IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to
Mä olin lapsena aivan hysteerisen innostunut salapoliisikirjoista. Ahmin kirjastosta pakollisten viisikoiden lisäksi kaikki Etsiväkaksos- ja Kalle Blomqvist -kirjat, joihin pienet tahmeat sormeni ylsivät. Neiti Etsivistä en sen sijaan koskaan juurikaan perustanut, musta se bööna oli kertakaikkisen epäilyttävä - ja sitä paitsi ensinnäkin tyttö. Se jos mikä oli luettava ehdottomaksi haitaksi salapoliisin / etsivän työtä harkittaessa (koska noihin aikoihin mä vielä kuvittelin sukupuolen olevan jotenkin neuvoteltavissa ja siis omien intressien ja pyrkimysten tulosta). Noitten seikkailukirjojen pojat puolestaan olivat reippaita, kekseliäitä ja miltei poikkeuksetta varsin hauskoja veijareita; tämän lisäksi kirjat opettivat arjen nerokkaita selviytymiskeinoja ja Kikka Kakkosia. Noina vuosina opin mm. sen, että jos tulee tarve pidättää aivastusta (jos on esimerkiksi kansainvälisiä taidevarkaita varjostaessaan sattunut joutumaan tukholmalaisen taksin takakonttiin eikä tahdo paljastaa olinpaikkaansa), sen tekee kätevästi imemällä kieltä (omaa) voimakkaasti kitalakea (omaa) vasten. Tai jos on tarvis viestiä etsiväkumppanilleen jotain tärkeää ja hämätä samalla aikuisia tai muita toopeja (esimerkiksi gabardiinihousuisia murhaajia), voi kätevästi luoda oman salakielen ja homma hoituu kuin tanssi ikään. Niin ja johtolankojen varalta kannattaa luonnollisesti aina olla valppaana, ja kaikenlaisia epäilyttäviä artikkeleita on fiksua keräillä varta vasten tutkimusaineiston säilyttämiseen tyhjennettyyn kirjoituspöydän laatikkoon.

Nykyään mulla ei enää psyyke kestäis moisia leikkejä. Välillä myös tuntuu, että maailma on muutenkin liian hankala ja pirstaleinen hallittavaksi, ihan pieniinkin kokonaisuuksiin ositettuna. Mä esimerkiksi olen ollut suistaa itseni mentaalisesti raiteiltani miettimällä, miten ihmeessä lääkäreiden puhelinajat toimivat. Mitä jos niille sattuukin soittamaan joku perheenjäsen juuri silloin? Tai joku soittaa työpuhelimeen väärään numeroon? Tai jos sen lääkärin ulosanti on tavattoman huono, eikä se pysty puhelimessa tekemään asiaansa selväksi? Muita miettimiäni asioita ovat esimerkiksi pelastuslaitoksen työvuorolistat (miten ne sovittaa tasarit, saikut, lomat ja muut sellaiset sinne? Onko siellä muka tarpeeksi jengiä töissä? Mistä ne voi tietää missä niitten pitää olla ja mitä niiltä milloinkin odotetaan?), koulun pääkeittäjän ruokatilaukset (paljonko mitäkin? Jos tilaa liian vähän ja loppuu kesken ja jollekin jää nälkä? Entä erikoisruokavaliot?), jumppaohjaajien koreografioiden kehittely (miten ne keksii mitä seuraavaks vois tehdä? Mitkä liikkeet sopii yhteen? Mitä jos kukaan ei pysy perässä? Mitä jos asiakkaat onkin paljon taitavampia kuin ohjaaja?), liikennevalojen säätäjiä (mistä suunnasta on oletusvihreet? Missä järjestyksessä vaihtuu ja kummat on priorisoitavampia, jalankulkijat vai vasemmallekääntyjät?) ja semmosia. Kyllä mä silti ihan oikeasti tajuan, että maailma pyöris aivan mainiosti ilman mun panosta näihin asioihin ja että jossain on takuulla joku, jolle maksetaan palkkaa moisten miettimisestä.
Tämän päivän renessanssi-ihminen.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.