IRC-Galleria

Viime viikon torstaina keskustassa ei voinut välttyä vanhojentanssikansalta. Itse näin niitä lauman Vanhan edessä kessuttelemassa, tukat tupeerattuina, helmat tärkättyinä ja huulet sinisinä. Ne oli huikaisevan kauniita ja kovin nuoria ja jotenkin hurjan hellyyttäviä - tulin ajatelleeksi, että omasta tanssiaispäivästäni on tänä keväänä kulunut tismalleen vuosikymmen. Tulevaisuus on päivä päivältä lähempänä.
Mä yllätän itseni toistelemasta, kuinka mukavaa olis olla vielä lapsi ja jonkun holhokki. En mä ihan sitä kuitenkaan todellisuudessa toivo: täsmällisemmin ilmaistuna vaalin sitä aikuisuuden illuusiota, joka mulla lapsena oli. Silloin sitä kuvitteli, että aikuisuudessa olisi kyse siitä että saisi valvoa pitkään ja syödä karkkia vaikka päivittäin ja ostaa koiran jos halusi - elämää vailla kieltoja ja käskyjä. Jos asiat eivät keskenkasvuisena onnistuneet, saattoi yleensä aina syyttää jotakuta: äiti ei päästänyt, isommat serkut kielsi, opettaja määräsi.
Nykyään mun tekis tuon tuostakin mieli juosta keskelle Manskua ja huutaa teatraalisesti väräjävällä äänellä nyrkkiä puiden ja jalkaa polkien, että EI TÄN NÄIN PITÄNYT MENNÄ! EN MÄ TÄLLAISTA TILANNUT! MISSÄ MUN OIKEA ELÄMÄ ON JA MIHIN TÄN VÄÄRÄN VOI PALAUTTAA? KENEN ON VASTUU? Mitä ikinä tapahtuikaan sille ihmiselle, joka mun piti nyt olla?

Seuraava pätkä luultavasti leimaa mut elitistiseksi ja arjesta vieraantuneeksi ihmisvihaajaksi, mikä on toki hirveän valitettavaa. Lupaan silti olla puhkeamatta nyyhkytyksiin. Mä olen viime päivinä saanut jotenkin ihan todella mittani täyteen raitiotievaunuista. Tämä on merkittävä käänne mun joukkoliikenne-elämässäni, sillä tähän saakka spårat ovat olleet mun lempivälineeni: metrot oli ahdistavia, koska niissä joutuu maan alle ja helposti loukkoon; bussit puolestaan liikkuu irrationaalisesti pitkin kaistoja ja niiden kyytiin uskaltauduttuaan sitä saattaa yks kaks löytää itsensä jostain Tapulikaupungista tai Veräjämäestä.
Nämä pakkaset (tai mahdollisesti Venäjän metsäpalot, go figure) ovat kuitenkin saaneet taas kerran aikaan sen, että ratikat on täyttyneet kaikenlaisesta epätasalaatuisesta ihmisaineksesta. Ja mä olen kerta kaikkisen lopen kyllästynyt siihen, että ehdonalaistaan lusiva väkivaltarikollinen selostaa mun takana värikkäin sanakääntein, äänenvolyymiaan säästelemättä sitä, miten on ensin tullut sytytetyksi pirtulla tuleen ja sen jälkeen kostanut tekoset viiltelemällä murhapolttoyrittäjän akillesjänteet suikaleiksi. Ja siihen, kun tismalleen keskellä Helsingin keskustaa alan mies navigoi viereeni pysäkille, kaivaa pelivälineensä esiin muina pultsareina ja piipii melkein mun kengille. Mä olen saanut tarpeekseni pakkasnesteen ja eritteiden löyhkästä, mölinästä ja manailusta, horjahtelusta ja mönginnästä. Onneksi ihan pian tulee kevät, ja mä saan alkaa pyöräillä.

Niin ja sitten mä joudun muuttamaan. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina se.