IRC-Galleria

Seuraava on kirjoitettu kolmisen viikkoa sitten, mutta en voinut siirtää sitä nettiin Mullalyupissa:

No niin, nyt ollaan taas jossain aivan uskomattomassa paikassa. Olen töissä omenafarmilla, poimitaan omenoita 8 tuntia päivässä. Tämän paikan nimi on Mullalyup. Se sijaitsee noin 200 kilometrin päässä Perthistä. Mulla ei ole ihan tarkkaa aavistusta kuinka kaukana tämä paikka on meren rannasta. Täällä ei voi edes käyttää kännykkää, kun ei ole signaalia. Maalla ollaan siis. Lähin kauppa on noin 30 kilometrin päässä meidän hostellista. Eilen liftattiin sinne kaupalle, koska tästä menee aika paljon autoja ohi. Heti ensimmäinen auto otti kyytiin. Se oli sellainen nuoripari, tyttö oli paikallisia ja poika oli Hollannista ja ne olivat nyt aika vasta muuttaneet tänne matkusteltuaan jonkin aikaa. Nähtiin tuttujakin siellä kylillä: yksi vanhempi mies meidän farmilta. Nähtiin myös yksi pariskunta meidän töistä, se tyttö on walesiläinen ja poika oli irkku. Ne sitten vei meidät kotiin, kun meidän hostelli oli siinä niiden matkan varrella. Ihan typerää, jos ihmiset vähän keskustelisivat täällä, että haluaako joku kyytiä kylille, me voitais vaikka maksaa vähän bensarahoja, mutta ei kai me nyt liftaamalla hankitusta kyydistä makseta. Ja sitten kun ollaan täällä meidän hostellilla puhuttu, että haluttais käydä kaupassa, että seuraavalla kerralla kun joku on sinne menossa voitais hypätä kyytiin, silloin tulee vaan jotain nihkeitä vastauksia. Ja muuten ollaan täällä muka kavereita.

Ensimmäinen yö täällä meidän hostellissa oli käytännössä pihalla. Me asuttiin sellaisessa joogahuoneessa, se oli ikkunoista rakennettu lato. ”Seinen” ja kattopellin välissä oli käden mentävä rako. Nyt on talvi täälläkin ja yöllä lämpötila laskee 5 celcius asteeseen. Jussipaidalle oli taas käyttöä. Okei täällä ei ehkä sada lunta, mutta Suomessa on se, että kun ulkona on kylmä mennään sisälle lämmittelemään. Täällä sisällä on sama lämpötila kuin ulkona. Seinät on paperia ja ja ikkunoissa on vain verho. Siellä meidän ladossa oli myös hiiriä. Eläimistä puheen ollen, nyt on sen verran kylmä, ettei täällä ole käärmeitä, mutta keskiviikkona mää pahaa-aavistamattomana poimin yhden niistä tuhansista omenoista, joita päivän aikana käsittelen. Siinä omenassa oli redback (en tiedä kirjoitetaanko se noin). Redback on mustalle leskelle sukua oleva myrkyllinen hämähäkki. Se on pienempi, tämä mun oli noin 4cm. Jos sellainen puree, tulee tosi kipeäksi ja pitää päästä sairaalaan tunnin sisällä. Heiveröisimmät ihmiset voivat kuolla. Hämähäkkeihin on pakko totutella. Mun sängyn yläpuolella on muutama lukki ja töiden jälkeen hiukset on täynnä hämähäkin verkkoja. Täällä hämähäkit eivät olekaan täällä sellisia pikkuisia niinQ Suomessa, ne voivat olla jopa 8cm pituisia. Meidän esimies yleensä aina kertoo onko joku hämppi ”ystävällinen” vai ”vaarallinen”. Meidän pomo on sellainen vanhalle viinalle haiseva pappa, joka puhuu sellaista leveää enkkua. Musta se kuulostaa vähän etelän murteelta Yhdysvalloissa. Musta on niin kiva kun täällä nuo kyläjuopot (piruneerot) käy töissä, toisin kuin Suomessa: ne voi alkaa kokopäiväalkoholisteiksi. Se siellä pössyttelee menemään aina parin tunnin välein. Ennen taukoja se on se on pahalla tuulella, varmaan laskut iskee päälle.

Mitenkä me tänne Mullalyuppiin oikein jouduttiin… No me tuossa viikko sitten lennettiin Perthiin sieltä Melbournesta. Oltiin siellä Perthin keskustassa kaksi päivää ja Fremantlessa, Perthin lähiössä toiset kaksi yötä. Mää olin ihan väsynyt koko matkustamiseen. Oltiin se edellinen viikko oltu Melbournessa ja tehty Great Ocean Road ja nähty niin paljon, ettei yhtään kiinnostanut tutustua uuteen paikkaan. Perth oli pieni Melbourneen verrattuna. Kaupat meni kiinni jo seitsemältä normaalina arkipäivänä. Kävin vaan lenkillä Botanic Gardenissa. Botanic Garden on jokaisessa isommassa Australian kaupungissa. Se on vähä niinQ Ainolan puisto Oulussa. Perth on … kaupunki. Siinä kaikki. Mutta meillä oli mukava porukka, minä, H, Sofia ruottista ja Huli ja Pete ranskasta. Sillä porukalla ei kyllä käynyt aika pitkäksi. Me tunnettiin toisemme Mildurasta asti. Huli ja Sofia olivat meidän mukana Great Ocean Roadilla. Pete oli mun kans viikon appelsiinitehtaalla töissä. Meillä oli yhteinen huone siellä Fremantlessa, eikä edes yritetty tutustua uusiin ihmisiin. Ei jaksa koko ajan niitä samoja kysymyksiä: Kauan olet ollu Australiassa, kauan aijot olla täällä, missä olet käynyt, kuinka vanha olet, mitä teet Australian jälkeen, aijotko tehdä toisen viisumin… Meillä oli tosi hauskaa, kun ei tutustuttu yhteenkään uuteen ihmiseen.

Meillä oli aivan ihana hostelli siellä Melbournessa. Paitsi, että siellä oli petipunkkeja, mutta niitä nyt on ihan jokaisessa kaupungin hostellissa. Pakko varautua olemaan ihottumilla kaupunkilomien aikana. Mutta se oli kuulemma maailman toisiksi suurin hostelli. Siellä oli iso keittiö, ilmainen aamupala ja paljon nuoria ihmisiä. Se oli normaalihintainen backpacker hostelli, AU$23 (noin 14€) yö. Viikkovuokra oli halvempi. Se oli ihan keskustassa, Elisabeth Streetillä. Yhdellä ratikalla pääsi Victoria Marketille. Victoria Market on aivan tosi iso tori, josta voi joka päivä ostaa tuoreita halpoja vihanneksia ja hedelmiä, mutta siellä oli myös lihaa, juustoja ja viiniä. Me ostettiin kaikki ruoat sieltä. Ihana syödä välillä uusia pottuja. Kyllästyttää tuo ainainen pasta ja nuudelit. Sitten siinä oli alakerrassa sellainen Joint –niminen baari. Se oli vähän sellainen halvan oloinen, ei todellakaan mikään clubi, mutta siellä kävi paljon backpackereitä ja nuoria kansainvälisiä ihmisiä, joten se oli tosi kiva. Kaikki tunsi toisensa ja sitä mää kaipaan. Musta on kiva tutustua uusiin ihmisiin, mutta se tässä matkustelussa masentaa, ettei ihmiset pysy. Jos menisin nyt takaisin Melbourneen siellä olisi taas ihan uudet naamat. Ne kaksi viikkoa sitten siellä asuneet ovat yhtä kuin kuolleita mun elämässä. Ja ei kukaan voi pitää yhteyttä jokaiseen mukavaan ihmiseen, jonka on matkan varrella nähnyt.

Meillä on enää kaksi kuukautta täällä Australiassa. Mää en oikeesti tiedä mitä sitten tapahtuu. Silloin kun tulin Suomeen Jenkkilästä, oli ihan tosi kiva ja olisin halunnut olla pidempäänkin. Se neljä päivää tuntui tosi lyhyeltä. Mutta se ei tuntunut yhtään kotiintulemiselta silleen, koska mulla oli lentoliput Ausseihin takataskussa. Nyt mää tulen Suomeen ja mulla on siellä koulu odottamassa. Mun on pakko jäädä sinne. Mun elämä tulee olemaan Suomen rajojen sisäpuolella vielä monta vuotta. Okei, mää luulen, että on aivan ihana viettää useita päiviä äitin, mummon ja Annen luona, mutta mitä sitten. Sitten alkaa se arki taas siellä. Kaikki palautuu ennalleen. Mää menen kouluun, eikä valmistuminen ole näkyvissäkään. Mikä musta edes tulis, mitä jos mää taas opiskelen kolme vuotta ja huomaan, että mää en haluakkaan tätä enää. Taas on mennyt muutama vuosi hukkaan. Mää tiedän, että mulla on henkilökohtaine kriisi siinä viikko sen jälkeen kun olen asettunut aloilleen. Sitten sitä reppua ei vaan pakatakkaan ja vaihdeta kaupunkia kun alkaa Sedun baari kyllästyttää. Sinne samaan baariin mennään luultavasti vielä vuodenkin päästä. Ja okei ei siinä mitään, mutta kun siellä on ne samat naamat silloin vuodenkin päästä. Jos Suomessa puhuttaisi enkkua tai edes ruottia, mää luulen, että meidän väestö olisi hieman vaihtuvampi ja suurempi. Suomi on kaikin puolin hyvin jäykkä maa ja mää en tiedä tykkäänkö mää siitä vai en. Ehkä se voisi olla pikkuisen vaihtelevampi.