kirjoitan myös tästä ajantappajasta. Aikaa tällä toki saakin tapettua kuten nykyisellä galtsulla muutenkin. Tuntuu jo siltä että vietän enemmän aikaa "galleriakeräänatsojaroolipelin" kuin oikeiden pelien seurassa. Saavutus sinänsä sivustolta joka on pääsääntöisesti kuvien kommentointiin tarkoitettu paikka. Tietenkin me vanhat pierut käsitämme gallerian erilla tavalla kuin nuorempi sukupolvi.

Sitten itse aiheeseen eli ystävänpäivän kunniaksi väsättyyn Salainen Ihailija peliin. Idea on helppo ja joillekkin koukuttava. Itse pidän natsoista ja ylipäänsä tulostavoitteellisesta pelaamisesta jossa tuntee saavuttavansa jotakin. Kun olet lähettänyt tietyn määrän ihailuja saat ensimmäisen natsan, tämän jälkeen lähetät entistä enemmän ihailuja ja saat taas natsan. Kun on viisikymmentä ihailua lähetetty peli on periaatteessa läpäisty siltä osalta.

Toinen haaste tulee vastaan kun pitää 50:mentä sinua ihaillutta henkilöä ratkaista. Tämä tapahtuu pienen minipelin avulla. Lentävät punaiset sydämmet pitää ampua Amorin nuolilla ja kun on kolme punaista poksautettu ja oltu osumatta tummiin sydämmiin saadaan nimi selville. Tätä jauhatetaan niin pitkään jotta kaikki viisikymmentä nimeä on selvillä.

Itse lähetin noin 150 ihastelua ja sain itselle 33. Kerroin on kohtuu huono, mutta kun ajattelee minun parasta ennen päiväyksen menettänyttä naamatauluani ja ylipäänsä vertaa vanhaa ukkoa enimmäkseen 13-18 vuotiaisiin kanssapelaajiin niin kerroin on luultavasti aikalailla oikea. Harva 16-vee tyttö on kovinkaan ihastunut kun kaljuuntuva möhömahainen gootti lähettää olen sinun salainen ihailijasi viestin ja toivoo saavansa vielä kaiken lisäksi vastaihailun itselleen. Tietenkin pitäisi ajatella että peli on peliä, mutta pitää muistaa myös että me ihmiset ollaan ihmisä.

En tiedä jaksanko enää yrittää sitä korkeinta natsaa tässä pelissä, ja mielestäni olen jo nähnyt siitä kaiken näkemisen arvoisen. Lisäksi olisi sulaa hulluutta yrittää päästä listoille, sillä top-10 nimet ovat tahkonneet jopa yli 5000 pistettä itselleen.

Pelin pienen viihdearvon lisäksi suurin hupi tuli ihmisistä jotka yrittivät epätoivon vimmalla houkutella porukkaa ihastelemaan itseään. Tietyt nimet kummittelivat listalla alinomaan sanoen "Ihastele mua, mä ihastelen sua, ja lähetä sydämmiä ja pyydä kaveriksi. Teen kaiken saman mitä sä 100% varmuudella <3 <3 <3" Ja kun ihastelun lähetti katosi sadan prossan varmuus eikä kyseisestä ihmisestä kuulunut muuta kuin että sama kommentti toistui tuntikausia peli yhteisösivulla. Itsekkin kokeilin hienovaraisesti ehdottaa halukkuuttani jakaa ihasteluja jos minua ihastellaan, mutta kyllä ne mun selvitykset taisivat mennä kuuroille korville niiden massiiviääniharavien rinnalla.

Tämän kaltaiset pelit ovat vielä aika käpysiä mutta on mielenkiintoista nähdä tuleeko myös galleriaan naamakirjan sivuilta löytyvien tapaisia oikeita ajantappopelejä (hc-nörteille tiedoksi, tiedän että ne eivät ole oikeita pelejä, mutta kutsun niitä sillä nimityksellä tässä yhteydessä).

Pelillisesti ei kummoinen paketti. Äänimaailma suppea ja graafinen loisto ei häikäise, mutta kyllä tätä pelaa aikaa tappaakseen ja natsoja hamutakseen.

Hyvää:
Ei vaadi konetehoja.
Saa ajan kulumaan.
Natsat.

Huonoa:
Pelillisesti hyvin suppea kokonnaisuus.
Ihmisten liiallinen maineentavoittelu.
100% varmuus on epävarmuus.
Ei tätä kyllä kukaan täysijärkinen jaksa natsoja pitemmälle.

Yleisarvosana: Tämä ei ole peli varsinaisessa muodossaan, mutta annan silti siitä koukuttavuutensa vuoksi 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Harry Potter and the Chamber of SecretsMaanantai 07.02.2011 22:18

Peli: Harry Potter and the Chamber of Secrets.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Tämä vaatii jopa kakkospleikan.

Testikone: Puksutteli höyryvoimalla.

Harryn toinen tylypahkan opiskeluvuosi alkaa vauhdikkaalla automatkalla ilmojen halki. Vanha anglia vie heidät suoraan tällipajun hellään huomaan. Kyseisen puun juurelta maailman kuuluisin esiteini on pelaajan ohjastettavissa ja suuri seikkailu voi alkaa.

Heti alusta lähtien huomaa että toiseen peliin on panostettu hiukan enemmän kuin ensimmäiseen. Ensimmäisen osan ankeat grafiikat ovat vaihtuneet hiukan tarkempaan, tosin tämän ikäinen konsolikäännös on sitä mitä on. Paremmat uudistukset löytyvät ohjauksen puolelta, kankeat kontrollit on hiottu jo huomattavasti käyttäjäystävällisemmiksi. Kaikkein parhaimmat uudistukset löytyvät tallennus-systeemin jouhevuudesta, vaikka kyseessä onkin vihaamani tallennuspistejärjestelmä on pakko todeta että tällaisena se toimii mainiosti.

Tylypahkan vapaamuotoisempi tutkiminen ja velhokortteja keräämällä saavutettva lisäenergia ja avaimet salahuoneeseen jonka takaa löytyy kultakortit luovat jonkin sortin kevyen koukun niiden kaikkien hankkimiseen.

Päivitetyssä Harryssa tylypahkakin muistuttaa jo esikuvaansa vaikka yksinkertaisuus ei tuo oikeutta monimutkaisella rakennuskaavalla tehdystä velhokoulusta. Liikkuvien portaiden huoneessa jäin kaipaamaan eläviä maalauksia ja tylypahkan läheisyydessä sijaitseva metsä ei tosiaankaan ole metsä, vaan jonkin sortin kalliolouhos jonka varrella kasvaa muutama puu ja keskellä sitä odottaa iso lukki poikineen... Juoni on taas lainaittu löyhästi samaisesta elokuvasta. Tosin juoni on vain tämän seikkailutasoloikinnan viitekyhys.

Pelailin pelin taas kolmivuotiaan poikani avustuksella ja edistystä oli tapahtunut myös hänen mielestä. Enää ei tullut tylsistymistä yhtä nopeaa ja hän ei kertaakaan kysynyt "isi laitatko uuden pelin". Joten harryn toinen tuleminen on ensimmäistä osaa onnistuneempi myös pikkuväen kannalta.

Ja sitten itse peliin. Harryn ohjastaminen on pikkunäppärää tasoloikintaa ja loitsujen laukaisemista hiirellä. Tasoloikka ei ole suurimmalta osalta mitään sormiakropatiaa kuten putkimiespeleissä. Etenemiseen ei tullut mitään ihmeempiä esteitä ja pelin pelaili jouheasti läpi. Tosin haastetta löytyi salahuoneiden etsinnästä ja velhokorttien keräilystä, tosin jälkimmäistä helpottivat tylypahkan käytäviltä löytyvät kersat jotka kauppasivat kortteja tiettyä karkkiannosta vastaan. Karkkeja taas puolestaan löytyy kaikkialta tylypahkasta ja velhokaksintaisteluissa voitto toi ihan mukavan summan tätä karkkirahaa. Velhotaistelut viihdyttivät poikaani, mutta omasta mielestä ne olivat turhanpäiväisiä rämpytyksiä joiden ainoa tarkoitus oli saada seuraavaa korttia silmällä pitäen tarvittava määrä karkkeja. Toinen turhake olivat huispauskisat. Edelleenkään tästä jalosta velhojen lajista ei ole onnistuttu leipomaan sen ansaitsemaa kunnollista minipeliä. Loitsujen opettelemista oli edelliseen osaan verrattuna helpotettu liikaa, mutta loitsuhaasteet olivatkin toinen juttu. Kuka tahansa pienemmistäkin perheenjäsenistä pääsee haasteet läpi, mutta parhaimman ajan saavuttamiseksi täytyy jo tosiaan sormien lentää näppäimistöllä.

Pelistä löytyi muutama pikkumiestä pelottava kohtaus ja tähän peliin oli hiipinyt jo pieni aavistus väkivallasta, tosin se oli lähinnä taikomalla omituisten ölliäisten tuhoamista.

Asteen pari parempi velhoseikkailu hieman hienommassa tylypahkassa. Vieläkin olisi runsaasti paranneltavaa, mutta kyllä me suositellaan tätä poikani kanssa kaikille lapsiperheille jotka nauttivat perheen yhteisistä pelihetkistä. Potterifaneille en uskalla suositusta antaa.

Hyvää:
Sopii pienille lapsille vähäisen väkivallan takia.
Helppo mutta tarvittaessa myös haastava.
Velhokortit entistäkin parempia.
Onnistunut tallennuspistejärjestelmä.
Hyvää pelailtavaa koko perheelle.

Huonoa:
Huispaus edelleenkin.
Outo latailu kesken pelitilanteiden.
Hämähäkin "kotimetsä".

Yleisarvosana: 6 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Harry potter and the philosopher's stoneMaanantai 31.01.2011 23:24

Peli: Harry potter and the philosopher's stone.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Pleikkari ykkönen kai riittäis.

Testikone: Huokaili ja keitteli kahvia.

Harryn ensimmäisestä elokuvaesiintymisestä ja sitä myöten myös tästä lisenssipelistä on vierähtänyt jo lähes kymmenen vuotta ja sen kyllä huomaa pelin ulkoisesta olemuksesta. Sain joulupukilta kolmen ensimmäisen Harrypelin käsittävän paketin joka oli maksanut jotain seitsämän euroa ja tämä oli niistä ensimmäinen. Lapsille suunnattuna pelinä pelailin tätä lähinnä kolmivuotiaan poikani avustuksella, mutta jostakin syystä pikkumies ei ollut Harrysta yhtä innoissaan kuin esimerkiksi pleikkarilla yhdessä pelailemista Shrekpeleistä ja Tony hawkeista. Harryn parissa poikani kylläistyi nopempaa ja jotkin kohtaukset omituisten otusten ja vaikeiden tasohyppelyosuuksien parissa saivat hänet hiukan pelkäämään. Kokonnaisuus ei ainakaan vakuuttanut kolmivuotiasta, miten on sitten aikuisen laita?

Peli ei voi mitään vanhuudelleen ja pleikkarilähtöisyydelleen joten ulkoasu ei ole mikään erityisen vakuuttava. Ihmetystä herätti se että miksi ihmeessä kaikkien muiden paitsi harryn naamataulut oli mallintanut moottorisahalla näköispatsaita veistelevä naapurin setä. Kenttäsuunnitelu heikosta ulkonäöstään huolimatta oli paikoin ihan nerokasta olematta silti liian vaikea purtava perheen pienimmillekkin. Toki kaikkia bonuksia tässä tapauksessa velhokortteja perheen pienimmät eivät voi, eivätkä jaksa etsiä kenttäsokkeloista. Meilläkin niistä jäi poimimatta 5 kappaletta vaikka olenkin aika tarkka koluamaan pelien jokaisen nurkan. Lisäksi pelissä ei pääse uudelleen koluamaan jo käytyä paikkaa joka helpottaisi huomattavasti kaiken löytämisessä. Minne tylypahka on kadonnut? Pelissä toki seikkaillaan kyseisessä paikassa mutta jostakin syystä se muistuttaa enemmänkin superputkimiehen linnaosuuksia tasohyppelyineen ja pikkupulmakohtineen.

Harryn seikkailutasohyppelytaikomispelin juoni kulkee löysästi samaista elokuvaa mukaillen ja touhu muistuttaa lähinnä pikajuoksuputkea jonka aikuinen juoksee läpi muutamassa illassa. Jostakin syystä jäin kaipaamaan vapaamuitoisempaa tekemistä ja jopa pienenpieniä ropeominaisuuksia, mielestäni harryssä olisi ollut aineksia moiseen. Kyllä ne lapset selviävät monimuitkaisemmistakin peleistä, liika yksinkertaisuus tuntuu vain kyllästyttävän heitä. Tasohyppelyiden ja pulmien lomassa pyörähtää käyntiin aina silloin tällöin rumaakin rumempi pelimoottorilla pyöritetty välivideo, kaiken lisäksi näitä välikuvia ei pysty keskeyttämään vaan joka kerta kun tumpeloin Harryn hengiltä nämä videot oli katseltava uudelleen ja taas jälleen kerran kiitos kuuluu tallennuspisteille. Välillä seikkailu keskeytyi huispausotteluihin joissa tylsästi kierreltiin ympäri kenttää luudalla lentäen ja yritettiin pyydystää sieppiä kiinni. Huispauksesta olisi pienellä vaivalla saanut oman kätevän alipelinsä ja miksei tuosta lajista voisi olla potentiaali vaikka kokonaan omaksi pelikseen.

Ohjaus oli yksinkertaista hiiren napilla loitsittiin näppäimistöllä hypittiin ja ja liikuttiin ympäri tylypahkaa ja lähimaastoa. Ohjattavuus oli ihan ok, vaikka harry olikin surullisenkuuluisan rautakankifysiikan karkea uhri. Äänipuoli oli paikoin ihan hyvä tosin jostakin syystä se särisi seikkailun alkupuolella. Ääninäyttelijätkin olivat yhtä ärsyttävän näsäviisasta naispuolista Potterin kaveria lukuunottamatta ihan oktasoa kumminkaan pääsemättä kesäteatterikaartia kovempaan lopputulokseen. Lisäksi jokaisen loitsun yhdeytessä kimakalla nuoren pojan äänellä lausuttu "alohomomera" taikasana alkoi nyppimään jo puolenvälin jälkeen. Jostakin Syystä peli saatoi jumittaa joissakin kohdissa muutamaksi sekunneiksi ja muutaman kerran ajattelin sen kaatuneen, vaan ei, pienen odottelun jälkeen herra pikkuvelho nytkähti taas liikkeelle.

Uudet loitsut opeteltiin luokkahuoneissa piirtämällä hiirellä ilmaan loitsukuvio joiden onnistumisen perusteella jaettiin suurin osa tupapisteistä, itse en saanut omalla toiminnallani tupavoittoa, mutta toisaalta eipä tuo pelin lopussa kovinkaan paljoa riipaissut kun tässä kohtaa juoni meni samaa rataa kuin kirjassa/elokuvassa. Harryn ensimmäinen peliseikkailu tuli pelailtua muutamassa päivässä loppuun ja poikanikin oli helpottunut tylsän urakan loppumisesta. Eikä haikaillut siinä vaiheessa kun poistin sen koneeltani. Sääli sillä tästä olisi saanut pienellä vaivannäöllä hieman paremman.

Ei mikään kaunein ja paras kakku maan päällä, mutta väkivallattoman luonteensa vuoksi suosittelen tätä kaikille pienen lapsen kanssa pelaaville vanhemmille. Harryfanit pysyköön kaukana, en usko teidän saavan muuta kuin itkua ja hampaiden kiristystä tästä tekeleestä.

Tällä hetkellä pelaamme jo Potterin seuraavaa osaa ja sen verran voin sanoa että osa ensimmäisen osan huonoista puolista on korjattu.

Hyvää:
Sopii pienille lapsille väkivallattomuutensa takia.
Ihan hyvä kenttäsuunnittelu.
Helppo (lasten pelille hyvä ominaisuus).
Velhokortit.

Huonoa:
Huispaus.
Ruma ko maalaismummon kumisaapas.
Hyytyily ja nykiminen.
Tallennuspisteet.
Tylsä isän näkökannalta.
Tylsä kolmivuotiaan poikani näkökannalta.

Yleisarvosana: 5 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Kane & Lynch: Dead MenLauantai 29.01.2011 14:07

Peli: Kane & Lynch: Dead Men.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Suht uusi rauta.

Testikone: Kaikki namit kaakossa.

Rumagallerian pojat paukuttavat suojan takaa sarjatulta ja vinoilevat siinä sivussa toisilleen.

Kane & Lynch: Dead Men maalailee oivallisia visioita kaupunkitaistelusta ja lopun viidakkokentätkään eivät ole hullumpia vaikka pelit lehdestä lukemassani arvostelussa toisin väitetään. Kaikki kunnia lehden ammattitaitoisille arvostelijoille, mutta ainahan saa olla toista mieltä. Ympäristöt ovat realistisissa mittasuhteissa ja esimerkiksi pankkiholviin murtautumisessa ei tarvitse kävella monen kilometrin käytäväverkostoa kuten joissakin muissa peleissä. Samoin katutaistelu kaupungilla antaa vision ihan oikeasta katutaistelusta. Tokiolainen yökerho on myös mieleenpainuva kokemus, tosin niin suuressa väkimäärässä räiskimisellä on vaikea välttyä sivullisista uhreista.

Ympäristökehujen jälkeen päästäänkin pelin tärkeimpään antiin, nimittäin päähenkilöihin. Kane on kuolemaan tuomittu entisen joukkionsa pettänyt palkkasotilas joka on henkeen ja vereen soturi. Hän voisi olla jopa kunnioitettavakin hahmo jos menneisyyden möröt eivät tunkisi jokaisen kaapin raosta esiin. Koko elämänsä menettäneenä ihmisrauniona hän olisi valmis kuolemaan, mutta toisin käy ja hänet vankienkuljetusautosta pelastaneet entiset palkkasoturitoverit ovat kaapanneet x-perheen. Tylyimmässä kohtauksessa x-vaimo tapetaan ja Kanen ainoa päämäärä on kostaa ja pitää tyttärensä turvassa. Tytär tosin ei tunne kovinkaan myötämielisiä tuntemuksia Kanea kohtaan vaikka hän pelastaa hänet palkkatappajien kynsistä. Kohtaus suorastaan säälitti minua.

Lynch on täysin puissa kulkeva psyko joka ei väliin erota oikeaa/väärää, todellisuutta/epätodellisuutta. Ilman pilleripurkkia hän ei oikein taho selvitä arjen pyssypaukuttelusta. Kun kaasunaamio ahdistaa ja ihmiset häräilevät nukutuskaasun vaikutuksesta Lynch hätääntyy ja pistää koko porukan maan multiin, toisessa hetkessä hän tuntee huonoa omatuntoa kyttien ampumisesta. Hän on pahalla tavalla mielenkiintoinen hahmo ja selvästi vielä Kaneakin arveluttavammalla moraalilla varustettu mieletön tappaja. Toisaalta hän on eräällä tavalla jopa hellyttävän avuton oman sekavuutensa vuoksi.

Kaljuuntuvien keski-ikäisten ja moraalisesti hyvin rumia mielikuvia maalailevan kaksikon pelaaminen oli todellakin jotakin uutta pitkään aikaan. Sillä useimmat pelihahmot ovat nuoria kauniita ja läppeensä hyviä. Pelin kaksikko voittaa jopa lännen peli call of juaresin rosoiset lainsuojattomat veljekset rosoisuudessa.

Itse peli koostuukin sitten lyhkäisistä räiskintäkentistä joitka yksinpelissä tai co-opissa pelaa hetkessä läpi. Peruskivaa sarjatulen röpöttelyä suojista ja huohotusta nurkan takana muutaman osuman jälkeen. Pelissä ei muuten kestä saada kovinkaan montaa luotia nahkaan niin alkaa kirkonkellot kumista. Henkihieveristä voi vielä pelastua kaverin antamalla adrenaliinipiikillä, muttei joka kerta. Pelillisestä sisällöstä ei voi muuta valittaa kuin lyhyyttä ja köpöjä tekoälykavereita jotka väliin tietentahtoen sukeltavat kohti tulihelvettiä välittämättä pätkääkään omasta hengesteen. Ja kun ryhmän yksi jäsen kuolee pitää kohta hinkata alusta lähtien uudelleen, arrrrrgggg!!

Visuaalisesti hienoimpia kohti olivat japanilainen yökerho ja sitä seurannut öinen nipponiesteettinen puisto. Muutkin kentät olivat hienoja mutta eivät yhtä tasokkaita kuin edellä mainitut. Äänimaailma oli mukavan realistinen, kaupunki kuulosti kaupungilta, yökerho raveteknoineen oikealta yökerholta, ja viidakko viidakolta. Rumien setien ääninäyttely ja heidän juttelunsa oli ajatuksella hoidettua, kesken tulitaistelun vedetyt dialogit elävöittivät toimintaa. Myös paljon viljeltyt kirosanat ovat paikallaan, sillä en voisi kuvitella mitään kukkia pursuilevan tämän kaliiperin kavereiden suusta. Antaa oppineiden teeskennellä, me äijät röyhdellään pierrään ja kiroillaan ainakin parin kaljan jälkeen.

Tämän kaltainen vahvatunnelmainen ja moraalilla leikittelevä hieno elämyspeli tuskin on monenkaan kunnollisen sankaripelaajan mieleen, mutta minun kaltaiselle ikikapinnalliselle tälläinen uppoaa kuin veitsi voihin. Suosittelen kaikille niille jotka ovat kyllästyneet lällyihin hyvyyshahmoihin, pitävät hyvistä tarinoista ja eivät tunne kovinkaan suurta moraalista grapulaa poistaa päiviltä muutamaa alhaiseen kyttäeläinlajiin kuuluvaa yksilöä. Tosikoille tiedoksi, edellä mainittu ei ole kanattamani toimintamalli, kaikki eläytyminen tapahtuu pelin sisällä.

Hyvää:
Saatanan hienot pelihahmot.
Realistiset ympäristöt.
Karut keskustelut.
Realistinen ääniympäristö.
Ammuskelu toimii hyvin.

Huonoa:
Umpityhmät itsemurhakaverit.
Todella lyhyt yksinpeli.
Ei tarjoa mitään uutta ammuskeluun.
Joillekkin pelaajille voi tulla moraalinen dilema.
Alentaa äijäilyssä Nikulan ja Hynysen pikkupojiksi.

Yleisarvosana: moraalinvartijoille 0 moraalittomille 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

ScarfaceMaanantai 24.01.2011 14:50

Peli: Scarface.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Pleikkari 2.

Testikone: Mitä luulisit.

"you stubid fucking fuck" Tony Montana

Scarface on yksi tämän pallon parhaimmista gansterielokuvista, samalla se on myös oivallinen oman aikansa kuvaus. Alin tähdittämä lehfa loi uudenlaisen antisankarin josta ei ainakaan naapurin kukkmekkorouvat kovin pidä. Montana on hahmona tehnyt syvän vaikutuksen ganstaräppiin ja on pysyvä taustavaikuttaja tuohon osin arveluttavilta lähtökohdiltaan ponnistavan musiikin lajiin. Kaikki elokuvan katsoneet tietävät että lopussa Tony Montana menettää kaiken, myös henkensä... Tai ainakin tähän asti olemme luulleet niin.

Peli alkaa elokuvan viimeisestä taistelusta missä Tony suoltaa vuolaasti kuulusia sadattelujaan ja niittää rynnäkkökiväärillä äijää kuin heinää. Päästyään pakoon hän lymyilee muutaman kuukauden ja palaa takaisin Miamiin kaiken menettäneenä miehenä. Uusi ura aloitettaan pikkudiilerinä. Pelin syvin idea on kartuttaa omaisuutta ja vallata alueita. Varsinaista syvällisempää pääjuonta ei ole. Paitsi tietenkin Sosan tappaminen (jos joku ei satu tietämään, niin kyseinen henkilö oli Tonyn tappoyrityksen takana).

Peli on elokuvalle uskollinen ja kartalta löytyy tuttuja paikkoja ja itse Miami on Tonyn näköinen huumeparatiisi. Kaunis kaupunki jolla on ruma valkoinen taustavaikuttaja nimittäin kokaiini. Pelialue ei ole hirvittävän laaja mutta kyllä siinä jaksaa sen parikymmentä tuntia temmeltää. Vaihtelua kaupunkiin tuo ulkosaaret joilla seikkaillaan pääsääntöisesti pelin loppupuoliskolla.

Tekijätiimi on käyttänyt oivallisesti elokuvan lisenssin, vaikka juonikuviot eivät päätä huimaa. Toinen silmiinpistävä esimerkki löytyy gta-pelisarjan vice citystä, apinointi on pääosaltaan onnistunutta jopa huonoja puolia on onnistuttu kopsaamaan oivallisesti, kuten kankea taistelusysteemi ja selittämättömät kaatuilut joissakin tehtävissä. Autoilu on ilmettyä gta-aata kuten myös suhteellisen vapaa peliympäristö. Vapautta tosin ei käytetä muuna kuin pelkkänä silmänlumeena. Tasaisen tappavat tehtävät seuraavat toisiaan, välillä hakataan omaehtoisesti jengejä maan poveen ja jos huvittaa voi osallistua laittomiin katukisoihin. Pelin kumminkin tärkein optio on tehdä onnistunutta huumebisnestä alkuun pienimuotoisena katukauppana ja vähän ajan päästä kunnollisena ketjutoimintana jossa kääritään tuohet omaan taskuun. Myynnin jälkeen voidellaan poliisit ja maksetaan kipusärkymaksuja jengeille. Jäljelle jääneet rahat sitten tuhlataan uusiin autoihin, antiikkihuonekaluihin ja rahalla saa myös halutessaan ostettua vaikka inkamuumion. Tavaroilla voi sisustaa oman kartononsa haluamllaan tavalla.

Loppupuolella alun kiinnostava osteluinto läsähtää käsiin ja tekemisestä puuttuu tietynlainen syy ja seuraus-suhde. Jos loppu olisi hoidettu kunnolla peli olisi paljon toimivampi kokonnaisuus, jopa eräänlainen klassikko. Tällaisenaan se vain viihdyttää aikansa.

Juonen köykäisyyden vastapainona peli tarjoilee yhden elokuvahistorian vahvimman persoonan ja moninnaiset sadattelut jotka kenen muun tahansa suusta kuulostaisivat vähintäänkin naurettavilta. Ääninäyttelijä hoitaa leiviskänsä todella uskottavasti.

Kravat ovat jo hiukan vanhentunutta kamaa, mutta toimiva kaupunki ja hieno äänimaailma luovat tunnelmaa. Ja auringon laskut/nousut tuntuvat aurinkokaupungin arvoisilta.

Hienon elokuvan kelvollinen jatko-osa joka sopii pienellä varauksella kaikille gta-peleistä pitäville. Pesee myös useimmat muut gta-kloonit.

Hyvää:
Tony Montana (persoona, ääninäyttelijä).
Hieno Miami.
Toimiva Kokaiinibisnes.
Kiva ostella romua.
Viihdyttävä kokonaisuus...

Huonoa:
...joka läsähtää lopussa.
Juonen ohuen ohut lanka.
Ajoittainen kaatuilu.
Kankea ohjaus taisteluissa.

Yleisarvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Call of Juarez - Bound in BloodSunnuntai 16.01.2011 13:54

Peli: Call of Juarez - Bound in Blood.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Vanha rauta kaatuu.

Testikone: asetukset kaakossa.

Perhanan hyvä lännenelokuva vaikka kuvioista puuttuukin itämetsän klintti, morrikoneen sävellykset ja italialainen ohjaaja. Harvoin kohtaan yhtä mahtavaa elämysjunaa tästä aihepiiristä. Viimeksi näkemäni kohtalainen nykyelokuva villiäkin villimmästä lännestä oli Bradin tähdittämä Jessejamestulkinta. Nykyään villi länsi ei ole kovinkaan kovassa huudossa elokuvien saralla. Toista se oli silloin kun olin pikkupoika ja seurailin ylen kanavalta säännöllisesti kuukauden westernit ja sain rautaisannoksen preeriaa, intiaaneja ja wiskypäissään toisiaan ammuskelevista miehistä. Länkkäreiden aika on ehkä ohi elokuvamaailmassa, mutta pelipuolella näyttäisi olevan elpymisen merkkejä. Onhan toki pyssysankarit vilahtaneet aina väliin keskinkertaisissa peliviritelmissä, mutta tämä herkku oli ensimmäinen näkemäni todellinen the lännenpeli.

Mahtavan juonen aikana toki käsitellään kaikki mahsolliset loppuun kalutut amerikan historialliset kipupisteet alkaen sisällissodasta ja päättyen intiaanien joukkoteurastuksiin. Soppaan heitetään mukaan arveluttavilla motiiveilla ammuskelevat ja meuhkaavat veljekset (pelattavat hahmot) ja heidän nösso papiksi opiskellut pikkuveli. Epärehelliset meksikaanit, inkojen valtaisa kulta-aarre, epätoivoinen rakkauskolmiodraama ja roppakaupalla koskematonta erämaata.

Sisällisodan tuoksinnasta aloittava peli sai minut alkuun hämmästelemään kauneuttaan, viimeksi koin yhtä suuren ahaaelämyksen Oblivionin parissa. Kauneus ja pelin nopeatempoinen tarinankuljetus peittävät oivallisesti sen seikan että kyseessä on kumminkin melko perinteikäs putkiräiskintä vanhan villinlännen hidastoimisin asein. Tästä huolimatta peli on todella hyvä, lukuunottamatta muutamaa löysäilyä joissa suoritetään vapaamuitoisesti muutama yksinkertainen vetokilpailuun päättyvä tehtävä ja samoiltiin pitkin erämaata etsien salaisuuskääröjä. Nämä edellä mainitut salaisuuskääröt olivatkin yksi pelin ihmeellisyyksistä, en kertaakaan oikein ymmärtänyt mitä muuta iloa niiden keräämisestä oli kuin se että näki muutaman ihan mielenkiintoisen valokuvan sisällissodan tiimoilta. Peli olisi ehkä ollut vieläkin toimivampi paketti ilman näitä ns hiekkalaatikkotehtäviä.

Veljesten etelävaltiomurteella lausumia letkautuksia oli ilo kuunnella ja ne luovat peliin syvällisyyttä mitä harvoin näkee perusräiskinnässä. Erityisen hienoja kohtia olivat intiaanimystiikkaan viittaavat puolenvälin tehtävät ja sattumuksen sarjat joka oikeastaan saadaan päätökseensä vasta lopputeksteissä.

Peli sijoittuu ajallisesti ennen ykkösosaa tapahtuneisiin seikkailuihin, valitettavasti allekirjoittanut ei saanut jostakin syystä tällä koneella kyseistä peliä ikinä toimimaan kaikista yrityksistäni ja pelipäivityksistä huolimatta, joten se on jäänyt kokematta. Sääli, sillä uskon senkin olevan pelaamisen arvoinen paketti.

Musiikit hivelivät korvia ja eläytyminen oli sitä luokkkaa että tunsin oikeasti karauttavani hevosella preerian yli seuraavaan tiukkaan tulitaisteluun. Siitä päästäänkin minulle niin tärkeän tunnelmahehkutuksen jälkeen pelillisiin puoliin. Lähes jokaiseen tehtävään voi valita pelattavakis hahmokseen jomman kumman veljeksistä. Nuorempi velikulta on hiljainen tappaja joka käyttelee veitsiä, jousipyssyä ja paljastumisensa jälkeen tarttuu kiväriin tai kuudestilaukeavaan. Hän pystyy myös lassonsa avulla kiipeilemään. Veljeksistä vanhempi ja jäykemi luottaa kahden käsiaseen ja dynamiittipötköjen tuomaan tulivoimaan ja on lähietäisyydelta tappavantehokas. Kummallakin veljenpuolikkaalla on oma hidastusammuskelutila joka putsaa kadun kertaheitolla tyhjäksi. Toimiva ammuskelu hoidetaan vetokilpailuja lukuunottamatta puskien takana kykkien ja ukot eivät kestä kovinkaan montaa osumaa kun veri alkaa hämärtämään nökökenttää ja on rynnättävä lähimpään piiloon haukkaamaan terveyden palauttavaa happea.

Putkiräiskinnän voi tallentaa milloin vain haluaa vaikka ei tämä kyllä perusvaikeustasolla tarvitse erikseen tallentelua, sen verran harvoin se sai minut nitistettyä kentällä. Peli ei ole kovinkaan pitkä, itsellä meni läpipeluuseen noin 11 tuntia, joten muistakaa Call of juarez on parhaimmillaan pieninä annoksina. Vaan se onkin toinen juttu, ken malttaa olla ahmimatta kerralla koko kakkua.

Pidin Turokkia todella hyvänä, mutta tätä räiskintää pidän taivaallisena kokemuksena ja suosittelen kaikille joita veri vetää villiin länteen. Paras pelikokemus miesmuistiin.

Hyvää:
Kymmenen tunnin tiivis paketti.
Perhanan hyvä juoni.
Mielenkiintoiset päähenkilöt.
Ei pätkinyt, eikä paukkunut.
Tunnelmaa enemmän kuin jaksan sulattaa.
Musiikit!!!

Huonoa:
Muutama löysäily hiekkalaatikkopelien suuntaan.
En keksi tarpeeksi haukuttavaa.

Yleisarvosana: Elämys jonka pariin vielä palaan. 10 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

TurokMaanantai 10.01.2011 04:29

Peli: Turok.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Yllätyksekseni aika matalat 2008 peliksi.

Testikone: Dinonkaataja.

Turok on 2008 tehty klassisen pelisarjan uusin tuotos, ja myös näyttävin. Itse en koskaan pelannut niitä vanhoja Turokkeja silloin kun ne ilmestyivät ja jo kehittyneempien pelien aikana ne olivat mielestäni lähes surkuhupaisia. Joten minulla ei ole pelisarjan tiimoilta niinkutsuttuja retrokyyneleitä silmäkulmissa.

Turok on intiaani joka pistää T-rexiä turpaan ja siinä sivussa muutamaa pienempää liskoa ja naamioituneita ihmisiä jotka juoksevat ilman mitää järkeä aseet laulaen intiaanimme tappavaan syliin.

Turok on matkalla tuntemattomalle planeetalle avaruusmariineiden kanssa. Ryhmän tarkoitus on panna kapuloita rattaisiin terroristiksi muuttuneen entisen sotilaan johtamille joukoille ja pyytää itse pääpaha siinä sivussa kiinni. Alus saa osuman ohjuksesta ja tippuu keskelle viidakkoa. Alussa opastetaan uudet pelaajat kuin ohimennen kontrolleihin ja se ei häiritse kokeneempaakaan pelaaja koska se on naamioitu hyvin osaksi tarinaa. Tehtävä menee reisille ja selvytyneet joutuvat taistelemaan naamioidun putken kautta voittoon. Vihollisina toimivat mitä mahtavimmat dinot jotka asuttavat kaunista mutta tappavaa viidakoa. Paikoitellen myös vastaan marssii idioottimisia terroristeja joita räiskii siinä sivussa koko ajan toivoen seuraavan olevan viimeinen.

Tarina ei ole mikään erityisen erikoinen, mutta palvelee tarkoitustaan ja saa ajoittain elokuvamaisen fiiliksen takautumien ja muiden tehokeinojensa avulla. Tarinan soitilaat ovat mulkkupuusta pudonneita maailaman kovimpia ja vittumaisimpia örmyjä. Huvittuneisuus ei ollut kaukana kun kuunteli heidän miehistä murinaa ja ikuista kisailua siitä kuka on koko kollijoukon kovin kissa.
Ääninäyttely oli toimivaa. Musiikit eivät ärsyttäneet ja ääniefektitkin olivat muhevan kuuloisia.

Viidakko on putki, mutta kaunis sellainen (vaikka ei turok silmäkarkkiosastolta ihan terävintä kärkeä ole) ja sen koluaa kertaalleen läpi ihan mielellään. Erikoismaininan ansaitsevat kenttien mukana tulevat eri vuorokaudenajat ja säätilat. Ihmisten betonibunkkerit ja luolastot ovat astetta tylsempiä osuuksia, mutta kohtuu lyhyen pituutensa vuoksi eivät häiritse liikaa. Peli oli muutenkin melko lyhyt, mutta ehkä juuri sen takia viihdyttävämpi kuin monet sellaiset pelit joita saa viikkokausia koluta samalla kaavalla. Yhden kaavan räiskintäpelin pituudeksi turok on justiinsa oikein mitotettu ja siitä se saa ison plussan. Tallennuspisteet tosin saivat minut juuttumaan muutamaan kohtaan ja pahin niistä oli se helvetillinen jättikala jota sai kärryyttää liekinheittimellä luvattoman kauan ja jos muutamakin kalan hyökkäys meni perille turok palas alkuun ja sama grillijuhla alkoi alusta.

Turokissa oli niinkutsuttu uusi energiasysteemi eli osumat tai puraisut vihollisesta riippuen parantuivat vähän aikaa pikallaan huokaillen. Samoin asevarasto rajoittui kahteen tussariin, jousipyssiin ja puukkoon. Aseita pelissä ei ollut muutenkaan hurjan montaa ja peli ei muutenkaan sijoitu kovinkaan realistiseen maailmaan niin miksei niitä pyssyjä voisi pitää vaikka muutaman lisää kaiken kantavassa taikaselkärepussa. Aseista toimivimpia olivat tuplahaulikot lähietäisyydelle, ja pulssikivääri kauempana luuraaville vihuille. Muut aseet tuntuivat lähinnä vain joukon jatkolta. No jousipyssy oli ihan mukava ja kaatoi laakista ihmisinvihun ja päähän osuessaan myös dinon, tosin ei niitä isoimpia öllimöllejä. Puukonkäsittelytaito herra intiaanilla oli puolestaan tuhoisan tappavaa, jopa niin hyvää että puukolla sohiessaan hän oli vaarallisempi kuin ampuma-aseilla leikkiessään.

Mikään seikka ei loppujenlopuksi ärsyttänyt liikaa vaikka toki oli jotenkin kummallista ettei äänitehostetta kuulunut kun poimi maasta patruunoita, piti aina vilkaista oikeaan alareunaan että ottiko se ne kalmon panosvyöt vai ei. Ympäristö oli vähän turhankin kestävä nykyräiskinnäksi, seinään ei edes jäänyt tummempaa jälkeä kun vetas ohjuksen bunkkerin kylkeen.

Suosittelen kaikille räiskinnän ystäville joka eivät jaksa kuunnella tai katsella mitään seikkaperäistä tarinaa. Syvällisempää kokemusta etsivät runopujut saavat etsiä omaansa muualta, tämä on veemaisten äijien temmellyskenttä. Haulia terolle hattuun ja puukkoa T-rexille turpaan.

Hyvää:
Sopivan pituinen.
Hienot dinot.
Tasapainoinen kokonaisuus.
Harvinaisen vähän bugeja.

Huonoa:
Älyttömät ihmisvastukset.
Tallennuspisteet eivät koskaan miellytä minua.
Se puolenvälin jättiläishauki.

Yleisarvosana: Täydellinen räiskintäpeli ansaitsee puutteistaan huolimatta 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

ConstantinePerjantai 07.01.2011 06:08

Peli: Constantine.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: eipä toi vastaan potkinut tysillä asetuksilla.

Testikone: Tappaa demoneita.

Kyseessä on samannimisen vuonna 2005 kuvatun kauhutoimintaelokuvan peliversio. Elokuva raiskasi sarjakuvaa mennen tullen ja peli raiskaa sekä sarjakuvaa että elokuvaa ja kaiken lisäksi vielä alentaa pelaajan apinan tasolle.

Elokuva ei muistaakseni ollut pöllömpi tapaus vaikka fanit eivät sietäneetkään sen epäkohtia sarjakuvaan verrattuna. Peli puolestaan on monessa suhteessa melkoisen pöllö tapaus. Minua ei ole koskaan haitannut suoraviivainen eteneminen ja vihulaisten posautteleminen haulikolla otsikkoon, mutta kun kyseessä on aivotnarikkaan viihdepläjäys niin sen pitää myös olla sitä. Joku varmaan kysyy että miksi herralla sitten kiristää, eikö tämä ole juuri sitä mitä äsken kuvasit?

On ja ei, pelissä kyllä edetään suoraviivaisesti ja kuritetaan demoneita krusifiksihaulikolla, noitapistooleilla, naulapyssyllä ja muilla vähän eksoottisimmillakin aseilla. Mutta tällaisesa toimintapelissä pitää olla ohjattavuus kohdillaan, constantine on surullisenkuuluisan rautakankiruumiinsa orja ja liikkuminen tuntuu väliin tervassa uimiselta. Muita liikkeen kummallisuuksia ovat automaattihypyt ja kumarrukset ahtaassa paikassa muuten niin kovin kankealle kaverille. Tallennuspisteet myös saivat otsasuonet pullistelemaan kun loppupuolen kerrostalon kokoisia monsuja täytyi väliin hinkata ueampaan kertaan. Muuten peli ei ole kovinkaan haastava normaalilla vaikeusasteella, mutta eipä tätä tahtoisikaan haastavimmalla pelata.

Pelissä on myös mausteena okkultiaa, taikoja ja lievää hahmon kehitystä pelin edetessä. Muutamia pieniä ongelmanratkaisukohtia on ripoteltu sinne tänne tauottamassa kävele ja ammu etenemistä. Nämä lisät eivät kumminkaan pelasta kokonnaisuutta.

Kaunein kukka maan päällä tämä tapaus ei ole, vaan en tätä kumminkaan rumaksi hauku. Väliin helvetin maisemat olivat aika hyvän näköisiä, ja maan kamarallakin viitsi liikkua. Paikoitellen jälki oli kumminkin huonoa ja viimeistely oli jäänyt puolitiehen kuten niin monessa näkemässäni elokuvapelissä. Äänet olivat ihan siedettäviä, mutta eivät järisyttäneet maata, väkisinkin vertaan aina helvettipelejä Doom 3:seen, ja pakko todeta että äänimaailma ei ihan vedä vertoja isolle D:eelle. Musiikki oli tunnelmallista, muta biisejä vähän. Ääninäyttelijöinä ovat ilmeisesti toimineet alkuperäiset näyttelijät ja se puoli onkin harvinaisen hyvin kunnossa.

Valitettevasti en muista elokuvan juonikuviota tarkasti joten en voi verrata teoksia siltä osin keskenään, mutta jotenkin vaikutti siltä että elokuvassa oli parempi juonitus kuin tässä pelissä, missä välivideot vaikuttivat ajoittain kaukaa haetuilta.

Pelin koknnaiskesto on lyhyt (yhden illan sessio) ja lisäbonuksista huolimatta tämän tekeleen uudelleenpeluuarvo jää aika olemattomaksi, on tämä sen verran matala pannukakku. Vaikea edes kunnolla haukkua sillä oikein huonot pelit ovat jo huonoutensa takia mielenkiintoisia, constantine ei edes pääse siihen kastiin. Tuskin enää muistan tämän illan jälkeen pelistä muuta kun sen että tulipa tuokin joskus pelattua. Jotenkin tuntuu siltä että jos tekijätiimi olisi vielä jokusen kuukauden uhrannut lisää aikaa olisi lopputulos ollut muutamaa pistettä korkeampi. Mutta kiire ei ole pelimaailmassa aina synnyttäjän vika.

En suosittele constantinea kenellekkään, selän takaa kuvattuja räiskintöjä on paljon parempia maailma pullollaan, joten etsikää joku muu ja kiertäkää tämä kaukaa.

Hyvää:
Ajoittain ihan nätti.
Musiikki (se vähän mitä oli).
Ääninäyttely.

Huonoa:
Rautakankimies Constantine.
Epätasainen jälki.
Aliarvioi pelaajan älyä.
V*tun tallennuspisteet.

Yleisarvosana: huhu ehkä 5 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Walaber´s TrampolineMaanantai 03.01.2011 06:40

Peli: Walaber´s Trampoline.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Miniminit.

Testikone: Hyppii mukana.

Eli kyseessä on pieni ilmainen peli, jossa hypitään trampoliinilla. Kuulostaa tylsältä, vai mitä? Noooo ite en ole mikään hyppelyn asiantuntija, mutta kyllä tätä pelaa mielellään ja jos jaksaa perehtyä kunnolla ja tahkota koko pelin läpi niin uskon että siitä on pitkäänkin iloa. Myös kaveriporukalla pomppiminen auttaa paljolti asiaa sillä uskon että yksin pelattavana äsken viettämäni pari tuntia tällaisen parissa on ihan tarpeeksi.

Periaatteessa tätä peliä voi verrata Tony haukkoihin sillä temppuiluista ja uralla etenemisestä on kyse. Mutta tietenkin pomppulinnassa loikkiminen ei veny mihinkään spektaakkeliin kuten etäinen serkkunsa.

En ala tästä pitempään lätisemään, ladatkaa ja kokeilkaa itse hyppimisen riemu. Hyvää viihdettä hetken ja skatepunkkirällätyksetkin olivat ihan kuunneltavaa tavaraa. Joten ei muuta kuin rohkeasti kaikki vain pomppimaan. Ite jatkan hieman kehittyneempien pelien parissa.

Hyvää:
Mielenkiintoinen idea.
Ilo pomppia.
Ilmainen.

Huonoa:
Pomppimiseen kyllästyy nopeasti.
Ehkä kaipaa jotain pientä piristystä.
Ei mikään kaunein kukka.

Yleisarvosana: En anna, koska tämä on puhtaasti fiilispeli. (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Blood Omen: Legacy of KainMaanantai 03.01.2011 00:35

Peli: Blood Omen: Legacy of Kain.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: pleikkari ykkönen pyöritti jo aikoinaan kun olin vielä nuori opiskelija.

Testikone: Liian uusi.

Vampyrölli Kainin ensiesiintyminen pelimaailmassa tuli vihdoinkin kahlettua siihen pisteeseen että siitä voi kirjoittaa jokusen rivin. Ikievil Kain on alussa pahainen aatelisherra joka eksyy väärään tavernaan ryypylle ja hänet surmataan kylmäverisesti. Aatelinen ei ehdi kauaa maata mullassa maan kun kuolleidenherättäjä tekee hänestä vampyyrin ja ikuinen maanpäällinen tallustus saa alkunsa. Ja pelissä tosiaankin sitten tallustetaan pisteestä a pisteeseen b. Vampyröllimme matkanteko perusmuodossaan vain tuppaa olemaan pitkästyttävän hidasta. Suden hahmossa loikitaankin jo huomattavasti kovemmalla tahdilla, mutta jotenkin tästä jää hyvin rajatun labyrintin tuntu. Toisin kuin labyrintissä, Kainin maailmassa reitti on hyvin selvä, eikä tarvitse paljoa mietiskellä minkä kulman taakse kääntyisin.

Peli on teknisesti ihan ok, ja en huomannut isompia kirppuja. Patsi viholliset väliin jumittuivat joko kainia vasten taikka johonkin kiviesteeseen. Äänipuoli sitten olikin ihan toinen juttu. Musiikit sinänsä olivat ihan hyviä ja tunnelmaan sopivia, mutta äänentasot poukkoilivat ylös ja alas pitkin matkaa ja väliin oli pakko itse hiljentää tai nostaa volppaa kajareista. Evektit palvelivat tarkoitusta ja ääninäyttelykin oli hyvää, tosin kovin yksinkertaisin eväin toteutettua.

Tarina kyllä jaksoi kiinnostaa kuten uudemmissakin tämän sarjan vampyyripeleissä. Maisemat olivat tuttuja uudemmista legacy/soul peleistä, vaikka niiden kaksiulotteisuuden hahmottaminen kävikin työstä uusille peleille tottuneille silmille. Matkan aikana miljööt eivät huomattavasti vaihtuneet ja väliin tuntuikin siltä että kävelen uudelleen tismalleen samassa luolassa, metsässä tai kyläpahasessa. Eikä taistelutkaan mitään erityisen antoisia olleet samaa puurtamista alusta loppuun. Tietenkin viholliset olivat hiukan taitavampia ja kestävämpia loppua kohden. Pelin ehkä antoisimpia juttuja olivat sisätiloissa tapahtuvat ongelmanratkaisukohdast jotka muisuttuvit etäisesti muinaisen kasipittisen nindenton seikkailuja.

Perusmuodossaan kyseessä on hyvin suoraviivainen mätkintäseikkailu jota on hieman maustettu roolipelimäisillä elementeillä ja mystiikalla. Löytyy taikoja, muodonmuutoksia, uusia aseita ja haarniskoita. Lisaksi vampyröllimme ryystä verta näyttävissä kaarissa koskettamatta uhriaan sormenpäälläkään. Kainissa on imua jos kenessä!

Uskon lujasti että jaksoin peliä pelata niinkin pitkälle vain ja ainoastaan tunnelmansa ja aihepiirinsä takia. Muuten kokonnaisuus oli yhtä puurtaamista alusta loppuun. Suosittelen tapausta kaikille jotka pitävät Kainin uudemmistakin peleistä ja niille joille kelpaa puiseva mutta taatusti tunnelmallinen roolipelimaustein höystettu mätkintäseikkailu.

Täytyypä vielä loppuun mainita että viimeaikoina ei ole vastaan tullut vampyyriaiheisia pelejä, liekö loistava Vampire the masquerade bloodlines ollut uusin tapaus mikä on kovalevylläni majaillut. Vampyyrit näyttävät olevan aika mediaseksikästä tavaraa elokuvissa, sarjoissa ja pikkutyttöjen nyyhkyromaaneissa, mutta pelimaailma on jäänyt paitsioon. Toisaalta enpä haluaisi nähdä Bellaa ja Edvardia peeseeni ruudulta, hah.

Hyvää:
Tunnelma, mystiikka, vampyyrit.
Musiikit.
Äninäyttely.
Kiinnostava tarina.
Toi retroajat hyvällä tavalla mieleen...

Huonoa:
...mutta toi ne myös huonolla tavalla mieleen.
Puiseva taistelu ja vielä puisevampi löntystely putkessa.
Monotoniset maisemat.
Äänentason suuri vaihtelu.
Viimeistely puuttuu.
Ei tätä enää kukaan voi jaksaa.

Yleisarvosana: viimeistelemätön timantti 6 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand