Responsiivinen IRC-Galleria testissä osoitteessa m.irc-galleria.net. Käy kokeilemassa ja jätä palautetta

IRC-Galleria

Jerrynova

Jerrynova

Because love rules, baby

a million little pieces of LondonKeskiviikko 10.05.2006 17:39


Ennen lähtöäni ulos suureen maailmaan ainoa asia mielessäni oli Vappu.
Tätä vuotta edeltänyt Vappuaatto oli paikoittain minun osaltani jopa liian vauhdikas,
ja kuluneen vuoden ajan olenkin hokenut kaikille "Ensi Vappuna olen selvinpäin."
No ei se nyt ihan niinkään mennyt.

Villiä juhlintaa seuranneenna aamuna heräsin jo aamunkoiton aikaan,
vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, ja siivosin kämpän,
joka oli niin kamalassa kunnossa, että olisi ollut helpompaa vain muuttaa pois.
Siitä huolimatta ahkeroin pari tuntia, ja sen jälkeen tein jopa Ellulle (jonka löysin sohvaltani)
maukkaita lettuja aamupalaksi. Olen todella ihana ihminen.
Erittäin hyvä ellen täydellinen?

Aamupalan jälkeen en pystynyt minkäänlaiseen toimintaan ennen kuin kahdeksalta illalla
lähdin Ellun ja Tuijan kanssa Rauman parhaaseen ravintolaan (?) Vappuillalliselle,
joka toimi samalla minun läksiäis-illallisenani.

Seuraavana päivänä menomatkallani Lontooseen levähtäessäni hetken
Tampereen linja-autoasemalla, toimittaja-ystäväni haastatteli minua
puhelimen välityksellä lehtijuttuun, jonka aiheena oli sinkkuna eläminen.
Ilmeisesti olen jo niin surullinen tapaus, että siitä tarvitaan mustaa valkoisella.


Muutamaa tuntia myöhemmin, koettuani kulttuurishokin halpalentoyhtiön kyydissä,
saavuin viimeinkin määränpäähäni. London Town.

Astuessani ensimmäistä kertaa Lontoon maankamaralle tiistai-yönä, olin lumoutunut.
Kaikki oli niin kaunista. Punaiset double decker -bussit, mustat taksit,
brittiläiset ihmiset huonoine hampaineen...
Olin lumoutunut jopa ihanasta taksikuskistani,
joka sanoi minulle "Cheers, mate."

Seuraavana aamuna herätyskelloni pirinän sekoittuessa aamuruuhkan ääniin,
heräsin yhä täysin uupuneena ja hikisenä.
Huomasin nopeasti, että Lontoossahan on oikeasti lämmintä!
Heti ensimmäisen päiväni aikana eläydyin täysin turistin rooliini ja kävin
Piccadilly Circuksella, Leicester Squarella, Trafalgar Squarella, Carnaby Streetillä,
Oxford Streetillä ja New Bond Streetillä, Big Benin ja Westminster Abbeyn kupeessa,
sekä Buckingham Palacen edustalla räpsimässä kuvia.
Lippu oli salossa, eli Kuningatar oli kotona.

Ahkeran sightseeingin jälkeen kävin Hatchards Piccadillylla kuuntelemassa,
kun John Osborne puhui uusimmasta kirjastaan. Hänen kirjaansa en hankkinut,
mutta James Freyn A Million Little Pieces -muistelma minun oli pakko ostaa.
Onhan se sentään Lindsay Lohanin lempikirja.

Luettuani uutta lempikirjaani hetken St James's Parkissa suuntasin Covent Gardeniin.
Hetken kierreltyäni päädyin sen hetkiseen henkilökohtaiseen paratiisiini,
Marks&Spencerin ruokaosastolle. Olin täysin uupunut, ja suunnittelin, että loppuillan
ja yön makaisin vain sängyssä ja söisin kunnes nukahdan.
Ajattelin näin, kunnes huomasin, että kello oli vasta kolme, iltapäivällä.


Nauttiessani kevyen lounaan Soho Squarella muistin,
että yksi asia oli jäänyt todella vaivaamaan mieltäni New York Cityn reissuni jälkeen.
Haaveeni on nimittäin aina ollut kiivetä paloportaita pitkin pilvenpiirtäjän katolle.
Koska Nykissä en sitä tehnyt, nyt oli siis pakko.
Siispä nappasin kannettavan cd-soittimeni ja Mylon Destroy Rock&Roll -levyn
ja kapusin Sohossa sijaitsevan hostellini katolle odottelemaan auringonlaskua.

Päästyäni katolle, huomasin, että joku muukin on päättänyt
ottaa täyden ilon irti paloturvallisuudesta.
Katolla törmäsin Mattiin, joka kertoi uskomattomia tarinoita viimeisen
kymmenen vuoden ajalta, jotka hän on viettänyt travellerina kiertäen maailmaa.
Vietimme suurimman osan seuraavasta yöstä sillä katolla,
ja huolimatta kohtuuttoman suuresta alkoholin määrästä,
Matt vaikutti todella älykkäältä ihmiseltä.
En koskaan unohda, mitä hän kertoi minulle.

Seuraavana päivänä kiersin osittain samoja nähtävyyksiä ja tutustuin ympäristööni.
Astuessani ulos eräästä Charing Cross Roadin seksiputiikista
Ruma Ihminen yritti kaupitella minulle huumausaineita.
Kuka ostaa huumeita Rumalta Ihmiseltä?
En minä ainakaan.

Torstai-päivän kääntyessä iltaan olin jo melkein lähdössä korttelin päässä sijaitsevaan
Astoriaan juhlimaan ELÄMÄÄ, (aina täytyy olla hyvä syy juhlalle) mutta viime hetkellä
päätin jäädä hostellille katsomaan tv:stä dokumenttia Tom Cruisen ja Katie Holmesin
suhteesta. Se oli todella mielenkiintoinen "dokumentti".

Tiedän, että torstai-iltani vaikuttaa monen mielestä todella surulliselta,
ja niinhän se olikin, mutta se parani ainakin hieman heti, kun kaunis australiatar Fiona
liittyi seuraani katsomaan tätä kyseistä "dokumenttia".

Fionan ilmoitettua, että hän aikoo siirtyä nukkumaan, minä päätin käydä vielä
haukkaamassa raitista ilmaa ulkona. Noel Streetillä seistessäni kuulin, kun eräs
selvästikin hullu mies kaupitteli juopuneelle miehelle prostituoitua:
"I have a very special girl for you, her name is Jessica, ande she only has a tiny penis.
She gives great head though."
Kaupat tuli.

Nähtyäni koko yön painajaisia tämän tapahtuman seurauksena päätin
seuraavana aamuna hypätä metroon ja suunnata Hyde Parkiin ja Harrod'sille.
Hyde Parkiin kyllästyin nopeasti, johtuen lähinnä puluista, joita vihaan.
Harrod's tuntui kylläkin hetkeä myöhemmin vielä pahemmalta vaihtoehdolta:
Minä nimittäin eksyin Harrod'sin lastenosastolle, enkä löytänyt tietäni ulos.
Aivan kuin tämä ei olisi ollut riittävän kamalaa, siellä soi Spice Girlsin musiikki.
Elämäni ehdottomasti pelottavin kokemus.

Löydettyäni ulos siitä helvetinloukusta, suuntasin syreenintuoksuiseen Notting Hilliin.
Siellä ei ainakaan soinut Spice Girlsin musiikki, mutta en myöskään ollut
täysin vakuuttunut Notting Hillissä sijaitsevien Portobello Roadin markkinoiden hedelmäkauppaiden asiakaspalvelu-innokkuudesta.
Erään vanhan intialaisen miehen kysyessä "How much are your bananas?"
vastauksena kuului kovaan ääneen huudettu "Get fucked!"
How endearing.

Kaikkien näiden ihanien ja ei niin ihanien kokemusten jälkeen minun oli pakko hakea
Tescosta pari pulloa halpaa rosé-viiniä ja suunnata Soho Squarelle rentoutumaan.
Korkatessani illan ensimmäistä viinipulloa (niitä oli kolme, halvinta ja kamalinta,
mitä olen koskaan maistanut) tapasin samaisella aukiolla piknikiä viettäneet
Reyn, Michaelin, Francisin, Benjin ja erään kauniin naisen, joka haisi koko ajan ganjalle.
Myöhemmin tapasin myös Oscarin, joka oli kotoisin Namibiasta.
Hän ei tiennyt, missä Namibia kartalla sijaitsee.

Sillä porukalla suuntasimme muutaman tunnin piknikin jälkeen japanilaiseen ravintolaan illalliselle.
Sen jälkeen pojat lupasivat näyttää minulle sen hetkiset Lontoon kuumimmat ja kummimmat klubit.
No kyllähän he näyttivätkin.


Minulla ei ollut pitkään aikaan ollut niin hauskaa.
Uusiin ihmisiin on aina ihana tutustua, ja tämä perjantai-ilta oli varsin ihana
myös sen takia, että yhdessä vaiheessa iltaa kaksi ihmistä taistelivat minun huomiostani.
Kumpikaan heistä ei saanut sitä. Hah.

Valmistautuessani lähtemään eräältä klubilta lupaaville jatkoille, huomasin narikkalappuani etsiessäni, että olin onnistunut kadottamaan lompakkoni.
Lompakkoni onneksi löytyi kyseiseltä klubilta,
mutta käteinen oli tietenkin lähtenyt omille teilleen.
Mutta eihän £300 nyt niin paljon ole?
Niin, on se.

Hetken ajan pelkäsin jo, että joudun näkemään nälkää ja nukkumaan kadulla hukattuani
koko omaisuuteni, mutta ilokseni sain seuraavana aamuna huomata,
että heräsin lämpimästä sängystä.
Ainoa huono puoli sängyssä oli se, että se oli Finsbury Parkissa,
enkä minä osannut suunnistaa sieltä keskustaan.

Onneksi Reyn (maailman ihanimman ihmisen, jonka luona asuin loppumatkani ajan sillä aikaa kun hän oli Surreyssa työmatkalla, ja joka antoi minulle matkapuhelimensa ja käteistä [!?] ) hyvä ystävä Rexy huvittavien ystäviensä kanssa haki minut pois sieltä lähiöstä ja johdatti minut paheiden maailmaan.
Thank You.

Lauantai-illalla Rexy piti vauhdikkaat illalliskutsut ja niitä seuranneet kotipippalot.
Yhdessä vaiheessa iltaa minä ja uudet ystäväni Tony the Teacher ja Antonio from Italy ehdimme
jo huolestua, että skumppa ja viini loppuvat kesken, mutta onneksi huomasimme,
että vastapäätä Rexyn asuntoa sijaitsi 24/7 auki oleva liquor store.

Tämä läpi vuorokauden jatkuva saatavuus johti lopulta siihen,
että viattomasti alkaneet juhlamme loppuivat vasta
puolenpäivän aikoihin sunnuntaina.
Vasta sillä hetkellä ymmärsimme myös sen,
että emme olleetkaan lähteneet ihmisten ilmoille ollenkaan.
Paitsi tietenkin siihen kauppaan, joka kadun toisella puolella oli.

Itse olen sitä mieltä, että ilta oli oikein onnistunut.
Tony the Teacher opetti minulle kaiken, mitä hän tietää
(eli ei paljoa, koska hän opettaa 9-vuotiaita itä-Lontoossa.)
ja sisilialainen Antonio opetti minulle maailman seksikkäintä kieltä, italiaa.
Bacio.

Oppituntieni jälkeen hyppäsin metroon ja suuntasin Stockwellista Finsbury Parkiin.
Suunnittelin nukkuvani myöhäisiltaan asti, mutta viiden aikoihin iltapäivällä
kyllästyin siihen kun lähipubin asiakkaat lauloivat karaokea erittäin kovalla volumella.
Minulla ei sis ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä taas kerran liikenteeseen.
Alunperin tarkoitukseni oli käydä Antonion kanssa illallisella,
mutta kuultuani, että eräs edellisenä iltana myöskin tapaamani Chris on töissä Costalla,
suuntasin sinne ilmaisten croissantien toivossa. En saanut yhtäkään ilmaista croissantia.

Maksettuani oman voisarveni suuntasin Chrisin sekä hänen ystäviensä,
TanTanin, Martinin, Gerardin, Kongin ja Johnin kanssa Chinatowniin illalliselle.
Esitellessään itsensä minulle, John sanoi "I'm a Prince in my country."
Maittavan illallisen jälkeen suuntasin Filippiiniläisen Prinssin kanssa KuBariin,
ja sieltä taas Stockwelliin jatkoille.

Seuraavana aamuna herätessäni siihen, että joku tuuppii minua,
tajusin yhtäkkiä, että tämä tulee olemaan viimeinen päiväni Lontoossa.
Tämän oivalluksen saatuani olin täysin hereillä,
ja huomasinkin, että Prince Johnilla on varmaankin jotain asiaa,
koska hän toistuvasti yrittää tuuppia minua.

Prince John vaati, että hän saa näyttää minulle viimeisten Lontoossa vietettyjen
hetkieni aikana minulle Lontoon parhaat nähtävyydet. No pakkohan minun oli suostua.
Ei Prinssille voi sanoa Ei.

Heti nautittuani maittavan englantilaisen aamupalan Leicester Squarella Reyn kanssa,
suuntasimme Prince Johnin kanssa Lontoon sateista välittämättä London Towerille.
Räpsäistyämme muutaman kuvan, huomasin, että minun on pakko kiirehtiä
Liverpool Streetille ehtiäkseni lentokenttäkuljetukseeni.
Kavutessani viime hetkellä siihen ahtaaseen ja pahanhajuiseen linja-autoon,
ja katsellessani kun Prince John heilutti minulle ulkopuolella,
minut valtasi todella haikea olo.

En todellakaan olisi halunnut lähteä Lontoosta.
Olisin halunnut tutustua paremmin uusiin ihaniin ystäviini.
Mutta onneksi aina on ensi kerta.
Heinäkuussa lupasin palata.
How lovely.

Maanantai-illalla, astuessani sisään halpalentoyhtiön ahtaaseen lentokoneeseen,
huomasin, että ympärilläni on selvästikin suomalaisia.
Kaikki olivat lihavia ja rumia.
Paluulentoni oli epämiellyttävä myös sen takia,
että vieressäni istui Lapsi.

Vain sekunteja nousun jälkeen huomasin, että Lapsi kosketteli minua.
Hetkeä myöhemmin ymmärsin, että Lapsi halusi puhutella minua.
Annoin Lapselle luvan puhutella minua.
Lapsi sanoi, että näytän Ilkalta.
Kerroin Lapselle, etten tunne Ilkkaa.
Lapsi sanoi, että hän tarkoitti Ilkka Jääskeläistä.
Kysyin Lapselta, kuka kyseinen henkilö on.
Lapsi kertoi, että hän on Idols-laulukilpailun voittaja.
En puhunut Lapselle enää.


Anteeksi, että kirjoitukseni on näin pitkä.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.