IRC-Galleria

Selaa blogimerkintöjä

[Ei aihetta]Keskiviikko 20.09.2006 01:53

Televisiosta tuli taas dokumentti. Tällä kertaa koskien syyskuun yhdennentoista terrori-iskuja ja erityisesti neljännen koneen tarinaa - sitä konetta jonka oli määrä iskeytyä Valkoiseen taloon, mutta syöksyikin maahan ennen kohdettaan. Ja jälleen kerran dokumenttia katsoessani jouduin kosketukseen oman inhimillisyyteni kanssa.

Pääsääntöisesti sen dokumentin katsominen teki pahaa - pahaa mieltä. Ja se puolestaan sai minut tajuamaan erään asian päivän selväksi. Dokumentissa kuvattiin matkustajien raktioita ja havaintoja kaappauksen sattuessa. Lähes kaikki soittivat tuttaville tai sukulaisille kertoakseen tilanteen ja olevansa kunnossa, vaikkakin kaikkia tietenkin pelotti.

Jonkin ajan kuluttua joknkun kaapatun omainen oivalsi tilanteen ja soitti kaapatulle kertoakseen kaappajien todennäköisesti käyttävä lentokonetta manuaalisesti ohjattavana ohjuksena iskeäkseen johonkin USA:n merkittävään kohteeseen. Tällöin matkustajat alkoivat suunnitella ja toteuttaa kapinaa kaappaajia kohtaan.

Tietäen kapinansa - onnistui se tai ei - mahdollisesti viimeiseksi teokseen, alkoi uusi soittokierros rakkaille ihmisille. Kertoivat olevansa kunnossa, kertoivat suunnitelmansa. Sanoivat rakastavansa ja jättivät hyvästit. Koneessa alkoi kapina, joka lopputuloksesta päätellen ei tuottanut haluttua tulosta, heidän omaa pelastumistaan, joka olisi säästänyt monen sydämen särkymästä.

Mielestäni kyky ajatella ja käsittää oma tilanteensa kaapatussa koneessa, koota itsensä ja soittaa rakkaalleen ja sanoo rakastavansa häntä on hyvin kaunista. Yksi kauneimmista tavoista lähteä pois elävien keskuudesta. Ja nimen omaan se sai minulle pahaa oloa, koska en koe saavani osakseni sellaista rakkautta ja ennen kaikkea en koe osaavani sellaista muille osoittaa vaikka niin tuntisinkin.

Mikäli oman lähtöni aika koittaisi, niin että myös tietäisin sen hetkeä ennen, soittaisin rakkaalleni. Sanoisin: "Minä rakastan sinua" - en koskaan hyvästelisi. Vain "Rakastan sinua" ja lähtisin. Täydellisemmin ja kauniimmin ei voi sanoa tai ajatella sillä hetkellä.

...Ja koskaanhan ei tiedä, mikä on viimeinen hetkemme...

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.