IRC-Galleria

Tässä seuraavassa pienimuotoinen isän muistelma esikoispojan syntymästä ja sen ympärillä olleista tapahtumista. Tarina ei välttämättä ole mitenkään laadukas tai edes hyvä, mutta toivottavasti tukee äidin omaa synnytyskertomusta ja tarjoaa edes jollekin jotakin.

Lauantaina oltiin Sannin kanssa kotona ihan kaskin kun oltiin oikein varauduttu kahdestaan vietettävään viikonloppuun. Oli sipsiä ja karkkia ja muuta mukavaa suuhun pantavaa iahn rentoutumismielessä, jospa se edistäisi synnytyksen alkamista. Sannillakin oli eräänlaiset säännööliset supistukset alkaneet jo vähän aikaa sitten ja aloimme tarkemmin tutkia, niiden tiheyttä ja kestoa. Hyvä se näin ensimmäisessä raskaudessa on edes yrittää tietää, mitkä supistukset ovatkaan aitoja. Käytiinpä sitten yöllä Jorvin sairaalassa supistuskäyrässä ja tutkituttamassa kohdunsuun tilanne. Meille suositeltiin kotiin lähtöä ja menimme kotiin nukkumaan.

Kipeämmät supistukset alkoivatkin melkein muutaman tunnin kotona oleilun jälkeen. Olimme silloin nukkumassa. Silloin sen jo arvasi että synnytys oli tosiaan edessä. Käytiin ihan oikein kävelyllä pariin otteeseen päivällä, jotta mukulan nuppi valauisi alaspäin ja raivaisi tietään kohti uutta maailmaa. Aika hidasta se kävely oli. Aina piti pysäthyä odottamaan supistuksen ohi menoa. Vielä iltapäivällä ajattelin, että käydään kotona nukkumaan ja joskus aamuyöstä kahden viiva neljän aikaan saattaisi tulla se kuuluisa lähtö. Päätettii illalla pakata tavarat ja mennä jo Jorviin.

Taas supistuskäyrään. Mittailtiin niitä tunnin verran. Kätilö totesi meille, että nämä supistukset ovat nyt niitä oikeita. Kätilö antoi Sannille sairaalan vaatteet ja kalppi hakemaan Sannille sairaalan jalkineet. Sillä vlin naurettiin oikein urakalla niitä synnytysosaston hirveitä verkkoalushousuja. Voitaisiin ottaa sellaisen mukaan johonkin sairaaseen saksalaismieliseen fetissiseksiin. Ja tosi ekstralarge side sisään. Niissä sitä on imukykyä.

Sitten Sannille tarjottiin kivun lievitykseen ammeessa lillumista. Se kun oli peräti myös vapaana. Sinne mentiin vaikka alun perin Sanni oli ajatellut sen vastaisesti. Katselin vierestä kun alaston vaimo lillutteli lämpöisessä vedessä, isossa altaassa. Oli jotenkin outoa. Luonnollisempaa olisi ollut jos ammeessa olisi ollut kylpyvaahto tai jotain, mutta nyt pinnan läpi näki kun vain katsoi. Vaikka olenhan minä Sannin ennenkin nähnyt. Nyt voinkin laulella: "Oon mä nähnyt Sanni-vaimon kylvyssä, ihanaa!" (vrt. M.A. Numminen - Oon mä nähnyt Helga-neidin kylvyssä. Tästä rallista vedettiin viikon aikana muitakin versioita)

Sannin noustua ammeesta alkoivat ne kipeät ja tuskalliset supistukset. Mentiin sinne olohuoneeseen ja mietittiin, että piti jollekin sanoa jotain, kun lähdettiin pois ammehuoneesta. Ja kuka se edes oli meidän kätilömme sillä hetkellä. Sanni oli niin tuskainen, että menin vain jollekin sanomaan, että tulisiko joku, tarvitaan kivunlievitustä. Kätilö tulikin sanomaan, että mentäisiinkö ihan synnytyssaliin. Synnyttämäänhän tänne ollaan tultukin. Mentiin.

Siellä alettiin tarjoamaan ilokaasua, josta Sanni myös oli etukäteen sanonut ettei haluaisi sitä, mutta ilmeisesti kipu muutti mieltä hetkellisesti. Minä puolestani pidin huolen siitä, että aina kun Sannia supisti, olisi vähintään toisessa Sannin kädessä jotain puristettavaa. Yleensä pari omaa sormeani. Taas tuli supistus ja Sanni otti maskista kaasua. Hengitteli sitä koko supistuksen ajan ja totesi supistuksen jälkeen, että ilokaasu ei auta. Tulee vaan humalainen olo. Kehotin kokeilemaan vielä pari kertaa, jospa se ei ollutkaan lähtenyt heti käynttiin.

Ilokaasusta luovuttiin eikä Sannilla ollut siinä muuta kuin minä ja minun puristettavat sormet. Tosi kipuinen ihminen on todella hurjan näköinen. Jopa erittäin vihainen. Kerran kun Sannilla oli supistus päällä se alkoi hamuilemaan toisella kädellä kohti naamaani ja katsoi vihaisena. Ajattelin että tuleeko nyt turpiin. Käsi hamuilikin vain jotain puristettavaa. Hupparin kaulus olikin suht mainio. Kivut oli kyllä niin kovat että kutsuttiin kätilö paikalle ja sanottiin että ei aineet riitä. Kätilö aloitti valmistelut epiduraalia varten.

Valmistelut oli tehty ja odoteltiin vain anestesialääkäriä paikalle. Samalla kätilö varoitteli että kestää ainakin vartin ennen kuin puudute alkaa vaikuttaa. Mietin vain mitä sanni siitä miettisi: "Ei vittu! Mä en vittu kestä!" Olisiko Sanni jopa todennut että kuolemakin alkaisi tuntua armahdukselta kipujen rinnalla. Ennen epiduraalipuudutusta oltiin laitettu myös katedri kämmen selän laskimoon. Oli sekin onkireissu. Toisesta kädestä pilkittiin ja pilkittiin. Katselin vain kun neula viuhtoo nahan alla. Sitten oli pakko yrittää toista kättä. Se onnistuikin juuri ja juuri.

Anestesialääkäri tuli ja puudutti selkää ja alkoi puudutella. En sitä sen yksityiskohtaisemmin halua kuvailla. En edes halunnut selän taaksen katsomaan sitä pistelyä ja katedrin työntämistä, vaikka yleensä seuraan kaikki sellaiset hyvin tarkkaan. Puudutteet oli annettu ja sitten vain osoteltiin sen vaikutusta. Samalla ätilö lisäsi kämmen selän katedriin jotain synnytystä edistävää tippaa. Liekö samaa ainetta jota käytetään synnytyksen käynnistyksessä ajattelin, koska epiduraalipuudutus taas hidastaa synnytystä.

Pantiin taas supistuskäyrä paikoilleen. Se on ihan hauskaa puuhaa katsella kojeesta supistusten numeerisia asrvija ja seurailla Sannin eleitä supistuksen aikana. Tutkailin välillä myös vertailun vuoksi aina paperia jolle kone käyrät piirtää. Sanni huomatti että alkaa olla kova ponnistamisen tarve. Odoteltiin niin että puolitoista tuntia epiduraalin annosta oli kulunut ja pyydettiin kätilöä taas paikalla. (Epiduraalin vaikutus on noin kaksi tuntia). Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi paikat auki. Ponnistuksen tarpeeseen sanottiin että kun tekee mieli ponnistaa niin ponnistaa saa. Alettiin ponnistaa ja sitä jatkettiin tunti.

Taisi olla kova homma Sannin kannustamisessa siinä ponnistusvaiheessa, sillä olin välillä lähes tai yhtä hengsätynyt kuin synnyttävä vaimoni. Huomasin Sannin alkavan todella väsyä, joten aloin kannustaa kahta kovemmin ponnista ponnista! Ja ponnistusten välissä hengitä, hengitä, kerää happea ja voimia! Toinenkin kätilö tuli apuun ja oli loppusuoran paikka. Sannin käskettiin laittaa kintut oikein varsinaiseen sammakkoasentoon siten että jalat olivat koukuissa ja sivuilla jalkaterät kätilöiden lantioihin painautuen. Lapsi työntyi aina vain ulos päin. Yhdellä ponnistuksella kätilö tokaisi Sannille, ettei välittäisi siitä mitä tämä tekee ja alkoi hullun lailla tuikki isolla piikillä puudutetta välilihaan. Jokin ajan kuluttua sama kätilö otti sakset käteen ja niks naks teki kaksi leikkausta välilihaan. En halunnut katsoa ja olisin mieluusti ollut kuulemattakin.

Yhdellä ponnistuksella näin vilauksen muksun päästä ja innostuin kannustmaan Sannia lisää. Ei ole enää kaukana, pää vilahti jo. Sitten koitti se ponnistus kun pää todella tuli ulos. Se suorastaan alkoi tyntyä väkisin pihalle, jolloin kätilö huusi Sannille puhalla, älä ponnista! Samaan aikaan kätilö jarrutti pääntuloa painamalla sitä sormilla vastaan. Minusta näytti hurjalta se sormilla painaminen, nehän upposi sen nuppiin muutaman millin. Siltä se nätytti. Jälkeen päin olen järkeillyt että se oli turviksosissa ja kurtussa ollutta päänahkaa mikä vain antoi niin paljon periksi. Seuravana tuli pää pihalle. Se oli suippo takaraivoon päin. Ja ihan sininen. Sinisempi kuin kirahvin kieli. Mietin ihan kaksi kertaa että onko se normaalia, mutten sanonut mitään. Rauhoituin ja totesin että käy miten käy.

Servaavalla ponnistuksella ipana tuli ulos. Näytti hurjalta kun kätilö avitti ulos tuloa päästä vetämällä. Samalla kun lapsi oli kokonaan ulkona, normaali väri palasi päähän salaman nopeasti. Kätilö vei muksuluuria äitinsä rinnalle. Samalla näin pullottavan kivespussin ja kiljaisin: Se on poika, se on poika! Otin pari kuvaa.

Sitten leikeltiin napavuora ja kursittiin Sannin alakerta oikein seitsemällä tikillä kasaan, ennen kuin Sanni sai luvan laskea hapoilla olevat jalkansa alas. Pojalta otettiin pituus ja paino sekä päänympärys ja kapaloitiin askiinsa odottelemaan. Sanni opastettiin suihkuun ja minä istuin tuolillan odottelemassa. Huomasin kun kätilö tokaisi tyyliin "noniin" ja attoi lähes pyörtyneen Sannin istumaan Lopulta saatiin Sannikin taas henkiin. Tosin ei se ole koskaan ennen näyttänyt yhtä kuolleelta haamulta kuin silloin.

Siirryttiin sitten synnyttäneiden osastolle N7. Työnneetiin vauvaa askissa ja mentiin hissillä ylimpään kerrokseen. Kun tultiin hissistä ulos, piti Sanni laittaa pyörätuoliin, joka sattui olemaan sopivasti kohdalla. Pyörätuolilla mentiin varmasti alta kaksikymmentä metriä, mutta ne olivat sitäkin tärkeämmät. Mentiin omaan huoneeseen. Hoitaja käski meidät nukkumaan. Voimia tarvittiin. Ja olihan kellokin viiden kantturoissa jo melkein.

Alettiin nukkua. Mutta mikä parasta, meillä oli oma lapsi. Meillä oli poika!

Siis kuka vittu 'pesee' vessan pytyn jollakin vessan raikastimella. (viittaus TV-mainokseen, jossa mainitaan, jotta saataisiin hyvä pesutulos, on WC-raikastinta siirrettävä uudelleen ja uudelleen. Ja nyt jos ostaa jonkun kolme kertaa leveämmän niin problem solved. Ei tartte enää siirtä.)

Mitä seuraavaksi. Joku varmaan suositteleen juomaan mieluummin tinneriä kuin vettä, niin ei tartte enää koskaan juoda uudestaan.

Eli jokin virus on ilmeisimminkin aiheuttanut jos jonkinlaisen tulehduksen minun nielussani. Nielu oli melko kipeä. Mutta ei siinä vielä kaikki. Kaveriksi nielutulehdukselle tuli kunnon ientulehdus, joka alkoi alaetuhampaiden kohdalta ja levisi päivässä parissa mukavasti koko suuhun. Se lisäksi kielen päähän tuli noin viisi aftan tyyppistä näppylää, jotka aristavat kaikkea melkoisesti. Muutoinkin koko kieli on arka. Voitte vain arvata miten mukavaa se hampaiden harjaus on. Kirvelee ja vihloo herkeämättä, mutta pakko on hangata, jotta edes jonkinlainen suuhygienia säilyy. Sen jälkeen olenkin kurlannut suuvedelle, mikä kirveleekin kahta kauheammin harjatessa haavautuneissa ikenissä.

Nyt kun kuume on jo poissa, on ientulehdus ja muut suun infektiot ikään kuin tulleet jäädäkseen. Tänään löysin myös uuden voittajan suun kipujen tuonnissa. Nimittäin ihan perussalaatti, jossa on salaatin lehtiä, kurkkua ja tomaattia. Sekä tietysti salaattikastiketta. Kylläpä kurkun kulmat tuntuivat teräviltä ikeniä vasten. Sen lisäksi salaattikastikkeen sisältämä etikka kirveli komeasti joka kolkassa suuta. Pakkohan se lautanen oli tyhjäksi vetää vaikka tuskaa tekikin. Jälkikipujakin jäi hetkeksi. Sitten piti kurlata kaikki salaatin murut suusta alas vedellä, jotta jäisi puhdas suu. Kieltämättä oli se suoritus.

Saisi tuo tulehdus hellittää ennen kuin hampaat putoavat.

Kirjoittelen tännä omia synnytyskuulumisia ja tuntemuksiani, kunhan jaksan. Tällä hetkellä täytyy kerätä voimia.. Sen verran voitaneen sanoa, että olin miltei koko ajan kuumeessa. Aina maanantai päivästä eilisiltaan. Nyt olo alkaa onneksi pikkuhiljaa korjautua.

Tietokoneen kovalevy on rikki ja se pitää vaihtaa, ennen kuin mitään ei saa enää ulos. Koneen käynnistys kesti aamulla varmaan reilun tunnin ja joka välissä sai kuunnella ärsyttävää raksutusta.

Eiköhän me mennä tänäiltana vielä sinne synnytysosastolle katsomaan mitä tehdään. Sanni taitaa ainakin kaivata vähä nkivunlievitystä. Sietäisi noilla supistuksilla sen kohdunsuunkin alkaa avautumaan, jotta lapsi voi syntyä. Minusta on sen aika.

Vieläkin ollaan kotona. Sanni ähisee ja kiroilee viiden minuutin välein. Eli aina kun supistaa. Tulisipa vain se merkki, joka kertoo, milloin lähteä synnytysosastolle saamaan oma lapsi syliin. Outoa kun joissakin horoskoopeissa 23.9. syntyneet ovat vaakoja ja joissakin neitsyitä. Kumpi on oikein? 'Raimostakin' saisi tulla neitsyt kuten me. Ollaan kaikki sitten samaa sarjaa!

Hetket lähenevät koko ajan. Ollaan oltu ainakin tunti tähän väliin ylhäällä molemmat. Aiomme vielä yrittää nukkumista. Jospa sillä välin taas tapahtuisi etenemistä. Uni on muutenkin tervetullutta.

Käytiin synnytysosastolla kääntymässä. Tutkittiin vähän supistuksia ja todettiin että on vielä parempi mennä kotiin odottelemaan ja nukkumaan. Merkkejä synnytyksestä on. Voimistuvia supistuksia ja limatulpan irtoaminen. On luultavasti enää parista päivästä kiinni että meillä on oma lapsi sylissä. Eikä sekään ole mahdotonta etteikö tositoimet alkaisi jo tänä yönä.

Ooppera on sellainen taiteenmuoto, jota en ymmärrä. Sen toki ymmärrän että joitakin ihmsiä se saattaa jopa oikeasti kiinnostaa. Tosin on varmasti olemassa sellainenkin ihmisryhmä, joka harrastaa oopperaa vain ja ainoastaan siitä syystä että heidän oletetaan pitävän ja arvostavan oopperaa.

Erityisen hullua oopperassa Suomessa on se, että sen rahoitus suoritetaan lähes täysin valtion keräämistä verovaroista. Tästäkin huolimatta ooppera tekee jatkuvaa tappiota vuosi toisensa jälkeen. Tämän lisäksi oopperasta kiinnostuneiden ihmisten määrä suhteessa koko väestöön on suorastaan hävyttömän pieni. On siis sitäkin törkeämpää käyttää kerättyjä verjoa tällaiseen toimintaan. Ooppera on kuollut taiteen muoto Suomessa. Italiassa tai miksei vaikka Yhdysvalloissa se saattaa elää ja voida hyvin, mutta täällä se on ehdottoman kuollut.

Tilannetta voitaisiin vaikkapa verrata siihen että valtio alkaisi väkisin rahoittaa ja pakottaa latinan kielen opiskeluun kaikkia persukoululaisia. Kaikille opetettaisiin latinassa jopa paremmat taidot kuin toisessa kotimaisessa kielessä. Ja kaikki oppisivat latinaa. Ja rahaa kuluisi. Sitten tulisi vastaan se karu totuus, että vain lääkärit, sairaan hoitajat ja ehkä muut terveystyöntekijät hyötyisivät opitusta latinasta mitään. Muut eivät sitä koskaan käyttäisi. Hukkaan menisivät rahat ja opitut taidot.

En ymmärrä että ketkä valtion päättäjistä nuolevat ja kenen persettä, kun oopperaa näinkin rahoitetaan. Summat eivät tosiaan ole pienimmästä päästä. Sijoittamalla rahat toisin voitaisiin varmasti parantaa vaikka yleistä viihtyvyyttä tai kansanterveyttä. Valitettavasti taitaa olla jonkun oopperan ystävän paskainen perseen reikä paljon tärkeämpi kuin mikään kansallinen hyödyke. Hyvä hyvä.

AJettiin toissapäivänä vaimon kanssa kotiin autolla ja käännyimme kotitielle. Pian minut kohtasi kamala, mutta huvittava yllätys, jonka aiheutti eräs koiraa ulkoiluttanut nainen. Tai ehkä ennemmin yllätyksen aiheutti koira ja varsinkin koiran asuste. Ensinnäkin, miksi niitä koiria pitää pukea kun niillä on karvat vaatteenaan. Enhän kukaan ihminenkään heittäisi minkkiturkkinsa päälle jotakin räikeän väristä tuulipukua. Ja toisekseen, olisi kyllä syytä katsoa millaisia vaatteita niille koirille antaa, jos ne sitten on ihan väkipakolla pukea.

Ongelman koirien asuissa tekee se, että koiran täytyy kyetä ulostamaan myös asu päällä. Ja minäpä näin tuon ulkoiletun koiran juurikin takaa päin. Ilmestys oli kuta kuinkin samanlainen kuin American Pie - The Wedding -elokuvassa olleella miesstripparilla Jimin polttareissa. Paitsi että karvaisempi. Erityisen koominen on tuo leikkaus, jonka takaa se perseen reikä pilkistää. Sekä koiralta, että mieheltä. Enhän minä voinut koiran nähdessäni muuta kuin purskahtaa nauruun ja hiljentämään vauhtia, jotta voisin ajaa turvallisesti eteen päin.